Seppo Jääskeläinen

AAMULLA OLI TOISIN

Jännitysromaani

Seppo Jääskeläinen & Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-131-1 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-181-6 (pdf)

ISBN 978-952-202-274-5 (epub)

Ilmestynyt painettuna teoksena:

Myllylahti Oy Suomussalmi 2009

Kiitän Alfred Kordelinin yleistä edistys- ja sivistysrahastoa, Valtion kirjallisuustoimikuntaa, Hämeen taidetoimikuntaa ja kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakuntaa kannustuksesta ja tuesta.

Seppo Jääskeläinen

Prologi

EIRA

Vankeuteni viimeinen kellonympärys oli pitkä. Aamupäivällä jouduin lähtösaarnaan apulaisjohtajan pakeille, puolilta päivin minut saatettiin siviilipuvustukseen ja iltapäivällä pääsin matkaselliin. Ilta ja yö matoivat pehkuuntunutta pienoisraamattua selaillessa. Aamuyöstä pääsin ajoittain unenhorteeseen, mutta nekin pätkät keskeytti tuttu painajainen. Heräilin ulinaani.

Aamu ja nuivat lähtömuodollisuudet. Kun teräsportti kolahti takanani, oli loppukesä. Olin yksin ja sielussani oli vamma. Käsilaukussani olivat vapauspassi, vuosien pakkosäästörahat ja menolittera. Tuntui kuin olisin kokenut tilanteen ennenkin ja muistin Taimin. Vihasin häntä ja Topia. Isästäni olin saanut surutiedon. Olisin päässyt vartijan saattamana hautajaisiin, mutta olin jättänyt väliin ne peijaiset.

Matkalla asemalle pysähdyin vaatetusliikkeen ulkopeilin eteen katsomaan kuvajaistani ja silmäilemään näyteikkunan uusia luomuksia. Vaikka muoti oli muuttunut kahdessa vuodessa, peilissä oli tyylikäs nainen. Mustan kävelypukuni hame oli ylipitkä verrattuna näytteille asetettuihin ja jakkuni oli turhan täynnä. Painoni oli noussut.

Koskaan en ollut hävennyt kookkaanpuoleista nenääni, se haistaa ja sillä halkaisee pahankin ilman. Hymyilin peilikuvalleni. Kasvoni olivat kalpeat mutta rypyttömät. Ehjät ja valkoiset hampaani olivat omat. Ei lainkaan hullumpaa kolmekymppiseksi. Sipaisin punaa huuliini ja jatkoin askeltamista. Olin varma itsestäni.

Kävellessäni mietin kulunutta elämänjaksoani. Olin lusinut kuria yhtäpäätä kahdeksansataayksitoista vuorokautta, alun pidätyspäivät ja vangitsemisajat sen päälle. Olin tehnyt laitoshistoriaa, istunut koko ajan yksittäiskopissa päiväselliosastolla. En sairastanut päivääkään, en ottanut vastaan yhtäkään vierailijaa, vapauduin pakollisilla viiskuudesosilla omasta tahdostani ilman nallipaikkaa ja teennäisvalvontaa. En ollut vaaraksi yhteiskunnalle, en sille velkaa enkä katunut mitään.

Rautatieasemalla vaihdoin litteran vinoraitavapaalippuun ja nousin lähtevään paikallisjunaan. Minulla ei ollut kiire. Oli aikaa ajatella.

1

Asioita yksinkertaistetaan. Selitetään perintötekijöiden ja peruslähtökohtien määräävän yksilön elämäntaipaleen ja kohtalon. Minä en sellaiseen usko. Elämä olisi liian lainalaista ja valmiiksi muotoiltua, jos ihminen ei kykenisi vaikuttamaan itseensä ja kaiken voisi ennustaa. Se on fatalismia, passiivista kohtaloon alistumista. Tai determinismiä, oppia jotta jokainen toiminto ja tapausten kulku ihmisen elämässä olisi kausaalista, syyn ja seurauksen hallitsematonta yhteenliittymää, eli että kaikki juontuisi väistämättömästi käsillä olevista oloista.

Uskon yksilön kykyyn ohjata omaa elämäänsä oikeilla ja oikea-aikaisilla toimenpiteillä sekä periharkituilla päätöksillä. Itselläni on tästä kokemukseen perustuvaa näyttöä. En silti kiistä erilaisten lähtötilanteiden aiheuttamia tekijöitä ja niiden seurannaisvaikutuksia. Asiat ovat olemassa, mutta juuri siksi tarvitaan tehostettuja korjaustoimenpiteitä. Sananlasku, kuten useimmat niistä, pitää paikkansa: Jokainen on oman onnensa seppä. Takojat vain ovat erilaisia.

Olen kaurisnainen, lähellä vesimiestä, ja sitä mukaa varsin määrätietoinen tahtoyksilö. En seuraa viikkohoroskooppeja, mutta luotan tähtitieteellisiin luonneanalyyseihin. Astrologisten uskomusten perusteella laaditut ennusteet eivät lupaa minulle mitään hyvää, ja siksi sivuutan ne. En näytä herkästi tunteitani. Emotionaalinen puoleni saattaa olla kehittymätön, koska en koe voimakkaita mielenliikkeitä. Pahat kielet sanovat minua kovaksi ja kyyniseksi, mutta sitä en ole. Ympäristöni ei tunne minua pintaa syvemmältä. Kieltämättä olen pidättyväinen, sosiaalinen minäni on rajoittunut, mutta tulen kyllä mainiosti toimeen hyvässä seurassa, yksikseni. Haa! Huumoria. Ei vainkaan. En paljasta sisintäni helposti itsellenikään, saati sitten kanssaeläjilleni.

