Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2013 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Tekijä haluaa kiittää romaanin kirjoittamiseen saadusta apurahasta Suomen kulttuurirahastoa (Eeva ja Martti Ahtisaaren rahasto).

Residenssityöskentelymahdollisuudesta kiitos Koneen Säätiölle ja Saaren kartanolle.

© Riikka Pelo, 2013
ulkoasu Camilla Pentti

ISBN 978-951-851-596-1 (EPUB)

Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.

Sauma, ei side eikä kilpi, vaan sauma.

Älä siis pyydä suojaa.

Sillä neulanpistot, joilla kuolleet on

ommeltu maahan

ovat lujat kuin tikit, joilla minut on

saumattu sinuun.

MARINA TSVETAJEVA:
”LOPUN RUNOELMA” (1924)
(Suom. Kaisa Ijäs)

Moskova

Elokuu 1939

Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä. Aurinko oli jo aamusta läkähdyttävä, kuumin kesä kahteenkymmeneen vuoteen, Moskovan laidoilla metsät ja turvesuot paloivat rajussa helteessä. Nokihahtuvia leijaili paksussa kuumassa ilmassa hitaasti ylöspäin. Sama juttu vallankumouksen alla, Žurgazin veteraanitoimittajat muistelivat, edeltävänä kesänä metsät roihusivat Moskovan ympärillä, tuli oli hyvä enne, vanha paloi uuden alta pois, se hinta oli maksettava.

Näytin ikkunan maitolasisessa heijastuksessa vieraalta, ja hermostuksissani sytytin savukkeen ennen kuin menin sisään. Elokuu oli lopuillaan, Koltsovin oikeudenkäynnin olisi pitänyt olla jo, mutta toimitukseen ei ollut kantautunut mitään tietoa hänestä.

Lääkäri oli nelissäkymmenissä oleva nainen, ilmeetön, silti ystävällinen, ja melkein sukupuoleton, muistutti ehkä enemmän laamaa kuin kamelia. Kaunis hän ei ollut, ei sittenkään kun otti hetkeksi pois silmälasinsa, niistä jäi kalvo kasvojen eteen.

Kyllä, kyllä, kun olin tullut Moskovaan kuukautiset olivat olleet yhtä täsmälliset kuin saksalainen juna-aikataulu, mutta viimeiset olivat alkaneet heinäkuun alussa, ehkä kesäkuun puolella. Olin laskenut sunnuntaina, ettei kuukautisia todella ollut yli seitsemään viikkoon, elokuussa ne jäivät kokonaan pois, ja rinnat olivat arat ja kipeät. Ja aamuisin oli huono olo kuin liikaa ilmaa vatsassa eikä tehnyt mieli syödä moneen tuntiin mitään vaikka tunsi nälän, vanhan taistelukumppanin. Ei tarvinnut kysyä keneltäkään tietääkseen, mitä se merkitsi. Ja minä kyllä syön, syön kahden edestä, sanoin naiselle.

Moskovassa sai syödäkseen kunhan vain teki työtä, ei tarvinnut kuljettaa taskussa kiviä tai auringonkukan siemeniä tai kirpeitä omenoita, joita imeskelemällä olin oppinut karkottamaan nälän tunteen, kun juoksin Pariisin kuudennen kaupunginosan croissanteilta ja maitokahvilta tuoksuvien katujen halki piirustustunneille suuren taiteilija Gontšarovan nöyryytettäväksi.

Makasin lavitsalla avonaisen ikkunan alla ja katselin pihan keskeltä haljennutta mustapoppelia. Nainen työnsi kumihansikkaan peittämän kätensä sisääni ja käänteli ensin kylmää metallista spekulaa, joka sai alavatsani supistelemaan. Tuntui että pissatti, vaikka olin juuri jättänyt näytteen kylpyhuoneessa.

