Prologi

Maanpiirin yllä kaartuva taivaankansi on kuin loppumatont vesitihkua kylvävä, valoa läpäisemätön kupu.

Sataa jatkuvasti, öin ja päivin, melkeinpä vuodet ympäriinsä. Yleensä sade on väriltään tahranharmaata, joskus melkein mustaa, kuin hiilikaivoksen kuiluun tiivistynyttä kosteutta. Ja ajoittaiset rakeet ovat nekin tummia, kuin jäteöljyn tahrimaa popcornia. Likainen sade kantaa Lohikäärmehelluntain painajaisen muistoa.

Euroopan uudella reunalla, Pohjanmeren mustien aaltojen peittämän Hollannin kohdalle muodostuneen sisämeren rannalla sijaitsee Unionin pääkaupunki.

Union City on energian ja proteiinin äärelle kasvanut jättimäinen paise, kansainvaellusten muokkaama ja maailman myllerrysten turvottama rannaton muurahaispesä.

Ja tällä kaupungilla on toden totta monta nimeä. Union City on Big Bad U, La Guarida Grande, Der Kessel. Suurella, rumalla, kauniilla ja pahalla kaupungilla on sata eri nimeä, kymmenillä erilaisilla elävillä kielillä.

Ja onpa joku keksinyt nimetä kaupungin jo ammoin kuolleellakin kielellä: Anus Mundi.

Onion City – City Of Tears…

FILE I

(UNION CITY)

»Keinonahkasohvallaan

mies puree iltapalaa.

Kaukosäädin kourassaan

hän yössä itkee salaa.

Kaipuun halla sielussaan

ei mennyt koskaan palaa…»

Pier-Jonathan London: »One Thousand Channels»

Copyright: Dien Bien Phu Records,

a Division of Maslow Entertainment Inc.

Union City, European Union

1.

Uno Louner oli kyllästynyt, hänen päätään särki hieman, ohimoita jomotti. Niinpä hän päätti tappaa miehen hyvin nopeasti, kivuttomasti ja äänettömästi. Sitten hän halusi tehdä jotakin aivan muuta.

Tappaminen ei ollut mikään iso ongelma. Lynx-prikaatien kovat kouluttajat olivat opettaneet Lounerille tämän hänen nyt valitsemansa menetelmän jo parisenkymmentä vuotta sitten.

Se oli tapahtunut Pohjois-Ruotsin ja Suomen Lapin tuntureilla, viimaisen hyytävillä erikoismiesten koulutusleireillä. Keino oli yksinkertainen ja tehokas. Se vaati ainoastaan vakaata kättä ja keskittymistä sekä tietenkin tunteiden täydellistä hallintaa, säälin syrjään sysäämistä.

Keskittyminen, syvä sisäänhengitys, kolme nopeaa ja äänetöntä askelta, kämmen uhrin suulle ja sitten teräspiikki jo iskeytyi rusahtaen niskakuoppaan, tarkasti juuri nikamien väliin. Siisti homma, kertalaaki. Tällä tavalla uhri ei koskaan ehtinyt tiedostaa kuolemaansa eikä tietenkään myöskään varoittaa tovereitaan.

Louner hieraisi miettiväisenä otsaansa, rykäisi ja jatkoi sitten tarinaansa hieman kyllästyneeltä kuulostavalla nuotilla:

»Pablo Saxon hengähti lyhyesti, nykäisi piikin irti, laski veltoksi käyneen ruumiin otteestaan ja riensi vuoteen ääreen. Isobel makasi ryppyisillä lakanoilla läpinäkyvään sellofaaniin kiedottuna, raajat muovisilla pikasiteillä sängyntolppiin sidottuina. Aistikenno oli naisen päässä kuin liian suuri moottoripyöräilijän kypärä. Saxon polvistui naisen vierelle ja tarttui tätä kädestä. Luojan kiitos käsi oli vielä lämmin…»

Louner vaikeni.

