Tekijänoikeudet

Copyright © Reijo Mäki ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Allén & Allén

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1998 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty

ISBN 978-951-1-25074-6

poutapäivänä, kesällä kerran...

Kapean merensalmen rannalla, loivasti viettävässä lämpimässä rinteessä, kiikkuu kaksi keinua rinnakkain. Aurinko paistaa pilvettömän korkealta taivaalta juuri niin kuumasti ja suloisesti kuin se vain lapsuuden kesänä voi.

Keinujen ruostuneet, vanhat rautakettingit itkevät ja nauravat vauhdin hurmaa. Kahden pikkutytön onnellinen kikatus helisee mäntyisestä metsänrajasta aina hietikolle ja vesirajaan saakka. Äkkiä toinen tyttösistä, punatukkainen, alkaa hoilata täyttä kurkkua päiväkodissa äskettäin oppimaansa lastenlaulua:

»Lal-laa, lennä lennä leppäkerttu, ison kiven juureen, lallal-laa-lallal-laa.»

»Pirkko hei, älä kuule viitti laulaa josset sä kerta osaa!» Vaaleatukkainen tyttö huutaa takaisin suu naurussa.

Punatukkainen pikkutyttö näyttää ensin leikkikaverille kieltään, rypistää sitten otsaansa ja alkaa mietiskellä jotakin. Sitten tyttö lopettaa laulunsa, pysäyttää keinunsa kantapäillä jarruttamalla ja kääntyy ystävänsä puoleen.

»Kerttu hei!» Hän katsoo toista tyttöä silmät sikkarallaan, ovela ilme pisamaisilla kasvoillaan. »Kerttu Kerttu Kerttu hei! Tiätsä mitä se leppäkerttu oikein menee tekeen sinne ison kiven juureen?»

»Emmä tiä.» Vaaleatukkainen tyttö ravistaa päätään. Aurinko kimmeltelee hänen hiuksissaan.

»Kerttu hei. Sä et kuule tiiä mitään!»

»Tiedänpä.» Vaaleatukkainen rypistää otsaansa alahuuli mutrullaan, hieman loukkaantuneena. Ja keksii sitten vastauksen.

»Joo, nyt mä arvaan! Jospa se leppäkerttu meneeki sinne ison kiven juureen kuoleen!»

»Höpsistä!» Punatukkainen pikkutyttö puhkeaa raikuvaan nauruun ja antaa taas keinulleen uutta vauhtia.

»Kerttu, sä oot tosi hölmöläinen. Et sä tiiä, että se menee sinne syömään puuroo.

I

»En minä pelkoani häpeä.

Juuri pelko sai minut murhaamaan.»

1.

»Jumala on ollut minulle armollinen». Naisen kärsimysten kovettamilla kasvoilla käväisi pikainen hymy, joka muistutti kivuliasta irvistystä.

Jussi Varesta ahdisti. Hän liikautti varovaisesti takamustaan pehmeäksi topatulla rokokootuolilla, joka oli asetettu satiiniverholla peitellyn leveähkön pari-ikkunan eteen, aivan vuoteen vierelle. Olo oli kuin pienellä lapsella, joka pakotetaan surujuhlassa istumaan hiljaa omassa nurkassaan, tietämättä ihan tarkkaan miksi.

Makuuhuone oli puolihämärä ja ummehtunut, kuin hautakammio. Vares oli aistivinaan ilmassa tuskin havaittavan mädän tuoksun. Tai sitten se oli vain pelkkää kuvittelua.

Nainen liikahti hieman. Vares ei mahtanut mitään sille, että hänen katseensa kiinnittyi vuoteen jalkopäähän. Vares tiesi että naisen oikea jalka oli amputoitu polven yläpuolelta noin kolme kuukautta sitten, vasen vain kuukausi takaperin, aluksi vain polven alapuolelta. Mutta sekään ei riittäisi, Vares tiesi. Tässä maailmassa mikään ei koskaan riitä, mikään ei ole kohtuullista.

»Minulla on ollut todella hyvä elämä.» Nainen lepuutti poskeaan tyynyä vasten ja katsoi jonnekin pois. »Rakastava aviomies. Kaksi kultaista lasta, joista on kasvanut aivan upeita aikuisia ihmisiä. Ja nyt jo kaksi lastenlastakin…»

Naisen katse etsiytyi piirongin päälle. Kuvat olivat siinä rivissä. Komeapiirteinen rantapyssyn vänrikki käsipuolessaan hehkeä nuorikko: valkoinen huntu päässä, morsiuskimppu kädessä, pieni unelmoiva hymy huulillaan, säteilevänä ja innokkaana ottamaan elämänsä vastaan.

