Prologi

Maurizio Stroppa asteli kiireettömästi Barcelonan keskustan tuntumassa, Barri Xinesin kortteleiden likaisilla kujanteilla. Stroppa oli kuin kuka tahansa eksynyt turisti. Hiemankin tarkkasilmäisempi sivukatujen saalistaja vilkaisi kuitenkin Maurizio Stroppaa kahdesti ja huomasi tämän itsevarmuudesta, että ei kannattanut yrittää minkäänlaista pikakeikkaa.

Nämä kiemurtelevat kujat sijaitsivat vain muutaman korttelin päässä Ramblaksesta, Katalonian pääkaupungin muodikkaasta näyteikkunasta. Mutta täällä ei luettu kansainvälisiä lehtiä terasseilla, ei ihailtu tyylikkäästi pukeutuneita kaunottaria eikä keskusteltu formuloista, politiikasta tai pörssipäivästä.

Täällä vallitsi katurottien laki.

Kapeat kujaset, kaatopaikkamaiset porttikongit ja saastaiset oviaukot olivat täynnä syrjäytyneitä ihmisraunioita. Näiltä nurkin löytyi tyyppejä jotka edustivat ihmisen epätoivoista eloonjäämiskamppailua puhtaimmillaan. Oli vähälahjaisia pikkurikollisia, kohtalotovereitaan kylmästi hyväksi käyttäviä paatuneita konnia, surkunilkkejä, jotka odottivat hitaasti jäytävää narkkarikuolemaansa ja joukoittain naisia ihmiselämän ehkäpä surullisimmassa alennustilassa: harjoittamassa katuhuoruutta kirpputorihinnoin.

Maurizio Stroppa oli palailemassa La Buqueriasta – kauppahallista – kädessään pikku pussillinen suussasulavia, valkosipulissa, etikassa ja hunajassa marinoituja oliiveja. Stroppa pani uuden herkkupalan suuhunsa ja nautti oliivin aromista. Hän pyyhki sormensa huolellisesti nenäliinaan ja tuijotti kaikenvärisiä ja kaikenikäisiä naisia, jotka päivystivät kyllästyneinä valottomissa oviaukoissa.

Hän väisti hermostuneena pomppivaa kuolemanlaihaa heroiini-blondia ja astui saastaiseen porraskäytävään. Tässä talossa häntä odotti hänen enonsa Umberto Massimo Neri, joka vihdoin oli löytynyt.

Umberto-enolle, Voluminosolle oli järjestetty oikeudenkäynnin jälkeen Italian valtion erityissuojelus. Mutta mikään paikka tai organisaatio maailmassa ei ole vedenpitävä. Ainakaan Italian oikeusministeriötä ei voinut kehua sellaiseksi.

Umberto-eno oli ollut teillä tietymättömillä runsaat kolme vuotta. Mutta häntä ei ollut unohdettu. Hänen nimensä oli säännöllisesti mainittu Agrigenton vanhojen ja viisaiden »olkihattuisten miesten» jokaisessa neuvonpidossa näiden vuosien aikana.

Tarjolla olevat melkoiset liirakasat ja muunkinlainen suostuttelu olivat lopulta tehneet tehtävänsä, ja Voluminoson olinpaikaksi oli paljastunut Barcelona. Noin kuusi viikkoa sitten he olivat saaneet ensimmäisen hajun hänestä. Tulos ei ollut ollut mikään onnenkantamoinen. Jäljittäjät olivat käyttäneet järjestelmällisesti hyväkseen tietojaan Voluminoson pinttyneistä mieltymyksistä. Ja lopulta Agrigenton parhaiden poikien sitkeä työ olikin kantanut hyvän hedelmän.

Maurizio Stroppa pudisteli päätään miettiessään enomiehen suurinta heikkoutta. Hän oli aina ollut samanlainen. Mitä naisiin tulee, eno ei ollut koskaan ollut ihastunut kauneuteen, puhtauteen tai nuoruuden suloon.

Voluminoson mehut pani kunnolla liikkeelle ainoastaan rappion löyhkä ja pesemättömät lakanat, lanteilla tursuavat ihravanteet ja kaikki häpeällisen ammatin naiseen jättämät merkit.

Tämän tietäen Agrigenton miesten oli helppo valita Barcelonasta tarkkailualueensa. Lopulta kärsivällinen päivystäminen Barri Xinesin kujasilla oli tuottanut tulosta.

Jokunen laskelmoiva afrikkalaissutenööri siellä ja tokkurainen lumppu täällä oli muistellut nähneensä tuntomerkkejä vastaavan iäkkään italialaisen miehen.

Asian varmistuttua etsintäpartio oli ottanut yhteyttä Agrigentoon. Sisilian etelärannikolla tieto oli otettu vastaan tyytyväisenä. Niin kunnianarvoisat Olkihattuiset olivat päättäneet lähettää paikalle Maurizio Stroppan, yhden luotetuistaan ja parhaistaan.