Teksti seinällä olevalla isolla ruudulla pysähtyi odottavana.

»Takaisin alkuun», Louner murahti matalasti.

Kirjainrivistöt vihertävänharmaalla screenillä vilistivät kovaa vauhtia ja pysähtyivät sivulle, jonka ylälaidassa luki:

»Pablo Saxon and the Brotherhood of Selibacy, Act5, Copyright Maslow Inc. Video & Book Releases, Written by Uno Louner»

Louner huokaisi raskaasti ja sulki hetkiseksi silmänsä. Tämä työn alla oleva näytös oli alkanut tilanteesta, jossa Pablo Saxon tunkeutui viemäriverkoston kautta perverssin veljeskunnan salaisiin kulttitiloihin pelastamaan Isobel Hamiltonia, hengenvaaraan joutunutta kaunista, mutta aivan liian uhkarohkeaa TV:n rikosreportteria.

Lounerin käsi pyyhkäisi yli otsan. Tuskin huomattava tykyttävä kaiherrus oli vaihtamassa paikkaansa. Nyt se muistutti olemassaolostaan jossakin vasemman silmän takana. Louner tiesi saaneensä tältä päivältä jo tarpeekseen Pablo Saxonista. Hän oli sanellut tänään kuutisen sivua, enempää hän ei tällä erää jaksaisi. Vielä pikainen korjausluku ja sitten homman voisi tallettaa muistiin.

Mitään tulenpalavaa kiirettä tämän työn kanssa ei ollut. Hän oli pysynyt ihan mukavasti aikataulussaan. Tuotantoyhtiö tulisi saamaan diskettinsä sopimuksen mukaan kahden viikon sisällä.

Koneeseen syötetty tarkistusohjelma (editor/MasX) esitti ystävällisellä äänellä muutaman tekstiin liittyvän kommentin ja tarkennuksen, kuten aina. Louner korjasi muutaman lauserakenteen, ja vaihtoi pienen harkinnan jälkeen sanan »labyrinttimainen» sanaksi »sokkelomainen» editor/MasX:n toivomuksesta.

Lounerin kustannuscopy Maslowilla jaksoi aina painottaa sitä, että oli kirjoittajan ammattitaitoa huomioida kohderyhmän sanavaraston suppeus samoin kuin eräät muutkin tekstin välittymistä haittaavat seikat. Nämä tekijät vaihtelivat tietysti jonkin verran etnisestä taustasta ja muista seikoista johtuen, mutta keskimäärin ottaen »WC-pulpia» ostavan porukan luetun kielen ymmärtäminen ei ollut kummoisella tasolla.

Liian hienoilla ja vaikeaselkoisilla ilmaisuilla kikkailu oli siis paitsi aivan turhaa vaivannäköä myös ehdottomasti vastoin divisoonan tällä osastolla noudatettavaa toimituspolitikkaa.

Louner oli monta kertaa itsekseen miettinyt, että oikeastaan olisi paljon mukavampaa ja vaivattomampaa kirjoittaa pelkkää videota. Silloin ei tarvitsisi näinkään paljon vaivata päätään yksittäisten sanojen merkityksillä, kuvanhan nyt ymmärsi jokainen.

Mutta työnantaja halusi toisin. Kyseessähän oli kuitenkin melkomoisen tuottava bisnes. Oli tietenkin hyödyllistä ja liiketaloudellisesti järkevää julkaista Pablo Saxon -tarinat videointien lisäksi myöskin kuohkealle ja halvalle paperille painettuina, muutaman hassun huoltokupongin hintaisina pokkareina. Näin firma pystyi noukkimaan itseellen katteen yhdestä ja samasta tuotteesta useammallakin eri tavalla. Se kai sitten oli sitä totista voitonmaksimointia.

Louner sulki »Speak-Write 3C» -ohjelman. Screenille ilmestyi huikaiseva kaleidoskooppikuvio, joka kuoli saman tien pois.