Ja sitten seurasivat pojan ja tytön ylioppilaskuvat. Kummallakin pitkä vaalea tukka, hassunnäköisesti samanlaisille laineille kiharrettuina. Kuvissa elettiin kai jotakin 70-lukua. Vares mietti, että naisen lapset saattoivat olla kuta kuinkin hänen itsensä ikäisiä. Lastenlapsista oli useampiakin otoksia: syöttötuolissa, meren rannalla, hiekkalaatikolla. Yhdessä kuvassa mummi istui vakavana pihakeinussa kahden taapertajan kanssa. Oliko nainen tuossa vaiheessa jo saanut tietää kohtalonsa?

»Minä tunnen itseni nyt jotenkin niin kauhean noloksi.» Heikko naurahdus karkasi naisen rohtuneilta huulilta. »Tässä petissä maatessa on ihan liian paljon aikaa miettiä monenlaista. Aloin epäillä, että Lauri oli muuttumassa jotenkin omituiseksi, aivankuin hänellä olisi ollut huono omatunto minun suhteeni, jotakin salattavaa. Siksi minun oli saatava se asia selville. Nyt kaikki on selvää, ja siitä minä olen teille kiitollinen.»

Jussi Vares nousi tuolilta, asteli piirongille ja otti hääkuvan käteensä. Jussin sormet tunnustelivat hääkuvan painavaa pronssikehystä.

»Niin. Asia ei ole sen kummempi kuin että miehenne on nyt keksinyt päivittäiseen kaupunkikierrokseensa yhden sellaisen uuden elementin, josta hän ei ole itsekään kovin ylpeä. Pelisalin pokeriautomaatissa kuluu lähes jokainen arkipäivä sellaiset noin sata markkaa. Hieman pelituurista riippuen.»

»Niin. Minähän tunnen Laurin niin hyvin.» Sairas nainen sulki silmänsä, pieni hymy huulillaan. »Paremmin kuin kukaan muu maailmassa. Lauri on niin säntillinen mies. Ja Lauri jos kuka on ylpeä periaatteistaan. Hänelle olisi ollut ihan liian kova pala myöntää sortuneensa tuollaiseen halpahintaiseen hupsutukseen.»

»Pitänee paikkansa. Siksi minä suosittelisinkin teille, että ette ota koko hölmöä asiaa ollenkaan puheeksi», Jussi Vares karautti kevyesti kurkkuaan. »Antakaa sen olla vaan. Niin se on aivan varmaan helpompaa – teille molemmille.

»Olette oikeassa. Kiitos hyvästä neuvosta, herra Vares. »Palkkionne on vaaleassa kirjekuoressa, heti siinä sen Aallon kukkavaasin vieressä. Siinä on sata markkaa ylimääräistä, vähän niinkuin hyvän työn lisää…»

»Kiitos.» Vares otti kuoren käteensä ja sujautti sen povitaskuunsa. Sitten hän kääntyi ja meni kättelemään naista.

»Siunausta elämällenne, herra Vares» Naisen käsi oli kuiva ja hyvin hauras.

»Sitä samaa teillekin.» Vares tunsi kurkkunsa kuivuvan kiusallisesti. Jossakin miehen sisikunnassa kaihersi painostava ja pistävä tunne. »Näkemiin vaan… ja hyvää jatkoa.»

Oven kolahduksen kaiku kiiri pitkään autiossa porraskäytävässä. Vares painoi hissin nappia ja jäi sitten miettimään omaa ammattiaan ja työrutiiniaan. Tosiasia oli että tietynlaisiin juttuihin ei vaan näemmä koskaan tottunut, ei parkkiintunut. Mutta turha valittaa. Ammatinvalintakysymys, sitähän tämä pelkästään oli. Työt töinä, oli järjetöntä sitoutua niihin omakohtaisesti.

Jussi Vareksen mieleen nousi Lailan jo monasti puheeksi ottama työtarjous: hänen sukulaistyttönsä karmean kohtalon selvittäminen. »Murhattu tyttö kertakäyttökameran filmillä», kuten lehtiotsikot olivat revitelleet. Vares ei ollut tavannut tyttöä koskaan. Mutta hän ei myöskään halunnut missään nimessä sekaantua moisen projektin myötä mitenkään läheisemmin Laila-rouvan elämän sisäpiiriin.

Hissi tuli vihdoinkin. Hitto soikoon, Vares tuumiskeli voipuneena. Onneksi iltapäivällä olisi novellikirjailija Luusalmen kirjanjulkistamiskekkerit. Muutamat oluttuopilliset olisivat tähän paikkaan todellakin enemmän kuin paikallaan.

Mies odotti pihalla isossa Pontiacissa. Lauri Ström oli kapeakasvoinen ja harmaaohimoinen mies, äskettäin 65 vuotta täyttänyt. Miehen jähmettyneitä kasvoja leimasi suru, joka oli kuin sitkeintä patinaa.