Stroppa oli ollut Barcelonassa jo kuusi päivää. Hän tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut tehnyt tätä reissua turhaan.

Huoraluukku oli kolmannessa kerroksessa, kapeiden, pimeiden ja haisevien portaiden päässä. Stroppa astahti kynnyksen yli ja huomasi heti, että tilanne oli jo erinomaisesti hoidossa.

Todistajaa ei enää ollut.

Paksuhko sysimusta ämmä makasi kurkku auki leikattuna omassa verilammikossaan. Paskaiselle lattialle pudonnut matka-TV oli levinnyt tuhansiksi kappaleiksi. Kuvaruudun sirpaleet narahtelivat Stroppan kenkien alla, kun hän asteli tarkkailevana peremmälle huoneeseen.

Hän pysähtyi keskilattialle ja nyrpisteli siivolle hieman nenäänsä. Stroppa teki kädellään käskevän eleen ja Anselmo nappasi sohvalta huovan kiiruhtaen peittelemään naisen ruumiin.

Umberto Massimo Neri makasi rautaisella pukkisängyllä selällään, raajat levällään ja ilme jäykkänä. Hänellä oli yllään ainoastaan hieman liian kireältä näyttävä vitivalkoinen verkkopaita ja mustat puolisääreen ulottuvat pukusukat.

Maurizio Stroppa saattoi haistaa äijän eltaantuneen hien metrien päähän. Stroppa tiesi entuudestaan, että tuollaiselta löyhkäsi pelko.

Maurizio Stroppa kiersi naisen ruumiin, ohitti sängyn vierellä aseen kanssa vartiossa seisovan nuoren punaposkisen Olivieron ja pysähtyi katsomaan iäkästä sukulaismiestään.

»Voluminoso, rakas enoni! Voi sinua. Jos kollikissalta leikkaa kynnet, niin eipä tarvitse odottaa montaa päivää, kun karvakasan löytää taas raapimasta tuolin jalkaa. Etkä ole sinäkään eno-parka näköjään päässyt huonoista tavoistasi.»

Umberto Massimo Nerin vasen silmä räpsähti tuskin huomattavasti. Mutta se olikin sitten hänen ainoa elonmerkkinsä.

»Terveisiä Giuseppinalta. Uskollinen vaimosi on kovasti ihmetellyt poissaoloasi. Sydämelliset terveiset myös Federicolta, Chicolta – ja totta kai vanhalta kunnon Vittorio-sedältäsi. Käskivät välittää sinulle tiedon, että heillä käy aika melko pitkäksi Italian valtion hoivissa. He eivät ole erityisen tyytyväisiä siihen jamaan, johon ovat ansiostasi päätyneet.»

Maurizio Stroppan ilme koveni hieman. Stroppa poimi taskustaan stiletin. Kirkas terä ponnahti esiin kuin kyyn kieli.

Massimo Umberto Nerin leukapielet kiristyivät kalpean nahkan alla.

»TEE SE. M-M-MUTTA ÄLÄ UNOHDA FORTUNATOA!» Massimo Umberto Nerin ääni muuttui melkeinpä kimeäksi.

»Kuinka minä muka voisin unohtaa rakkaan serkkuni?» Maurizio Stroppa sanoi pehmeästi. »Totta kai minä aina muistan kasvinkumppanini…»

Stroppa otti hitaan askeleen lähemmäksi vuodetta.

Suttuinen huone tuntui huokaisevan odottavasti. Anselmo yskäisi jännittyneenä ovella. Myös Olivieron hymy oli nyt hyytynyt. Maurizio aisti molempien nuorukaisten jännityksen. Tämä oli pojille kova paikka.

»No niin, eno. Nyt lienee sitten hyvästien aika.»

Stroppan vartalo jännittyi ja huone hiljeni sekunniksi. Sitten hohtava terä halkaisi huoneen tunkkaisen ilman kuin ohikiitävä äkkinäinen ajatus.

Stroppa raportoi tuloksekkaasta yöstä puhelimitse iäkkäälle herrasmiehelle, joka lepäsi todennäköisesti natisevassa pihakeinussaan vaatimattoman näköisen maalaistalonsa verannalla kaukana Sisilian etelärannikolla. Luultavasti vanhuksella oli myös iänikuinen valkoinen olkihattu päässään.

Stroppa oli jo lopettamassa puhelua, mutta vanhalla miehellä kaukana Agrigenton liepeillä oli vielä muutakin asiaa.

Stroppa kuunteli pitkään. Hitaasti Stroppa kurtisti kulmiaan.

»Anteeksi mutta…»

Hän kuunteli.

