Astahdin hissistä vinttihuoneistossa sijaitsevaan mainostoimistoon. Hengähdin syvään, keskittyen. Korjasin kravattini asentoa. Jatkoin päättäväisesti matkaani peremmälle. Minulle nyökkäiltiin, mutta en vastannut kenellekään. Veera näytti olevan tutkimassa leiskaa. Entisellä vaimollani oli lyhyt hame, korkokengät ja vähän liiankin paljon huulipunaa. Veera istui työpöydän kulmalla, heilutteli nilkkaansa eikä ollut huomaavinaankaan saapumistani paikalle.

Kävin kiinni päättäväisesti. Yllätys oli näissä asioissa puoli voittoa. Veera kellahti pöytälevylle selälleen, ehtimättä sanoa juurikaan mitään. Huitelin tussimukit ja muistilaput, nitojat, pöytäalmanakat ja kaiken maailman rei’ittimet pitkin ja poikin nurkkia. Aivan viimeiseksi pyyhkäisin permannolle ne muoviset korit, joissa luki tarrateksteillä: SISÄÄN ja ULOS.

Veeran suusta pääsi tukahtunut ja pelokas ähkäisy. Minä en antanut sen häiritä. Aloitin nyt sen tehtävän, jota varten olin tälle työpaikalle tällaisena kauniina Herran päivänä vaivautunut. Vieläpä oikein silkkikravatti kaulassani.

Tämä ei ollut ujon miehen hommaa. Yleisö täytyi sulkea kokonaan pois mielestään. En antanut ympäristötekijöiden häiritä mitenkään uurastustani. Hämmästyneen näköistä, hengitystä pidättelevää ja supisevaa työyhteisöä alkoi kerääntyä paikalle sokkeloisen maisemakonttorin kaikilta nurkilta.

Veera alkoi nyt huohottaa allani raskaammin. Äkkiä Veeran vasen käsi kiertyi kravattini ympärille. Veera nyki solmiota lujaa ja happi tuntui lähes loppuvan keuhkoistani. Silmissäni hämärsi. Mutta kuitenkin tämä teki niin hyvää. Veera nosteli vähän niskaansa ja mulkaisi toimistonsa henkilökuntaa. Veera kajautti vakavailmeiselle lössille tiukalla äänellä:

”MITÄS TE OIKEIN TOLJOTATTE! EIKÖS KENELLÄKÄÄN MUKA OO MITÄÄN TÖITÄ!”

Sillä siunaaman hetkellä minä heräsin. Eikä se ollut mikään mukava herätys. Tunne oli kuin vuorikiipeilijällä, joka huomaa viidenkymmenen metrin päässä Mount Everestin huipusta, että tähän sitä nyt sitten jäätiin. Käännähdin pettyneenä kyljelleni. Pyjamabanaani tuntui edelleen elävän unieni maailmassa.

Pernillan tasainen hengitys kuului selän takaa. Nykyisen vaimoni toinen jalka painoi pohjettani vasten. Nielaisin syvään ja mietiskelin erilaisia asioita. Kuten esimerkiksi sitä, että olimme rakastelleet viimeksi joskus pari kuukautta sitten. Oloni oli levoton. Aloitin varovaisen mateennylkemisen.

Jonkin ajan kuluttua hiippailin vessaan ja aloin lorotella kraanasta lämmintä vettä. En vahingossakaan vilkaissut peilikaapista kuvajaistani. Mietin itsekseni moniakin asioita. Lopulta sitten vetäisin aamutakin päälleni, laahustin työhuoneeseeni ja suljin oven hiljaa takanani.

Istuin pitkään - ja ihan hiljaa - tietokoneeni monitorin ääressä. Olin lukaissut taas kerran lävitse ne kymmenkunta liuskaa tekstiä, jotka olivat olleet suurin piirtein tässä muodossa jo yli puoli vuotta. Tapahtumapaikka oli Turun poliisitalon kuulusteluhuone, ja matalan pöydän vastakkaisilla puolilla istuivat rikoskomisario Malmi ja murhasta epäilty mieshenkilö. Epäilty tuijotti Malmin rumaa nenää ja pysyi vaiti. Malmi haikaili kantajakkaralleen ravintola Kouluun.