»Mitenkäs Lillan?» Miehen ääni oli käheä. Hän tuijotti tuulilasin läpi suoraan eteensä.

»Oli tyytyväinen että oli hätäillyt turhia. Suhtautui ymmärtäväisesti tähän pikku uhkapelipaheeseenne.» Jussi Vares asettui nahkapenkille, joka huokaisi syvään kuin elävä olento.

»Voi saatana tätä elämää», Ström puri hampaitaan yhteen. »Mutta teidän on varmaan todella vaikea ymmärtää…»

»En minä kaipaa mitään selityksiä.»

»Mutta minä haluan kuitenkin puhua.» Vanhemman miehen suonikas käsi tarttui Vareksen ranteeseen tiukalla otteella. Se puristi yllättävän kovaa. »Ajatelkaa aikaa kaksi vuotta sitten. Lillan jättäytyi silloin varhaiseläkkeelle. Meillä oli kaikki niin hyvin. Vaikka millaisia suunnitelmia tulevaisuudestamme: matkustamista sekä yhteisiä harrastuksia. Lapsetkin maailmalla. Turvattu yhteinen vanhuus. Hienoa aikaa odotettavissa, ja vielä monta kultaista vuotta. Sitten viime vuoden syksyllä Lillaniin iski se tauti…»

Jussi Vares nyökkäsi äänettömänä. Auto tuntui kuumalta ja hikiseltä, vaikka mies oli parkkeerannut korkean kerrostalon varjoon.

»Se kaikki oli kuin pahinta painajaista. Ei sitä voi kenellekään toiselle kuvailla. Minähän en koskaan toipunut siitä uutisesta. Puoli vuotta kuljin kuin unessa. Yhden kerran minä sitten vaan kävelin sisään siitä saatanan ovesta. Ja sitten siitä vaan tuli ikäänkuin tapa ja rutiini josta en enää päässyt irti.»

»Te suhtaudutte tähän ehkä liiankin tunteenomaisesti», Jussi Vares huomautti. »Copacabanan poseerauskoppi ei ole mikään maailman suurin synti. Ei todellakaan. Sehän on pelkkää viatonta katselemista.»

»Se on silti niin väärin. Minä en ymmärrä mitä minä sieltä etsin, tälläinen vanha miehenromu. Tuijottamassa silmät lasittuneena jotakin nuorta tyttöä. Se oli kuin sairaus. Minä inhosin itseäni ja silti minun piti sinne aina mennä. Elämä on niin mieletöntä!»

»Periaatteessa minä toimin ammattietiikkaani vastaan», Vares mutisi.

»Mutta te pelastitte minulle ja Lillanille jotakin niin arvokasta, jota on mahdotonta koskaan korvata.» Vanhan miehen ääni paksuni ja hengitys tiheni. »Lääkärimme arvion mukaan Lillanilla on aikaa jäljellä hyvin vähän. Rakastan sitä naista enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Minä en olisi koskaan kestänyt sitä, jos olisin hulluudessani tuhonnut nämä meidän viimeiset yhteiset viikkomme. Minä en olisi voinut koskaan enää katsoa häntä silmiin. Ja miten olisin voinut pitää häntä kädestä sitten kun se viimeinen hetki on edessä…»

Lauri Strömin ääni oli lähellä sortumispistettä. Jussi Vares epäröi hetkisen ja taputti sitten vaihdekepin nuppia puristavaa laihaa, suonikasta kämmenselkää.

»Mutta niin ei nyt sitten kuitenkaan päässyt käymään. Siitä olemme kaikki tyytyväisiä.»

»Minulla on teille varattuna pikku palkkio.» Vanha mies sujautti kätensä povitaskuun. »Kiitokseksi tästä kaikesta.»

»Minä sain jo taksanmukaisen ja normaalin korvaukseni vaimoltanne.» Jussi Vares ravisti päättäväisesti päätään. »Ja se riittää nyt minulle ihan hyvin. Kiitos vaan tarjouksesta.»

»Voisinko minä tehdä jotakin muuta hyväksenne?» Strömin katse oli vetinen ja räpyttelevä.

»Kyllä vaan.» Jussi Vares vilkaisi nopeasti kelloaan. Hän alkoikin olla jo vähitellen myöhässä. »Voisitte oikeastaan heittää minut tuonne Kaskenkatu ykköseen, ravintola Uuteen Apteekkiin.»

2.

Luusalmen novellikokoelman julkistamistilaisuus alkoi Apteekissa täsmälleen kello kaksitoista. Tuomiokirkon malmikellon kajauttaessa kahdentoista lyöntinsä Otto pyyhkäisi merkitsevästi kiveriä viiksiään ja alkoi sitten valuttaa hanasta Karhu-olutta baaritiskille ryhmitettyihin tuoppeihin.