»Turku? Missä te nyt sanoittekaan sellaisen kaupungin oikein sijaitsevan? Finlandia… si.»

Taas Stroppa kuunteli ja nyökytteli.

Hän rykäisi. Sitten hänen oli vaihdettava puhelinta korvalta toiselle.

»Nytkö heti? Mutta eikös siellä ole… näin talvisaikaan… eikös se ole aivan hyytävän kylmää seutua?»

ENSIMMÄINEN OSA

1

Kelluva kerrostalo kynti raudanharmaata saaristomerta. Laiva kääntyili viluisten ja alastomien kallioluotojen välisissä ahtaissa kapeikoissa kuin taikasauvan ohjaamana. Syystaivas muistutti liian pitkään pesemättöminä pidettyjä puolivillaisia raappahousuja. Ja räntää tuli taivaan korkeuksista harvakseltaan, mutta taukoamatta.

Silloin tällöin puski äkäinen tuulenpuuska merenselältä täydellä voimallaan ja hukutti aluksen harmaisiin kosteisiin jalkarätteihin. Lumimyräkkä imaisi mahtavan aluksen toviksi läpitunkemattomaan vaippaansa, maiskutti hiukan, ja sylkäisi sen taas näkyville kuin pettynyt petoeläin pahanmakuisen päästäisenraadon. Yksinäinen, viluinen ja nälkäinen lokki seurasi laivajättiläistä kita ammollaan ja apaattisen näköisesti räpytellen.

Laivan sisäpuolella oli hieman toinen tunnelma kuin ulkona. Ravintolakannella, merimieshenkistä englantilaista pubia jäljittelevän kapakan ulkopuolella istui ikkunapöydässä kolmihenkinen seurue, joka ei kärsinyt enempää vilusta kuin nälästäkään.

Porukan ainoa, jota vaivasi edes hiukan jano, oli työkeikallaan kituutteleva turkulainen yksityisetsivä Jussi Valtteri Vares.

Kolmikon kaksi muuta jäsentä, herrat Luusalmi sekä Alanen, olivat sen sijaan pitäneet nestehuollostaan erittäin tarkan rätingin. Kumpaisellakin oli suu napsannut melko ahkerasti alkaen aina meriaamiaisesta, joka oli osunut kello puoli yhdentoista tienoille.

Se alkoi myös näkyä naamasta.

Oli iltapäivä, ja risteily alkoi olla voiton puolella. Laiva oli tullut jo hyvän matkaa Tukholmasta kohti Turkua. Brittipubi oli puolillaan. Nauru maittoi römeästi jo pöydässä jos toisessakin.

»Hitto kun taas keinauttelee. Ilman kunnollista lääkitystä voisi olla piakkoin kuuma kupla kurkussa…» Pastori Alanen takertui vaistomaisesti juomalasiinsa, jonka nestepinta liikahteli kuin heiluvassa vatupassissa.

»TV:n säätiedotuksessa se vaaleanpunatakkinen herra lupaili kyllä melkomoisia tuulenpuuskia tänne merelle. Ja sisävesillekin oikeita myräköitä», Vares totesi mietteliäänä.

»Kuka typerys nyt tällasella kelillä tilailee sisällä vesiä», novellikirjailija Luusalmi ihmetteli lasi kourassaan.

Seuraavaksi seurakunnan katseet pysähtyivät ohi tepastelevaan pariskuntaan.

»Mitäs noista tykkäsitte?» Pastori kysyi.

»Liekö jo pariskymmenes tapaus?»

Novellikirjailija Luusalmi kumartui tutkailemaan pöydällä lojuvaa pahvista olutalustaa ja teki siihen sitten taas kuulakynällään yhden merkinnän.

»Eikun kuudestoista.»

»Ja varma juttu. Tsekatkaa tuota somaa hymyilyä. Herra pyörittää hauskaa pikku juttua. Ja nyt se kietaisee käsivartensa naisen uumalle. Noiiiin. Kummallakin kuitenkin sormukset ja kaikki. Selvä kuvio. Mierolla ollaan…»

»Niin. Toisin kuin nuo kaksi. Siis nuo tuolla.» Luusalmi nyökkäsi baaritiskin suuntaan, jossa heidän Kanadaksi kutsuttu toverinsa teki kaikkensa saadakseen erään Anneli Sarkasen koukkuunsa.

»Minusta nyt alkaa näyttää ennemminkin siltä, että herra Kanada yrittää taas ihan tosissaan vyöryttää. Tsekatkaa!» Pastori Alanen sanoi.

»Ei onnistu», Luusalmi väitti.

Jussi Vares käännähti nopeasti vilkaisemaan olkapäänsä yli. Vareksen arvion mukaan naisen kehon kieli viesti kyllä pelkästään positiivisia värähdyksiä. Kanada oli ilmiselvästi viimeinkin oikeilla jäljillä. Anneli Sarkanen purskahti taas juuri sellaiseen vapautuneeseen nauruun kuin asiaan kuuluikin.