Huokaisin raskaasti. Päätin sulkea mikron ja siirtyä vakiopaikalleni, työhuoneen nahkasohvalle, yrittämään vielä unta. Mutta samalla hetkellä kylmät väreet alkoivat juosta jossain ristiselässäni. Uusi ajatus hiipi mieleeni. Kyseessä oli eräs viimeöinen uneni. Se palasi vasta nyt mieleen. Suuni kuivui. Oloni kävi äkkiä selittämättömällä tavalla ahdistuneeksi, sähköisen jännittyneeksi.

JOULUPUKKI!

Unessani kekkaloi halpahallijoulupukinnaamariinsa sonnustautunut alaston mies. Mies nousee veriseltä patjalta ja kääntyy hitaasti minun suuntaani. Nyrkissään mies puristaa tahmaista, tuoretta verta tippuvaa, pitkäteräistä veistä. Hän katsoo minua suoraan syvälle silmiin.

I
SOTA JA RAUHA

1

SOTA

Harmaa maaliskuinen aamu. Satoi räntää. Linja-autopysäkki sijaitsi Turun Puutorin tuulisella laidalla, kivenheiton päässä siitä katukiveykseen upotetusta metallilaatasta, joka kertoi siitä alkaneen viimeisimmän koko kaupungin hiillostaneen suurtulipalon.

Käänsin tuulelle selkäni ja kyyristin olkapäitäni. Oloni oli kurja, hauraan epävarma. Fiilis oli pahaenteinen kuin Saddamin vävypojilla. Tai kaupungin palovartijalla, joka yllättäen huomaa nuuhkivansa turvekatoista nousevaa käryä. Minua vilutti syvältä tämä kostea ja kolea sää, mutta pahempaa oli hallitsematon sisäinen tärinäni.

En ollut pysäkillä yksin. Loskaisessa kadunvarressa värjötteli kolmisenkymmentä muutakin hiljaista äijää. Porukan toivorikkaimmat olivat käyneet noin varttitunti sitten kolistelemassa torin reunalla seisovan Puutorin Vessan ulko-ovea viimeisen siviilituopin toivossa. Turha vaiva, sillä eihän Vessa tietenkään vielä tähän aikaan aamusta ollut auki. Pahimmassa kolpakon tarpeessa koko joukosta olisin kuitenkin ehkä ollut minä.

Tai ehkäpä en kuitenkaan.

Päässäni poukkoilivat toisaalta huutava jano, toisaalta vastenmielisyys ja kuvotus. Tilannetta pahensi vielä jätemyllyni, joka pyörähteli aika ajoin uhkaavasti.

Tuuliselle bussipysäkille oli viimeisen varttitunnin aikana kaikilta ilmansuunnilta hiippaillut eri kokoisia ja näköisiä miekkosia. Kaikille oli kuitenkin yhteistä pöllömystynyt poissaolevuus ja kireä ilme.

Tulotasosta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta likimain kaikki olivat pukeutuneet vaatimattomasti halvimpiin markettifarkkuihin ja parhaat päivänsä nähneisiin tikkitakkeihin. Tämä ryhmä oli menossa sinne, missä vaatteilla ei todellakaan koreiltu, ja seminaarin järjestäjä tarjoaisi kuitenkin kaikille uuden sotisovan heti iltapäivän aluksi.

Joillakin miehistä röyhysi tupakki huulessa, toisilla lepäsi iänikuinen kännykkä korvalla. Tuuli yltyi. Räntää tuli välillä lähes suoraan sivulta. Minua ei kuitenkaan varsinaisesti viluttanut sää, vaan aivan muut asiat. Minä hytisin sisäisesti, sillä tiesin mitä olisi tulossa. Ja tällä en tarkoittanut pian alkavaa kertausharjoitusta.

Tämä päivä ei olisi helppo, mutta se vielä jotenkin menisi vanhoissa höyryissä. Seuraava yö olisi kuitenkin jo kauhea. Ja sitä seuraava päivä olisi jo silkkaa helvettiä.

Eilen olin enää jäähdytellyt, korjaillut ja kevennellyt oloani. Olin käväissyt pikaisesti illalla Wanhan Rahtilaivan baarissa nappaamassa pari tasoittavaa pitkää. Uni oli tullut yllättävänkin helposti, se oli ollut kuolemankaltaista ja syvää.