Kapakassa oli väkeä kolmisenkymmentä henkeä. Suurin osa paikalle kerääntyneestä porukasta oli päivän sankarin, novellikirjailija Luusalmen pitkäaikaisia, uskollisia kohtalotovereita näiltä samoilta pitkiltä baaritiskeiltä.

Varsinaisia tiedotusvälineiden edustajia oli ravintola Uuteen Apteekkiin ilmaantunut vain muutama. Näistäkin iltapäivälehtitoimittaja Ruuhio sekä rivakat radiomiehet Maisteri sekä Iiro kuuluivat Luusalmen lähipiiriin. Luusalmen ikioma muusa, Irene, jonka kanssa mies oli pyörinyt jo yllättävänkin pitkään (siis melkein kolme kuukautta), hääräili paikalla ehtoisana emäntänä kanniskellen nakkeja, lihapullia ja perunasalaattia ravintolan takahuoneeseen viritettyyn pitkään tarjoilupöytään.

Jussi Vares istuskeli nurkkapöydässä seuranaan Pastori Alanen, Untsu sekä autokuski Moilanen, joka oli varta vasten ottanut Perttalan hautaustoimistosta vapaata tämän suuren päivän takia. He juoksivat vuoronperään tiskillä hakemassa täydennystä, sillä Luusalmi oli ilmoittanut heti kättelyssä, että ilmaista juomaa riittäisi juuri tasan niin kauan kuin kustantajan markkinointiosaston tähän tarkoitukseen armollisesti myöntämä kahden tonnin rahapotti antaisi myöten. Vares voiteli kurkkuaan tietoisen rivakalla tahdilla, ja siitä oli kieltämättä apua. Hämärässä huoneessaan kuolemaa odottava jalaton nainen alkoi olla enää pelkkä kangastus.

Tuntia myöhemmin puheensorina, kilinä ja pulina olivat saavuttaneet jo sellaiset rajat, että Luusalmi katsoi hetkensä koittaneen. Nyt oli korkea aika lykätä itse juhlakalu sisään.

Mies rykäisi, nousi jakkaraltaan ja asteli sitten naapurihuoneeseen arvokkaasti, selkä harvinaisen suorana.

Irene vaiensi kansan taputtamalla käsiään kipakasti yhteen. Luusalmi ilmestyi esiin työnnellen edellään tarjoilukärryä, jolle oli lastattu korkea keko uunituoreita kirjoja.

Luusalmi jakoi henkilökohtaisesti jokaiselle paikalle vaivautuneelle oman kappaleen suoraan kouraan. Ilmassa alkoi kieltämättä olla kulttuurijuhlan tuntua. Jussi Vares sai oman opuksensa viimeisten joukossa. Hän pyöräytti kirjaa kertaalleen kourassaan, asetti sen sitten kainaloonsa ja syleili Luusalmea nopeasti ja karhumaisesti, kuten suomalaisen miehen kohtuullisen Karhu-olutmäärän vaikutukselle altistuneena kuuluikin tehdä.

Henkilökunta kantoi sisään tarjottimet, joilla killitteli kolmekymmentä jääkylmää Koskenkorvaryyppyä. Koko seurakunta nousi seisomaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Jäiset ryyppylasit kohosivat jonnekin rintalastan korkeudelle. Odottavaa vilkuilua sekä jalanvaihtoa, syvää ja juhlavaa hengitystä.

»Hyvät ystävät!» Novellikirjailija Luusalmi aloitti. »Nyt sitten otetaan paloviinaa! Uunituoreelle kirjalleni, ja suomalaiselle laatukirjallisuudelle yleisemminkin.»

Juhlaryypyn jälkeen novellikirjailija Luusalmi karautti kurkkuaan ja piti puheen. Mies kertoi, että edellisestä kirjasta oli ehtinyt vierähtää jo peräti viisi pitkää vuotta, ja että ne vuodet eivät olleet aina olleet vakaumukselliselle kynämiehelle kovinkaan helppoja.

Mutta uutukainen, tämä rakas kuopus! Luusalmi silitti kirjansa kantta hellästi. Kuopus oli vihdoinkin maailmalla, valmiina kohtaamaan lukijansa ja julmat markkinavoimat. Tätä tunnetta oli aika vaikea kuvailla kenellekään sellaiselle, joka ei ollut sinut kirjoittamisen ja kaikenlaisten siihen liittyvien tuskien ja poltteiden kanssa.

»Siis suurkiitokset teille, ystäville ja kylänmiehille, jotka olette kestäneet minua kaikki nämä vuodet.»

Kello kahteen mennessä oli kustantajan piikki juotu kuivaksi. Varttia yli kaksi Luusalmi kiipesi pöydälle ja avasi arvokkaasti kirjansa, joka oli nimeltään »Urbaania jurttamusiikkia».