Vaalea Anneli laski kevyesti kätensä Kanadan käsivarrelle ja kääntyi sitten sanomaan jotakin tummatukkaiselle ja vähintäänkin yhtä viehättävälle tyttökaverilleen, joka oli Vareksen muistuman mukaan Yvonne joku.

Kanada nosti sormensa pystyyn, löysi heti baarimikon ja tilasi seurueelle taas uuden kierroksen.

»Ihan turhaa. Me ollaan muutaman tunnin päästä Turussa. Ei tuosta enää sen kummosempaa ehdi syntyä!» novellikirjailija Luusalmi murahti puoliääneen. »Annelimme olisi pitänyt langeta kanadalaiseen charmiin jo viime yönä. Tässä kyttäyskeikassa vedit kyllä vesiperän, vaikka yritit oikein ansaa virittää. Tuo daami ei lähde mierolle. Voit kuule Jussi ihan yhtä hyvin käydä viskaamassa sen pikku Minoltasi hyttiin ja siirtyä tuolta vissylinjaltasi meidän tosimiesten seuraan, eli siis viihdelinjoille!»

»Ehei poijaat.» Vares ravisteli sitkeästi päätään. »Asialliset hommat hoidellaan. Ja vasta sitten ollaan kuin ellun kanat. Kanadahan on siirtynyt tuossa tarjoamisessaan uuteen vaiheeseen. Ja alkoholilla on tällaisissa jutuissa monasti ihmeitä tekevä vaikutus.»

»Satanen vetoa ettei homma onnistu. Kanada tanssitti pikku Annelia jo viime yön pikkutunneilla. Turhaan.» Pastori Alanen ravisteli hiljaa päätään.

»Minä en kyllä ymmärrä tätä Annelin pidättyväisyyttä», Vares mutisi ja tarkkaili baaritiskiä kulmiensa alta. »Likka on lähtenyt parhaan tyttökaverin kanssa ruotsinlaivalle tuulettumaan ja takana on kuukauden mittainen tiivis yhteiselo ikivanhan Kaarlo Eevert Moilasen kanssa. Ja käytös on näin hillittyä…»

»Hei kaverit! Ajatellaan asiaa hiukan laveammin. Ollaanko me edes funtsattu sitä vaihtoehtoa, että jospa se onkin aitoa rakkautta?» Novellikirjailija Luusalmella oli ohut pikku virne naamallaan. »Jospa Moilasen juureva isäpappa onkin mies vailla vertaa. Ja nuorelle morsiamelle ei tuu edes mieleen vilkuilla muita?»

Kolmikko hiljentyi hetkiseksi mietiskelemään absurdiin vivahtavaa ajatusta. Sitten baaritiskillä alkoi taas tapahtua jotakin mielenkiintoista.

Anneli Sarkanen kääntyi pikku hymy kasvoillaan kohteliaan ja ennen kaikkea sinnikkään kavaljeerinsa puoleen. Tummatukkainen Yvonne X vetäytyi hieman taaemmaksi. Anneli kuiskasi Kanadalle pari nopeahkoa sanaa ja suikkasi sitten tälle pikaiset suukot molemmille poskille.

Kanada nyökkäsi naiselle hyvin kohteliaasti, mutta ei vaikuttanut erityisen onnelliselta. Naiset maistoivat vielä laseistaan ja vilkuttivat seuralaiselleen pikaisesti. Sitten he lähtivät astelemaan rinta rinnan ryhdikkäinä kohti hissirivistöä.

»Läpisyöttö. Siinä meni erä ja ottelu. Pistein six – love.» Luusalmi naurahti kuivasti.

»Joo. Myönnetään.» Jussi Vares huokasi. »Minä taidan mennä nyt hakemaan vissyn. Kenties jopa kossulla.»

»Auta miestä mäessä.» Luusalmi nosti sormensa sojoon. »Tuo mulle vaikka yks Koffi. Mieluiten veroluokkaa neljä bee.»

»Teikäläisen auttaminen Koffilla on vähän kuin pyytäisi palokuntaa auttamaan oravaa puusta. Mutta – no olkoon…»

Vares palaili juomineen pöytään minuutissa. Kanadakin saapasteli kolmikon ikkunapöytään naama peruslukemilla ja lysähti ainoaan vapaaseen tuoliin.

»Mikäs piru on, kun Noron Jaskaa ei lykästänyt tämän paremmin? Nyt en ymmärrä. Onkos maailmassa oikeesti näin paha virhe?» Pastori Alanen ei voinut olla virnuilematta.