Koeta rentoutua, toveri. Sitten nainen vaivasi sisuksiani pelkin sormin, voisiko sen jo tuntea, toisen elämän, joka oli osa minua itseäni. Suljin silmäni, jokin puu tuoksui pihassa, ei vielä syksyltä, ei lehdiltä eikä kukinnoiltakaan vaan aivan tuoreelta ratkenneelta puulta, makealta, vähän hunajaiselta. En ollut katsonut pihan puita tarkemmin, enkä tunnistanut tuoksua, mutta nyt koko huone tuntui siltä, kuin puu olisi työntynyt ikkunasta sisään ja ottanut minut syliinsä. Mulja, sinä olet tässä, minun kanssani, minä ajattelin. Oikeassa paikassa. Kaikki on hyvin. Ja kaikki mitä nyt tapahtuu on oikein. Kun palaat, minä kerron sinulle kaiken tämän, ihmeellisen uutisen, se muuttaa meidän elämämme.

Sehän meni hyvin, nainen sanoi kun veti kätensä pois, peseytyi ja lisäsi käsiä pyyhkiessään, että se oli mitä ilmeisimmin siellä. Nainen kuulosti siltä kuin siellä olisi vain jokin ylimääräinen kasvusto, kasvain, pesäke. Mikä? kysyin niin kuin olisin unohtanut itsekin miksi olin tullut.

Uusi ihminen, nainen vastasi mutta korjasi sitten, että ei sitä vielä ihmiseksi voinut sanoa. Kohdussa oli silti jo aivan selviä muutoksia, jotka viittasivat raskauteen. Virtsatestin tuloksia piti kuitenkin odottaa. Ne saisi loppuviikosta, viimeistään ensi viikon alussa. Niin kauan kesti ennen kuin hormonin näkisi koe-eläimestä. Nainen puhui hitaasti ja selvästi, kuin en ymmärtäisi venäjää tai puhuisin sitä väärällä korostuksella, hänen korviinsa ehkä puhuinkin. Lupasin soittaa itse takaisin perjantaina, en halunnut sellaista viestiä Liljan talon välikäsien kautta.

Pukeuduin, tunsin hengästyväni pelkästä vetoketjun sulkemisesta. Unohdin kysyä koe-eläimestä, rotta vai jänis, ja mitä sille tapahtui, ruiskutettiinko virtsaani sen elimistöön ja kuoliko se siis minun vuokseni?

Marina soitti illalla. Sudakin ukko oli vastannut kerroksen puhelimeen ja jäi kuuntelemaan muka ilmoitustaulua katsellen muutaman metrin päähän käytävälle. Haistoin miehen vaatteista härskiintyneen voin lemun, kun nostin mustuneen luurin.

Kaikki hyvin? kysyin ensin, nopeasti, ehdin jo ajatella että jotain oli tapahtunut isälle, ettei hän ollutkaan palannut yön yli kestäneistä neuvotteluista.

Marina ei vaivautunut edes vastaamaan, hymähti väsyneen ivallisesti. Kysyin silti Serjožan voinnista, mutta Marina meni suoraan omaan asiaansa. Hänen matkatavaroistaan oli tullut ilmoitus, ne piti hakea sisäasiainministeriön kortteleista Lubjankasta, miten hän osaisi kävellä sinne Jaroslavlin asemalta, kaikki kadutkin olivat muuttaneet nimeään.

Ja hän kysyi tietysti, oliko minulla huomenna jotain. Sanoin että töitä oli juuri nyt toimituksessa kamalan paljon. Ainahan sinulla on, hän sanoi syyttävästi, et muuta teekään. Ja oli tai ei, minä en häntä lähtisi Lubjankaan saattamaan. Olimme käyneet siellä yhdessä pari viikkoa aiemmin kysymässä Marinan tavaroita, ja koettaneet saada vastapäisessä virastossa samalla selvyyttä hänen sisarensa katoamiseen. Meitä oli juoksutettu luukulta toiselle, ilman papereita ei voinut saada mitään tietoa, ei edes omista papereistaan, pakettia Anastasia Tsvetajevalle ei otettu myöskään vastaan, meille sanottiin ettei sen nimistä ihmistä ollut, ei mitään merkintää.

Eikö Mur voi tulla sinun kanssasi tällä kertaa, ehdotin. Mutta Marina ei halunnut että poika näkisi sellaista paikkaa tässä maailmassa olevankaan, hänhän oli lapsi vasta. Mur oli jo neljätoistavuotias.