Herätessäni aamulla kellonsoittoon olin ollut täysin pihalla senhetkisestä vahvistetusta työjärjestyksestä. Olin ollut sataprosenttisen varma, että helvetinkone rämisi Pernillalle ja olin vetänyt tyynyä tiukasti pään ympäri. Lähes kymmenen minuuttia oli mennyt ennen kuin olin tajunnut, että vaimoa ei näy missään, ja tämä on nyt se, kutsu sotimaan.

Bussi lipui lopulta paikalle. Se ei ollut mikään armeijan harmaa taistelukulkuneuvo vaan aivan tavallinen tilausbussi. Nuhanenäänsä niiskuttava finninaamainen sotilaspoliisi tarkisti pikaisesti miesten litterat. Laihahkot putkikassit lentelivät tavaratilaan ja hiljaiset miehet kiipesivät bussiin yksi toisensa jälkeen.

Otin paikkani linja-auton perimmäiseltä penkkiriviltä, sivuikkunan vierestä. Tuijotin suoraan eteeni mieli täysin tyhjänä. Kun miehiä ei enää tullut, teini-ikäinen sotilaspoliisi karautteli kurkkuaan ja selitti jotakin mitä en millään jaksanut kuunnella. Herroitteli kuitenkin, sillä nyt vietiin kertausharjoituspataljoonan päällystöä. Miehistö tulisi perästä, kun perustamispaikat olisivat valmiit.

Sotilaspoliisin takaa nousi bussiin vielä huohottava suurikokoinen miekkonen, joka oli kyytiin ehtiäkseen joutunut selvästikin juoksemaan sata metriä ensimmäistä kertaa todella moneen vuoteen.

Tyyppi tunki pitkin käytävää ja huomasi vapaan paikan suoraan minun edessäni. Istuessaan alas hän vilkaisi takapenkille, säpsähti hieman ja veti sitten naamalleen leveän virneen.

”Hietanen, perkele!”

Liikahdin hiukan levottomana. Tämä ei nyt todellakaan ollut tilauksessa. Huokasin syvään. En ollut ikinä nähnytkään koko tyyppiä. Ja kuitenkin olin, lähes varmasti joskus jossakin. Todennäköisesti jossakin niistä tuhannesta kapakasta, joiden kautta kuljemme kehdosta hautaan.

”Vertti Urho, vittu! Ja sinäkin sotimaan, vai?” Paksukainen kääntyi puolittain minuun päin, huulillaan riemastunut hymy, jota en todellakaan olisi nyt kaivannut.

”Oiskohan tässä paljon vaihtoehtoja?” mutisin naama peruslukemilla, en liian tylynä, mutta en keskustelunhaluisenakaan.

”Eipä oo kai, ei muuta ko käpykaarti, kheh, kheh…”

En jaksanut sanoa siihen mitään. Katselin räntäsateista Puutoria kuin se olisi ollut suurempikin nähtävyys.

”Missäs me silloin nähtiinkään… siis onks siitä nyt kaks tai kolme vuotta? Vittu kun ihmisen pää voi olla hutera…”

”Niin, vaikea sanoa.”

”Jumalauta kun sää olit silloin tosi vauhdissa. Vedit siinä mulle ja Nevanperän Penalle sitä yhtä stoorias. Me oltiin ihan kippurassa. Muistat sää tämän Penan… Se oli tämä pitkänaamanen hujoppi, sellainen isoleukainen…”

”Ei, eipä tule nyt Pena millään mieleen.” Tuskainen hiki alkoi luikerrella kuin mato pitkin niskaani kohti persvakoani.

”No, Pena oli se hiukan semmonen hiljasempi tyyppi. Mutta joo… sää vedit meille tämän rähinäremmijutun. Ja kun me naurettiin!”