»Kanada hei. Kaikenhan piti olla ihan kohdallaan.» Novellikirjailija Luusalmi heilutteli merkitsevästi etusormeaan. »Panit peliin reserviin siirtyneen toimiupseeriluutnantin uljaan ryhdin sekä sulavan käytöksen. Sellainen ihanuus yhdistettynä atlantintakaiseen englantiisi. Miehellähän on tosi menestyksekästä rutiinia naismaailmasta yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Näyttöä piisaa. Ja sitten tällainen lopputulos! Minä kun olen aina pitänyt Jack Noroa todellisena Kanadan lahjana suomalaiselle naissukukunnalle. Mikäs kumma nyt oikein kusaisi?»

»Ei mahda mittään – aina ei voi onnistua.» Jaska Noro nyrpisti nenää tyytymättömän näköisenä. »Minä esitän Moilaselle henkilökohtaiset pahoittelut. Parhaani tein. Ei riittänyt tällä kertaa tämän pidemmälle.»

»Paskempi homma», Vares ei voinut olla älähtämättä. »Tiedän Turussa yhden tyypin, joka ei todellakaan ilahdu tästä.»

»Hei, äläs sano!» Novellikirjailija Luusalmi oli oikein innostuvinaan. »Nytpä me voidaankin kertoa sille Perttalan ruumiskuskille todellinen ilosanoma. Hänen rakas isäpappansa voi tanssia ensi tammikuussa häitä sellaisen naisen kanssa joka ei taatusti muita vilkuile. Ajatelkaa kuinka ihanteellinen äitipuoli.»

2

Tullikäytävän läpi tungeksi porukkaa maihin kuin meren mutaa. Vuorokauden mittaiselta rentoutumisristeilyltä palailevat ihmiset olivat yllättävän ärtynyt ja stressaantunut lauma.

Piristäviä poikkeuksia olivat ne muutamat vähemmästä onnelliset, jotka olivat niin tukkeessa, etteivät ymmärtäneet edes tuuppia muita tai kiukutella turhista pikkuasioista.

Jussi kiitteli itseään siitä, että hän oli lähestulkoon selvin päin ja kantamuskin oli kohtuullinen: yksi six-pack vahvempaa Karhua ja litran pullo halpaa konjakkia.

Tullikäytävä päättyi vihdoin. Edessä levisi laaja aula ja matkailijoita kotimaan kamaralle odottelevien vastaanottajien rintama kurkottelemassa kaulojaan. Jussi Vares vaihtoi köykäisen putkikassinsa kädestä toiseen ja pujotteli kylki edellä päättäväisesti eteenpäin.

Väkijoukkoa alkoi vähitellen vaivata happipula. Joku täti-ihminen törmäsi Vareksen sääreen olutkärryillään. Se teki kipeää. Pikkulapset parkuivat väsymystään oikealla ja vasemmalla. Vares vetäisi syvään henkeä ja pyyhkäisi kämmenselällä hiet otsanahaltaan.

Yllättäen Jussille tuli kummallinen tuntemus. Outo impulssi varoitti Varesta siitä, että nyt häntä seurattiin jostakin suunnasta silmä kovana.

Hän antoi katseensa kierrellä väkijoukossa. Sitten hän havaitsi naisen. Avonaisten ulko-ovien luona seisoskeli yksinäinen vajaa kolmikymppinen naisihminen, joka todellakin tuijotti suoraan kohti ikään kuin varta vasten haluten tavoittaa Vareksen katseen.

Vares ei ollut nähnyt tätä tyylikkäästi pukeutunutta lyhyttukkaista platinanvaaleaa naista kertaakaan aikaisemmin. Siitä Vares olisi voinut vaikka mennä takuuseen. Ellei sitten – taas kerran – ollut kysymys jostakin aamuöisestä kohtaamisesta baaritiskillä tai taksijonossa. Pidemmän viihdelinjan valinneen herrasmiehen muistikuvat saattoivat sellaisissa tilanteissa joskus pettää.

Jussi epäili erittäin vahvasti, että olisi kyllä muistanut tämän nimenomaisen naisen. Platinapää vaikutti lähemmin tarkasteltuna naiselta, jonka mies kuin mies muistaisi aina, vaikka olisi kuinka lyhyesti tavannut.

Nainen antoi tuijotuksensa lipsahtaa hetkiseksi epäröiden sivummalle. Mutta sitten tuo sama intensiivinen, rävähtämätön katse suuntautui taas suoraan kohti Jussia. Vares päätti, ettei turhia luimuile. Hän vastasi tuijotukseen. Naisessa oli todellakin katsottavaa molemmille silmille. Hän erottui kirkkaasti edukseen laivaterminaalin ala-aulassa parveilevasta arkipäiväisestä ja kuluneesta risteilyrahvaasta.