Sallimusteorian pohjalta ennustaen elämäni ja sosioekonomisen asemani olisi voinut määrittää jo varhain: Pakollinen oppivelvollisuuskoulu, ammattitaidoton työläisnainen, saamaton vakka-kantensa-valitsee -puoliso, räkäinen lapsilauma, taloudellisesti ja henkisesti köyhä ja virikkeetön varjoelämä, alistettu keski-ikä, unohdettu vanhuus ja kuolema; kuin hurskas kurjuus kärsimyksillä ryyditettynä.

Vaikka mitään hurraamista ei kaikessa tähänastisessa olekaan, ei elämäni sentään noin ole mennyt. Olen kokenut paljon muutakin kuin kurjuutta ja nälkää. Tulevaisuudestani en tiedä, mutta sitä voi ja pitää aina suunnitella sekä ohjata tyyliin toimenpide, tarkistus, korjaus, ja sitä rataa.

Lähtökohtani olivat todella ankeat. Isä Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen vähätuloinen ja sosiaalisesti aliarvostettu työmies, juoppo ja kotona väkivaltainen, rehju ihmiseksi. äiti kiltti ja alistunut, koko elämänsä kodille ja lapsille ja oikulliselle aviomiehelleen pyhittänyt nainen. Vanhempieni juridisesti vahvistamaton ero lasten ollessa vielä pieniä, minä vanhimpana herkässä murrosiässä äidin tukena pahimpaan kriisiaikaan. Toimeentulovaikeudet, oikeastaan taloudellinen hätä isän jättäessä kaikki huoltovelvoitteensa hoitamatta, sairautta, itkua, parkua kuin ryysyrannassa, paitsi että kaikki tämä tapahtui tyystin toisenlaisessa maantieteellisessä ympäristössä, missä sellaista ei uskota ainakaan näin jälkikäteen olleen, pääkaupungin ydinkeskustassa. Paikassa jossa nykyeliitti kokoontuu, parit soitivat, henki haisee ja harput soivat, mikä ei sinänsä ole mitään uutta. Niin tuoksuivat nyanssit silloinkin ja pihamiehen hanuri parahteli surkeasti.

Kävin muina tyttöinä oppikoulua halveksittuna vapaaoppilaana, jaoin lehtiä kuten koko jäljellä oleva perhe, me neljä ja äiti. Saimme huoltoapua. Kesät ja vapaat olin päivätyössä, koulussa pärjäsin niin kielissä kuin matikassa. Ja kaikki tämä tapahtui ympäristön olosuhteista huolimatta, tai ehkä sen takia: sieltä halusi pois.

Olin abi kun tapasin Brorin ja tulevaisuus sumentui. Kohtalokas uudenvuodenyö Vasiksella, hyväuskoisuus, tuska ja paniikki sekä Brunkka juoksemassa perääni kadulla. Olin ollut hakemassa turvaa, mutta sainkin olkoon, en halua olla roisi. Ja Bror höpöttämässä: Ja minä kun luulla että sinä ei ole eka kerta.

Se kevät oli muutenkin vaikea. äiti oli palkkatuloton yleislakon takia samoin kuin työssä oleva seuraavaksi vanhin sisareni Okki, Orvokki. Nuoremmat olivat ammatti- ja kansakouluissa. äitiparka teki kahta työtä kotihommien lisäksi; aamuisin lehtien jakoa ja iltaisin konttorisiivousta. Okki työskenteli sisälähettinä painotalossa. He rahoittivat opiskeluni. Vain minut oli vara kouluttaa. Lakkiaisissa se näkyi selvästi. äiti toi kaksi ruusua.

Kesällä menimme avioon, ja Lars, oma pikku Lasseni, syntyi syksyllä. Seuraavana vuonna pyrin Polille ja pääsin. Minusta piti tulla arkkitehti. Toisena opiskeluvuotenani kaikki romahti, Brunkka joutui lusimaan. Olin ihmetellyt toimeentuloamme. En ollut sokea vaikka keskityinkin lukuihini. Yritin kysellä, mutta: älä sinä kanta turha huoli. Bror oli itsenäinen kuorma-autoyrittäjä. Hän oli paljon poissa kotoa eikä ajokeikoistaan kertonut.

Anoppi hoiti poikaa. Anita asui samassa taloudessa kanssamme ja, kuten nopeasti ilmeni, heitti sivutöikseen lestejä. Aluksi päiväsaikaan kun olin poissa, sittemmin minullekin julkisesti. Anitalla oli oma sisäänkäynti rapusta huoneeseensa. Ja pikku-Lasse siinä. Noo, ei sinä kuule saa otta se noin, Eira. Se on elämä. Jos joku halu dokata, minä anta flaska, mitä sinä kuule, no, satan...