Novellikirjailija vilkaisi hitaasti ympärilleen sekä karautti kuuluvasti kurkkuaan. Sitten hän alkoi lukea vastaanottavaiselle ja punoittavaposkiselle yleisölleen kirjan lyhyttä aloitusnovellia, jonka nimi oli »Kiitolinjamiehen kaunopuheisuus».

Jussi Vares oli muistelevinaan, että novelli käsitteli viisitoista vuotta avioliitossa elänyttä kunnollista perheenisää sekä psykologia, jonka aviovaimo hurahtaa aivan yllättäen uuteen mieheen, bodausta ja biljardia harrastavaan rekkakuskiin, jolla on tummat silmät, ruskea tukka ja punaiset luottotiedot. Ja kun epätoivoinen aviomies kyselee vaimoltaan, että mikä oikein meni vikaan, miksen minä riittänyt, niin vaimo vastaa siihen että voi voi Vili, mutta kun Tarmolla on kyky puhua asioista.

Novelli sai raivoisat aplodit, pari tuoppiakin tippui lattialle ja se aiheutti eräässä pöydässä tönimistä.

Kello puoli kolmelta Luusalmi ilmoitti seurakunnalle koskena jylisevällä bassollaan, että väliäkö sillä vaikka tilaisuutta varten varattu markkinointibudjetti onkin jo pikku hiljaa muuttumassa kuseksi. Onneksi kustantajan maksama ennakkokin oli tullut kirjailijan pankkitilille. Tarjoilu jatkukoon kirjailijan omaan piikkiin!

Luusalmen lyhyt ilmoitus herätti erittäin positiivista vastakaikua yleisössä. Luusalmi kävi antamassa tiskillä ohjeet. Ja vain minuuttia myöhemmin pöytiin alettiin kantaa iskemättömiä pulloja, joita koristivat koreat etiketit.

Monnet. Larsen. Glenfiddich. Jack Daniels. Fernet B. Old Bushmills. Unicum.

Jussi Vareksen ratkaiseva virhe oli tarttua juuri siihen pyöreään, tykinkuulaa muistuttavaan myrkynvihreään pulloon, jonka kyljessä komeili varoittavasti kiiltelevä risti ja teksti: Unicum Zwack.

Noin kello puoli viiteen mennessä oli pullon punainen korkki narahtanut jo aivan liian monta kertaa.

Hieman ennen kello kuutta Jussi Vares alkoi ravistella hitaasti päätään ja nousi sitten juhlapöydästä. Sivullisena kuin kalmon henki ruumiinvalvojaisissa hän luisteli pois juhlahuoneesta.

Kynnyksellä Jussi Vares pysähtyi ja muisti tervehtiä Ottoa rempseällä kädenheilautuksella.

»Onko kaikki OK?» Otto varmisti.

Vares muisti jotakin ja alkoi taputella pikkutakkinsa rintamusta. Se löytyi sittenkin! Jussi Vares kaivoi povitaskusta n. 150-sivuisen, pehmeäkantisen, pitkulaisen kirjan, jota koristi kaunis ja pelkistetty abstraktinen kansi.

Jussi Vares pyöräytti »Urbaania jurttamusiikkia» kerran kämmenellään, nyökkäsi hymähtäen ja työnsi sen sitten huolellisesti takaisin povitaskuunsa. Ulko-ovi heilahti ja Aurajoelle päin viettävä alamäki imaisi miehen vastahakoisesti liikkeelle, aivan kuin keväinen virranvuolle liiaksi vettyneen ajopuun.

3.

Jussi Vares päätyi Foijan baarin takanurkkaukseen. Unicum poltteli nielussa kuin pilaantunut kalanmaksaöljy. Iltapäivälehti oli auki pöydällä. Vares kuunteli kännykästään jo kolmatta kertaa Lailan sinne jättämää melkoisen yksiselitteistä viestiä, jossa rouva ehdotti pikapanoa tutussa osoitteessa.

Eipä iske, ei tässä kunnossa, Vares hoki itselleen.

Jussi Vareksen pähkäilyn katkaisi nelihenkinen erittäin iloisella tuulella oleva ruotsalainen turistiseurue, joka tulla tupsahti varoittamatta naapuripöytään. Vareksen kuolemattoman hieno idea oli nousta tuoliltaan ja mennä ystävällisenä eleenä opastamaan kaukaisia vieraita.

Puoli tuntia myöhemmin Jussi Vares huomasi jo istuvansa kaupungin tyylikkäimmässä venäläisravintolassa vitivalkoisen pöytäliinan äärellä, hyvältä tuoksuva bortshkeittolautanen edessään. Ilta jatkuikin näemmä ihan suotuisissa merkeissä. Pienehkö kauneusvirhe oli tietenkin se, että hänen hikinen kämmenensä lepäsi hiukkasen liian tuttavallisesti sollentunalaisen toimitusjohtajan vaalean vaimokullan silopolvella.