Naisen vartalo oli silmiinpistävän hoikka, mutta hänessä ei silti ollut mitään mallityttömäistä kuoppaposkisuutta. Vartalo näytti ilmeisen treenatulta. Kaunispiirteiset kasvot olivat puhtaan soikion muotoiset. Silmät olivat niin isot, että niiden tuijotuksen kohteeksi joutuminen olisi saattanut pahasti hämmentää vähemmän parkkiintunutta miestä.

Vares saapui kantamuksineen ovelle. Kummallisen tuttavallisesti käyttäytyvä naisihminen ei kääntänyt vieläkään katsettaan. Sen sijaan naisen huolellisesti punattu suu levisi nyt todella syvään ja lämpimään hymyyn.

Väärentämättömään tuhannen markan tervetuliaishymyyn.

Vareksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vastata tuleen, niin höntiltä kuin virnistely ventovieraalle äkkiseltään tuntuikin.

Seuraavaksi nainen kohotti kättään ja alkoi viittilöidä Varesta sivummalle ihmisvirrasta.

He kohtasivat nippa nappa terminaalin kynnyksen ulkopuolella. Naisen hymy leveni ja syveni entisestään, kun hän ojensi kätensä Jussille. Nainen lausahti jotakin niin äkkinäistä ja epäselvää, että se häipyi väkijoukon taustahälyyn.

He kättelivät pikaisesti.

Sitten nainen ilmoitti etunimensä. Se oli Jussi Vareksen kuuleman mukaan Emma, Emilia, tai jotain sinne päin. Jussi mutisi nimensä, mutta hälinä oli kova. Naisen pieni otsanrypistys kertoi, ettei tämäkään ehkä ollut kuullut kaikkea.

Mutta nainen ei turhia ujostellut, vaan tarttui Varesta päättäväisesti käsivarresta ja alkoi johdattaa Jussia reipasta vauhtia väljemmille vesille.

Vares oli erittäin hämmästynyt, mutta päätti pysyä leikissä mukana. Kyllä tähän kaikkeen tulisi aivan kohta jonkinlainen järjellinen selitys. Nyt piti vain tarkkailla postia.

Nainen pysähtyi terminaalin kulmalle ja käänsi selkänsä puuskaista merituulta vasten. Sitten nainen avasi kiiltävänmustan käsilaukkunsa ja kaivoi sieltä esille käyntikorttinsa. Nainen ojensi valkoisen lappusen Jussille ja hymyili edelleen erittäin rohkaisevasti.

»Well Sean… I’m Emma. It’s really nice to meet you. I was already a little bit worried.» Nainen ilmaisi huolestumisensa huokaamalla raskaasti. »Yes, it really took some time, until I recognized your face in the crowd…»

Jussi Vares rypisti otsaansa ja pidätti hengitystään. Vai niin. Siis tällainen tapaus.

Olisihan tämä pitänyt arvata.

»Sori vaan, mutta sinä taidat olla nyt erehtynyt – ja melko raskaasti.» Vares levitteli käsiään aidosti pahoitteleva hymy huulillaan. »Minä olen kyllä pelkkä Jussi. Ja ihan supisuomalainen. En siis todellakaan mikään Sean. Ja tässä tilanteessa pitänee kai jokaisen terveen miehen todeta, että valitettavasti…»

Kylmästi puhaltava merituuli näytti kokonaan hyydyttävän hymyn naisen kasvoille. Pitkähköltä tuntuva sekunti meni yllättyneeseen silmäripsien räpyttelyyn. Sitten hän alkoi pudistella päätään hämmästyneenä.

»Siis voiks tää olla totta?» myös nainen vaihtoi nyt suomen kieleen. »Nyt on kai tapahtunut joku erehdys.»

Nainen avasi käsilaukkunsa uudelleen ja kaivoi sieltä valokuvan.

Tyly totuus näytti valkenevan naiselle nyt lopullisesti.

»Voihan paska», syvä pettymyksen huokaus karkasi naisen huulilta. Naisen ryhti lysähti aavistuksen verran.

»Ikävähköä, mutta totta.» Vares levitteli pahoittelevasti käsiään ja yritti säilyttää pilkkeen silmäkulmassa. »Ei voi muuta sanoa kuin että pettymys on oikeastaan molemminpuolinen. Eipä ole aiemmin sattunutkaan että tahtoisin näin ankarasti olla joku ihan muu henkilö.»

Kiusallisen jäykkä hiljaisuus laskeutui tuuliselle laiturille.

»Tuota. Olinko minä todellakin näin kovasti hänen näköisensä? Siis tämän toisen miehen… tämän herra Seanin?»

»No ihan riittävän paljon. Nyt minun täytyy kiirehtiä. Olen kauhean pahoillani tästä häiriöstä…» Nainen vilkuili kärsimättömänä ja hermostuneena terminaalista edelleen ulos purkautuvaa ihmismassaa.