Louner napsautti sormiaan, pyysi musix-boxistaan Sibeliusta ja meni vessaan. Paperitelineessä roikkui »Pablo Saxon and the Darker Side of Pale Beauty», Saxon-sarjan numero 59.

Lounerin periaate oli jo pitkään ollut, että hän pyyhki vain ja ainoastaan omiinsa. Se oli hänen mielestään tietynlainen kannanotto.

Ja olihan se tietysti myös halpa ja taloudellinen ratkaisu. Kustannussopimuksen mukaan hän sai jokaisesta kirjoittamastaan nimikkeestä 50 kirjan muotoon nidottua, pehmeälle paperille painettua, käyttäjäystävällisesti perforoitua tekijänkappaletta. Hän ei ikinä elämässään pystyisi pyyhkimään niin paljon kuin kirjoitti.

Oli pakko myöntää, että Maslow Inc:in viihde-divisioonien tuotekehittelyosaston seitsemän vuoden takainen neronleimaus oli puhtaassa ahneudessaan ylivertainen ja käytännöllisyydessään lyömätön.

Maailman köyhät massat eivät varmaan olisi vähistä varoistaan hankkineet näinkään halpaa luettavaa pitkien toimettomien päiviensä ratoksi, ellei tiettyjä hengentuotteita olisi alettu painaa ihoystävälliselle, huokoiselle kierrätyskrepille. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Tuntia myöhemmin Uno Louner seisoi asuntonsa ikkunassa pullo Heinekenia kädessään. Hiki helmeili hänen alastomalla, jäntevän laihalla vartalollaan. Hän oli ottanut tappelunukkensa kanssa (joka oli tyypiltään Conan II ja jo melko vanhaa vuosimallia) melkein kolmen vartin mittaisen matsin. Ja se kyllä imi miehestä mehut jos mikä!

Louner oli tällä kertaa säätänyt nuken tehoasteen tasolle C, ja se oli merkinnyt jo ihan kunnon tappelua. Miehen kylkiluuta aristi hieman oikealta puolelta, ja hänen vasempaan sääreensä oli kohoamassa luumunvärinen mustelma. Rystyset olivat iskuista hellät, vaikka hän olikin käyttänyt uusia pehmustettuja nahkakumisuojiaan.

Louner seisoi aivan hiljaa puolihämärässä asunnossaan ja silmäili tuttuakin tutumpaa maisemaa. Hän vilkaisi kelloaan. Se oli vain paria minuuttia vaille kymmenen. Pian iso käsi vääntäisi taas kerran katkaisijan OFF-asentoon.

Uno Lounerin huoneisto sijaitsi 25-kerroksisessa asuintornissa, sen toiseksi ylimmässä kerroksessa. Tämä asuinalue, Oriente-Lux, oli eräs Union Cityn itäisimmmistä Hot Spoteista. Se ei todellakaan kuulunut kaupungin kalleimpiin tai muodikkaimpiin, mutta erosi vajaan kilometrin päässä levittäytyvästä toisenlaisesta todellisuudesta kuin yö päivästä.

Kapean joen mutkittelevan, viemärinkaltaisen uoman takana levittäytyi »hämärä puoli», valtava, sokkeloinen, ameebamaisesti laajeneva slummi, jossa asui toista miljoonaa ihmistä.

Suuri osa tästä väenpaljoudesta oli Keski-Aasian ja Intian niemimaan katastrofien ja viisitoista vuotta sitten päättyneen Suuren Itä-Euroopan Sodan liikkeelle sysäämiä juurettomia, tulevaisuudettomia ihmisiä, »puuron ja kuoleman venttaajia», niinkuin sanonta kuului.

Uno Louner katsoi kellonsa itsevalaisevia osoittimia. Mies pidätti hengitystään.

Sitten se taas tapahtui.

Kuin veitsellä leikaten sammuivat hailakat, valjut valot haisevan joenuoman takaisissa, loppumattomana rykelmänä kohti itää jatkuvissa kortteleis...