Hihittävässä hiprakassa leijuskeleva Gunilla-rouva ei ollut asiasta moksiskaan, päin vastoin. Nainen painoi polvensa tasaisin väliajoin kiusoittelevasti tiukasti yhteen vangiten näin Jussi Vareksen levottomina liikkuvat sormet himmeiden denieriensä lempeään puristukseen.

Tarjoilija kantoi pöytään lisää jääkylmää Stolishnajaa. Per-Erik Reiner hoiteli tilauksiaan suurpiirteiseen ja kovaääniseen tyyliin. Vares yritti keskittää katseensa pöydän vastakkaisella puolella istuvaan toiseen pariskuntaan. Ne olivat Nilssoneita, Jönssoneita tai jotakin. Ja taas ryyppylasit tyhjennettiin kertaheitolla. Jääkylmän ja jumalaisen kutkuttavasti puraisevan Stolishnajan kuulas aromi hiveli Jussi Vareksen suuvärkkiä ja kurkkua kuin paras balsami.

»Har du barn?» Vares muisti vierellään istuvaa rouva Gunillaa pikku smalltalkilla.

»Jovisst. Tre stycke.»

Jaaha, kolme kersaa. Vares nielaisi. Ja äsken nautittu ryyppy tuntui saavan äkkiä kummallisen kitkerän jälkimaun. Jussi huokaisi syvään ja yritti vetää kättä pois naisen polvelta. Se ei ihan onnistunut. Gunilla vangitsi hänen sormensa pihteihinsä.

Ja yllättävä melankolianpuuska iski jostakin Vareksen pääkoppaan. Se jysähti voimalla kuin moskavasara alasimeen.

Voi sinua, Jussi Vares. Voi poikaparkaa.

Tätäkö varten se äitimuori aikoinaan laittoi poikansa Merikarvialta maailmalle? Aina kaukaiseen Turun kaupunkiin asti, tuomariksi opiskelemaan. Että sitä istuskellaan räkä poskella ja siipiveikkona ventovieraissa kapakkapöydissä, hyvä ettei vielä tungeta hikisiä sormia illan maksavan isännän rouvan pöksyihin.

Jussi Vares veti syvään henkeä ja onnistui estämään raskaan nyyhkäisyn ainoastaan tiukasti keskittyen sekä päättäväisesti hammastaan purren.

Sitten Gunilla-rouvan arvostelukyky tuntui pettävän pahan kerran. Nainen nojasi rohkeasti vielä hieman lähemmäksi, ja Jussi tunsi miten pitkä ja punatut kynnet koskettelivat kursailematta hänen tiettyjä osa-alueitaan jossakin siellä alhaalla.

Saatana, nythän se mittailee jo minun jahtimakkaraani, Vares ehti pelästyä.

Samassa Per-Erik Reiner jäykistyi paikoilleen ja veti henkeä syvälle keuhkoihinsa. Hän kajautti nyrkkinsä pöydän kulmaan sellaiselle voimalla, että ruokailuvälineet sinkoilivat pitkin ja poikin ravintolan parkettia.

Koko ravintolasali hiljeni. Tarjoilutiskin päädyssä seisovan hovimestarin posket kalpenivat. Kokin utelias naama ilmestyi kurkistelemaan keittiön oviaukkoon kuin pikavieterillä vetäen.

»Jävlar! Va fan gör du?» Sollentunan mies osoitti Varesta paksulla etusormellaan. »Antastar du min fru? Du svin!»

»Tota noin siis tuota… försökte bara plocka bröd… siis… jag menar brödbitar.» Jussi Vares nielaisi raskaasti ja liu’utti pikaisesti tuolia taaksepäin ravintolan parketilla. Samalla hän alkoi varovasti hivuttua pystympään asentoon.

»Jävlar!»

Pärre puri hampaansa yhteen ja tarttui keittolautaseen. Puolet kuumasta keitosta heilahti miehen omille housuille, mutta hän ei antanut asian häiritä itseään. Posliinilautanen sinkoutui pöydän yli kuin holtittomasti vaappuva frisbee. Jussi Vareksen onni oli se, että herran koordinaatiokyky ei ollut enää illan tässä vaiheessa ihan kaikkein terävimmillään. Lentävä lautanen ohitti Vareksen sopivan turvalliselta etäisyydeltä murskautuen tuhansiksi säpäleiksi vasten baaritiskin kulmaa.

Mutta Pärren epäonni senkuin vain jatkui. Tohkeissaan huitova mies onnistui pystyyn karatessaan astahtamaan lattialle levinneeseen bortshkeittoon, nahkakengät lähtivät lentoon siitä paikasta ja Pärre muksahti takamuksilleen helvetillisen kiroamisen säestyksellä.