Nainen toivotteli parempia päivän jatkoja ja lähti kiirehtimään korkeat korot kiireisesti kopisten takaisin terminaalin ulko-ovelle.

Jussi kohautti harteitaan, sujautti käyntikortin päällystakkinsa sivutaskuun, nappasi putkikassinsa takaisin kantoon ja lähti hitain askelin kohti taksijonoa, joka oli venähtänyt jo huolestuttavan pitkäksi.

Mitä hän oli oikein kuvitellut? Ettäkö tuollaisilla ulkoisilla avuilla varustettu ventovieras nainen kaappaa hänet noin vain tästä hyiseltä rantalaiturilta ja vie luokseen erittäin rentouttavaan selänpesuun. Niinkö tässä maailmassa yleensä tapahtuu?

Juuri taksitolpan kohdalle ehdittyään Vares ehti nähdä kaupungin suuntaan kaasuttavan vitivalkoisen mersun, jonka maksajan paikalla pyörähteli hiukkasen liian paljon novellikirjailija Luusalmea muistuttava kaveri.

Vai niin. Tyypit olivat siis niin kiireisiä, etteivät malttaneet odottaa yhtä ainoaa tulenpalavaa minuuttia. Voihan perkele. Varesta korpesi nyt se, että hän saisi vielä kustantaa pirssinsäkin ihan yksin.

Oli aina yhtä hauska kotiin tulla taas.

3

Mustaa Saab-taksia ajoi naiskuski, jolla oli huima ampiaispesää muistuttava permanentti ja pakkelia naamallaan taatusti Suomen vaihtelevaista talvisäätä kestävä kerros.

Ajomatka Käsityöläiskadulle oli hiljainen, kunnes Jussi Vares keksi kysäistä kuskilta muistuisiko tämän mieleen sellainen osapäiväkuski, nimeltään Anna Huttunen, joka ajeli taksia kaupungissa viimeksi joskus noin vuosi takaperin.

Kuski ilmoitti kyllä muistavansa Huttusen, sen kovasti yritteliään naisen. Sitten jatkui huutava hiljaisuus. Nainen vilkuili Varesta taustapeilin kautta merkitsevästi ja tarkkaili tämän ilmeitä.

Jussi piti naamansa mineriittinä.

Vähän ajan kuluttua pallopermanentin alta alkoi tulla jatkoa. Nainen ounasteli, että tämä Huttunen taitaa vaikuttaa nykyisin kai jossakin Itä-Suomessa päin, saattaapa olla että peräti Lappeenrannan puolessa.

Lopulta taksinaisen oli ihan pakko kysäistä Jussilta, että mitäs kautta se asiakas oikein tämän Huttusen tunsikaan.

Vares ilmoitti olevansa Annan entinen naapuri. Eikä siitä juteltu sitten sen enempää. Ei ennen kuin tuli maksun paikka. Silloin taksinaisen oli vielä pakko huomauttaa, että se oli kuulemma ollut tämä neiti Huttunen innokas tanssinharrastaja. Mutta että tämä Huttunen oli kai tykännyt tanssahdella enämpi silleen ihan vaan yksikseen. Tissit paljaina ja kohtuullista tippiä vastaan.

Vares ei sanonut siihen enää mitään, mutta päätti kerrankin odotella kärsivällisesti, että saisi viisikymppisestään ne muutaman markan vaihtorahansa ihan pennilleen takaisin.

Avatessaan porraskäytävän oven jäistä lukkoa Jussi ei voinut olla miettimättä Anna Huttusen tapausta.

Luusalmen ja Annan yllättäen puhjennut rakkaussuhde oli ollut Jussille kirvelevämpi paikka kuin hän oli aluksi uskaltanut itselleen myöntääkään. Aika pian Vares oli kuitenkin alkanut toivoa pariskunnalle pelkkää hyvää. Kyseessä kun oli ilmiselvästi ollut erittäin tärkeä askel kummallekin rikkinäiselle ihmislapselle. Ja varsinkin Luusalmi tuntui suhteen myötä saaneen aivan uudenlaisen suunnan elämälleen.

Anna sahasi taksilla yövuoroja, ja Luusalmi viihtyi edelleen kapakoissaan, vaikka yrittikin pitää jonkinlaista itsehillintää yllä. Luusalmi oli kuitenkin aika vanha koira oppimaan uusia temppuja.

Jostakin karaokebaarista oli sitten epähuomiossa tarttunut novellikirjailijan kylkeen vanha hoito. Pariskunta oli päättänyt lähteä pikajatkoille, ja Luusalmi oli tilannut taksin. Paikalle oli kurvannut tutuhko murheenmusta mersu. Luusalmi oli känniltään tajunnut tilanteen vakavuuden vasta kun daami oli jo tungettu takapenkille.