Käyt nyt vain siellä, sanoin, en menettäisi malttiani, Marinan kanssa oli oltava päättäväinen, pääset metrolla aivan hyvin, ei tarvitse edes vaihtaa, haet tavarasi ja kuittaat. Kyllä ne kertovat sinulle mitä pitää tehdä.

Matka-arkkujensa takavarikoimista Marina oli tuskaillut koko kesän. Osaisi nyt edes iloita kun ne saapuivat, mutta ei, hän valitti samaa virttä, jota olin kuullut hänen tulostaan asti, miten ne voivat ottaa ihmiseltä kaiken, matkalaukut, passin, koko omaisuuden, aivan mielivaltaisesti, sama juttu kun heitä lähdettiin viemään laivalle, ei saanut edes hyvästejä sanoa, kyyditettiin ruumaan kuin rikolliset.

Eikä papereita ollut luvattu tälläkään kertaa. Mikä minä olen ilman passia tällaisessa maassa, hän jatkoi valitustaan, mitääntekemätön olento, väärällä nimellä, ilman mahdollisuutta ottaa vapaasti yhtään askelta.

Mutta sinähän sait sentään matkustusluvan, koetin kohottaa hänen mielialaansa. Niin, tämän yhden kerran. Saan tulla edestakaisin, hän sanoi vastustellen. Seuraava kerta on taas anottava uudestaan.

Kehotin häntä sitten nauttimaan tästäkin mahdollisuudesta, mutta siihen hän vain puhahti niin suuttuneesti, että oli parempi olla yrittämättä piristää häntä yhtään enempää.

Onko tapahtunut jotain? Marina kysyi.

Ei. Miten niin?

Sinun äänesi kuulostaa vain − erilaiselta.

Sudakin ukko oli ruvennut poistamaan ilmoitustaululta lappusia. Nyt oli juuri oikea aikaa järjestää kommunalkan tiedotusta. Hymyilin miehelle ystävällisesti. Mies käänsi katseensa pois. Minusta tuntui että ihmiset pelkäsivät hymyäni.

Sanoin olevani väsynyt, ja että käytävässä oli huono puhua, linjakin alkoi reistata. Sudak rupesi tekemään lähtöä.

Jos se Serjoža sitten tulisi mukaan, Marina lisäsi muka luovuttaneen kuuloisena. Riippuu tulevatko taas yöksi hakemaan.

Anna Serjožan levätä, Marina, sanoin tiukasti.

Senhän Serjoža parhaiten osaakin, hän huomautti.

Isä on sairas mies, sanoin enkä peitellyt suuttumusta äänessäni.

Serjoža oli huonommassa kunnossa kuin aikoihin. Isän sydän ei kestäisi yökokouksia kovin kauan. Sitä ne eivät ymmärtäneet, ei Marinakaan. Miehet tulivat yleensä ilmoittamatta. Veivät ja toivat aamuksi takaisin. Yökutsut olivat silti ihan tavallisia. Niin Verakin oli sanonut. Apparaatissa toimittiin yöaikaan. Isä Aurinko valvoi öisin, ei saanut unta ja oli kääntänyt kaikkien muidenkin kellon nurin niskoin.
Lupasin tulla viikonlopuksi, tietysti, Murin koulunaloitusta piti juhlia, ja minun piti luonnollisesti valmistella kaikki se. Sanoin myös, että Muljakin tulisi ehkä mukaani tällä kertaa.

Marina oli ensin hiljaa, sanoi sitten kaikkein kärsimättömimmällä äänellään: en halua mitään ylimääräistä nyt.

Kysyin mitä hän tarkoitti ylimääräisellä.

Täällä ramppaa vaan koko ajan sitä väkeä. Klepininit, työmiehet, ei yhtään omaa hetkeä.

Mulja ei ole mitään väkeä, minä sanoin, lujempaa kuin oli tarkoitus, hän on minun mieheni.

En luota siihen ihmiseen, Marina vastasi.

Minä sanoin luottavani enemmän kuin kehenkään toiseen, ja Marina naurahti vahingoniloisesti.

En luota siihen mieheen. Puolikas lause riitti saamaan minut raivoihini niin, että olisin voinut katkaista puhelimen johdon, jos Sudak ei olisi vahdannut minua edelleen....