Jussi Vares katsoi nyt tilanteen kypsyneen sellaiseksi, että hänen oli viisainta siirtyä mahdollisimman nopeasti ulko-ovelle. Kynnyksellä Vares kuitenkin kääntyi vielä kantapäillään ja loi viimeisen silmäyksen ravintolasaliin, joka oli äkkiä muuttunut absurdin tshekkiläisen näytelmän lavasteeksi.

»Jag är sorry! Mulla on nyt hiukan muuta menoa…»

Jussi Vares luiskahti porraskäytävään ja jatkoi samaa vauhtia alas kadulle. Hän loikki edestä ja takaa viuhahtelevia autoja väistellen vastakkaisella puolelle näkyvään porttikäytävään, ja asettui sitten nojaamaan kylmää seinää vasten silmät suljettuina ja rintakehä raskaasti kohoillen.

Vares ravisteli epäuskoisena pääkoppaansa. Hän hieroi ohimoitaan molemmin käsin, avasi silmänsä, näki maassa lojuvan yksinäisen oluttölkin ja lähetti sen vihaisella potkulla pihan perukoille kolisemaan.

Voi saatanan saatana! Mikä helvetin viinanpiru sinuun nyt oikein menikään, J. Vares! Mieti nyt hieman tekosiasi, tyhmyri! Ruotsalainen saattoi olla itseriittoinen luottokortilla leventelevä kusipää. Mutta miekkonen oli myöskin pöydän isäntä. Se joka bjuudasi eli tarjosi!

Ja yksi Jussi Vareksen kirjoittamattomista laeista oli aina ollut se, että kavereiden tyttöystävät kuten myöskin kesti-isäntien rakkaat vaimot olivat aina ja ehdottomasti rauhoitettua riistaa.

Oletko sinä Vares nyt niin pahassa soossissa, että olet valmis panemaan vaikka pandakarhua?

Läheiseltä kapealta kujanpätkältä kantautuva sättiminen ja mekastus saivat Jussin havahtumaan itsesyytöksistä. Laiha miekkonen makasi asfaltilla, betoniseinän vierellä, lommoiseksi potkitun lehtienkeräysastian luona. Kaksi honteloa nulikkaa retkottavissa vetimissä sekä tähän elokuiseen lämpöaaltoon kohtalaisen kehnosti istuvissa villapipoissa monottivat miestä armotta.

Helvetti vieköön, tässähän oli nyt ihankuin taivaista tarjottu tilaisuus sovittaa äskeiset pahat teot, Vares tajusi. Siis vauhtia, päälle vaan ja pelko pois!

Nulikoista pienempi ehti lähettää yhden kivakan potkun kohti maassa kierittelevää miestä, joka yritti epätoivoisesti suojella naamaansa käsivarsillaan. Samalla hetkellä Jussi Vares oli kuitenkin jo paikalla. Vares törmäsi täydestä vauhdista takaviistosta isompaan karjuista, joka menetti tasapainonsa ja tuiskahti pipo edellä lehtienkeräyslaatikon ruskeaan kylkeen. Pönttö kumahti ontosti.

»Saatana! Nyt teit jätkä viimoisen virheesi!» Pienempi hyökkääjä sähähti, kääntyi ympäri ja tempaisi stiletin taskustaan.

Vares nappasi käteensä roskalaatikoiden vieressä paskaisella asfaltilla lojuvan rispaantuneen silityslaudan. Hän kumautti laudalla tyyppiä täysillä käsivarteen. Metallinvärinen, ilkeä stiletti kolisi tavoittamattomiin jonnekin pihan perukoille.

Isompi päällekarkaajista oli kammertautunut pystyyn. Pahin into silmittömään väkivaltaan näytti olevan sankarilta jo kadoksissa.

»Kyle, nyt vittuun täältä.» Pipopäät säntäsivät matkoihinsa.

»Miten kävi? Ei kai ole mitään luunmurtumia?» Vares veti syvään henkeä ja huomasi äkkiä selvinneensä.

»Ei. Eipä tässä mitään suurempaa hätää ole.» Miekkonen käännähti hitaasti istualleen ja alkoi sitten tutkailla vasenta kyynärpäätään, johon ilkeä asfaltti oli syönyt kirkkaanpunaisen, vereslihalla olevan jäljen.

»Nousepa nyt tolpillesi. Kokeillaan, että pysytkö sinä edes pystyssä.» Vares ojensi auttavan kätensä.

Mies teki työtä käskettyä ja pompahti jaloilleen yllättävänkin ketterästi. Hän alkoi putsata mustien farkkujensa persuksia virnistellen Jussi Varekselle aurinkoisesti, aivankuin mitään ei olisi tapahtunut.