Sen surullisen illan jälkeen kukaan ei ollut enää nähnyt Anna Huttusta. Julma juttu. Jussia se oli jäänyt kylmäämään.

Melko arka paikka se oli ollut herra novellikirjailijallekin. Ainahan olutbaareissa oli tapana kaskuta kaiken maailman kommelluksista. Mutta tästä episodista Luusalmi oli kyllä ollut aivan hiljaa.

Kämppä otti Vareksen vastaan pimeänä ja hiljaisena.

Postikasassa ei ollut muuta kuin Turun Sanomat, puhelinlasku ja pullea ruskea kirje. Vares käänsi kirjeen osoitepuolen näkösälle. Lähettäjä oli Johanna Lind, osoite Raision puolella. Vares huokasi raskaasti ja pudotti taas kirjeen kädestään.

Tämä Johanna Lindin projekti oli taas näitä ikävämpiä työtehtäviä. Johannan aviomies Eerik Juhani Lind, pienehkön huolintafirman kuljetuspomo Turun satamasta, oli kadonnut jälkeäkään jättämättä jo lokakuun loppupuolella. Tapaus oli juuri sellainen mysteeri kuin useimmat selvittämättömät katoamiset ovat: mies soittaa vaimolleen kello viisi illalla ja ilmoittelee ettei tule vielä kotiin päivälliselle, että joku yllättävä projekti vaatii vielä muutaman tunnin.

Sitten aviomies ei palaakaan.

Ei enää koskaan.

Seuraavana aamuna perheenpään auto löydetään siististi parkkiruudustaan työpaikan paikoitusalueelta. Mutta miehestä ei havaita enää jälkeäkään, ei vaikka hänen peräänsä kuulutetaan moneen kertaan kaikissa paikkakunnan sanomalehdissä – ei vaikka poliisikin tutkii asiaa.

Lopulta sydänjuuriaan myöten järkyttynyt vaimo kääntyy viimeisen oljenkortensa, yksityisetsivän, puoleen.

Erittäin perusteellisista tutkimuksistaan huolimatta Vares ei ollut löytänyt miehen yksityiselämästä tai henkilökohtaisista ominaisuuksista oikeastaan minkäänlaisia tummempia läikkiä. Eerik Lind tuntui olevan tyypillinen jämpti ja kunnollinen, hieman väritönkin keski-ikäinen suomalaismies.

Vares oli tullut siihen tulokseen, että Lindin katoamisen taustalla oli pakko olla jompi kumpi katoamisten tyypillisestä peruskuviosta. Joko miehen päässä oli sattunut kohtalokas napsahdus (kaikki valot kerralla pääkatkaisijasta pois) tai sitten Lindillä oli käynyt niin huono säkä, että hän oli joutunut täysin sattumanvaraisen ulkopuolisen väkivallan kohteeksi.

Oli selitys kumpi tahansa, Vares oli melko varma, että kyseessä oli taas tavallinen surullinen katoamisjuttu, joka selviää todennäköisesti jäidenlähdön jälkeen. Mutta Johanna-vaimo ei tietenkään antanut periksi. Naarasleijona taisteli loppuun saakka vääjäämätöntä totuutta vastaan. Säännöllisin väliajoin nainen pommitti Varesta soitoillaan ja kirjeillään. Yleensä syynä oli se, että nainen kuvitteli löytäneensä jonkun aivan uuden johtolangan ja palkkasi Vareksen taas päiväksi tai pariksi tutkimaan asiaa.

Joku sellainen löydös pullotteli luultavasti tässäkin kirjekuoressa. Jep. Juuri nyt ei ollut tämän kirjeen aika.

Vares sihautti mietteliäänä lämpimän laivaoluen auki ja kurkisti ikkunasta ulos marraskuun lopun pimeään. Taivas oli musta kuin lännenelokuvan pahan pojan pyykkikorin sisältö.

Mustafan baarin ikkuna loisti ainoana lämpimänä keitaana valoa kalseuteen. Jussi huomasi, että laivan buffet-pöydän antimien nauttimisesta oli kulunut jo pitkälti yli kymmenen tuntia.

Samassa päähän pälkähtikin ajatus runsaasta mausteisesta kebabista. Eikä Jussilla enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä eteiseen ja vetää talvitakki niskaansa.

Mustafa istui tiskinsä takana tanakkana, punoittavana ja karvaisena. Vares istahti nurkkajakkaralle kuten aina. Taustamusiikkina kaikui valittavansävyinen turkkilainen iskelmämusiikki.

Puolisen vuotta sitten Vares oli pyytänyt Mustafaa vaihtamaan mankkaansa Eppuja, Yötä ja Popedaa.

Mustafa oli todennut kylmän rauhallisesti, että hän alkaa ottaa paikallisilta ohjeita ravintolansa taustamusiikin suhteen vasta k...