»Mistä sinä siihen muuten oikein tupsahdit? Taivaasta vai?» Mies pyyhkäisi kämmentään housunsa lahkeeseen ja ojensi hieman epäröivästi kätensä.

»Taivaastahan minä. Minä olen vaan tälläinen osapäiväenkeli. Ja kavereiden kesken vaan pelkkä Jussi.»

»Selvä. Mä oon kavereiden kesken vaan pelkkä Kyypakkaus.»

Miekkonen iski Jussi Varekselle silmää ja tarjosi likaista kouraansa.

»Hauska tavata, Kyypakkaus. Aika jännä nimi.»

»Sillekin löytyy oma selityksensä. Sä oot osapäiväinen taivaanenkeli, mä taas oon ammatiltani täysipäiväinen pikkukonna – eli siis taparikollinen.»

»Sekö selittää nimesi?»

»Jep. Kulmilla on omat kuvionsa. Meille alan miehille järjestetään usein ristiäiset. Se on vähän niinkun aikuiskaste. Mutta se siitä! Mennään Jussi jonnekin ottaan yhdet pitkät ja kylmät. Mun piikkiin.»

4.

’Asia’, etninen pikkuravintola Tukholman Södermalmilla, sijaitsi puolittain kivijalassa, kaupunginosaa poikittain halkovan leveän liikekadun varrella. Narikka oli vain muutaman korttelin päässä isosta laivaterminaalista, josta käsin raskaasti kelluvat, bordellinpunaiset merimotellit purjehtivat aamuin illoin kauas itään.

Näin alkuiltapäivästä ravintolassa oli vain pari asiakasta: siistinoloinen pikkutakkiherra sekä farkkupuseroinen ja isokoinen ilmestys, jonka kuutiomaista naamaa hallitsivat lähellä toisiaan olevat pienet silmät sekä otsalle kammattu keskiruskea hiuspehko.

Baarimikko, joka oli alunperin kotoisin jostakin Sisä-Sinkiangista, ei juurikaan jaksanut kytätä toimettomana tiskinsä takana. Mies kyyhötti matalalla jakkaralla oviverhon peittämässä pikku kopperossaan, kutoi kalisevilla puupuikoillaan vihertävää pöytäliinaa (tai jotain) sekä tuijotti siinä sivussa videoltaan jossakin Hongkongin puolessa tuotettua väkivaltaelokuvaa.

Pikkutakkiherran posket punoittivat mukavassa nousukkeessa. Hän hymyili iloisissa odotuksen tunnelmissa. Kaivattu kesäloma oli viimeinkin alkamassa, edessä reissu Suomeen, Åboon.

Otsatukkamies ei osannut ruotsia, mutta se ei ollut mikään este kommunikoinnille. Ystävällinen, juttukaveria vailla oleva ruotsalainen sai selvitettyä että mies oli kotoisin Åbosta, ja se lisäsi vain vettä hänen myllyynsä.

Leppoisalla lomatuulella oleva ruotsalainen ei osannut aavistaakaan, että hänen puhekumppaninsa voisi tilanteen niin vaatiessa olla kotoisin ihan mistä tahansa: Helsingin Töölöstä, Jomalan kunnantalolta, Paraisten Kalkista taikka vaikka Hattulan kirkonmäeltä.

»Joo-o polare. Jättetrevligt att träffas. Du kan väl rekommendera nån bra restaurang i Åbo?»

»Mitä sä kyselet. Pilluako? Joo, onhan siellä hyviä vittuja, siis Turun puolessa. Mutta epäilen vaan että mahtaako teikäläiselle löytyä.» Otsatukkamies virnisteli.

»Jassoo…» Pikkutakkimies naurahti hieman epävarmasti. »Vad betyder det här för nånting? Vad menar du? Mahtako teiikkää lyyttyyyä? Fan, men finskan är så svår! Fattar du, att det är litet svårt att förstå ditt snack, polare. Men vänta nu. Jovisst, nu hittade jag nåt…»

Pikkutakkimies alkoi tutkia povitaskujaan ja kaivoi esille Turun matkailukartan. Mies levitti sen baaripöydälle. »Joo-o, jag menar bara, kompis, att kan du visa ditt favoritställe i Åbo?» Pikkutakkimies kaivoi povitaskustaan kuulakynän ja ojensi sen otsatukkamiehelle ilme odottavana.

»Visa, visa?» Otsatukkamies nyökytteli. »Onko sulla se visainen vinkukorttis mukana matkassa? Tä? No, on varmaan!» Otsatukkamies otti kynän käteensä. Mies pyöritteli sitä jonkun aikaa hieman epätietoisen näköisenä. Sitten mies kumartui kartan ylle. Hän piirsi tiukan ympyrän melko lä...