Nielaisin. Suuni tuntui luvattoman kuivalta. Vai että tämä tarina. Nyt aloin olla jo hiukan kuussalla mäiskeeni tuolloisesta tasosta. Eikä se ollut ollenkaan hyvä uutinen. Rähinäremmiyhdyntä ei kuulunut niihin juttuihin, joita tapanani oli levitellä baaritiskeillä tuntemattomille kaikkein kevyimmässä sikunassa. Tilanne ja nautittu alkoholimäärä vaikuttivat stooriin. Mutta yleensä juttuni alkoi sanoilla:

”Hei onks täällä tiskillä ketään muuta, joka on saanu rauhan aikana rähinäremmi päällä…”

Hentoääninen sotilaspoliisi alkoi taas selittää jotakin bussin etuosassa ja sain hetken rauhan, kun uusvanha tuttavuuteni kääntyi kuuntelemaan. Pyyhin vaivihkaa tahmeata hikeä otsaltani kämmenselkään. En olisi todellakaan kaivannut tällaista piinaajaa, kun oloni ei muutenkaan ollut kaikkein varmin.

Sitten kaveri käännähti uudestaan vaivalloiseen linkkuun ja alkoi taas selittää:

”Puhuttiin me sillon sun kirjoistaskin. Muijan veli on lukenu kaikki. Mää en itte oo oikein lukumiehiä. Mutta Ripa selitteli kyllä kerran, että nää sun kirjat on ihan ookoo. Varsinkin ne alkupään tarinat. Kerran mää yritin kirjastosta, siis sillon sen jälkeen kun me oltiin nähty, mutta olis pitäny laittaa varaukseen ja…”

”Kerro Ripalle terveisiä,” mutisin.

”Ei onnistu. Ei enää. Se veti ittensä kiikkuun. Sillä kun oli näitä juttuja…”

Paksuposki huokasi raskaasti ja käänsi nenänsä menosuuntaan, mutta jatkoi kuitenkin olkapäänsä ylitse:

”Kova ja hyvä työmies se oli. Mutta aina vähän hiljaisenoloinen. Ei mikään remupekka. Enämpi näitä lukumiehiä.”

”Jaaha.”

Auton takaosaan laskeutui hiljaisuus. Ulkona räntäsade piiskasi toria entistäkin kiivaammin.

Bussi nytkähti vihdoin liikkeelle. Äkkinäinen huono olo pani kurkunpääni hetkiseksi elämään. Nielaisin kuitenkin päättäväisesti kaiken takaisin. Pari syvää hengähdystä, ja oloni tasaantui taas hieman.

Bussi painui rinnettä alas, ohitti Linja-autoaseman ja kiipesi sillalle, joka ylittää rautatien. Oltiin jossakin entisen Aninkaisten tullin paikkeilla.

Laineen Jarkko kertoi kerran jossain illanvietossa, että kun hän lähtee taksilla lentokentälle, hän katsoo aina Aninkaisten tullin kohdalla taakseen Turun Tuomiokirkon suuntaan. Ikään kuin vielä vihonviimeisen kerran. Jättää hyvästit tälle kaupungille.

Minä en ollut matkalla lentokentälle, mutta jätin silti hyvästit kaupungille. Olinhan menossa sotaan.

Bussin takaikkuna oli paskainen, mutta sen läpi näkyi kirkon kivitorni, joka kohosi McDonald’sin keltaisten kirjainten takana kohti lyijynharmaita korkeuksia kuin uhmaten kaikkea turhaa, halpaa ja vähäpätöistä. Käänsin nopeasti naamani takaisin menosuuntaan, ja äkkiä minuun hiipi ankara sisäinen vilu kuin avannosta pelastetulla hypotermiapotilaalla.

Ja juuri samalla hetkellä minun teki todella kovasti mieli soittaa Niinalle. Ihan vain kuullakseni hänen äänensä.

Sattuneesta syystä se ei tietenkään ollut mahdollista. Minä kun kuuluin edelleen siihen näillä leveysasteilla jo uhanalaiseen lajiin, joka ei ole vieläkään hankkinut kännykkää.

Ajatus soitosta Niinalle piti siis hylätä saman tien. Tämä oli yksi niistä harvoista tilanteista, jolloin todella olisin kaivannut moista helvetinkonetta.

Muutoin en sellaista vimpainta tarvinnut. Filosofiani rakentui sille, että hyvien uutisten kuuleminen vaikka vuorokauden verran jälkijunassa ei tee uutisesta yhtään vähemmän hyvää. Onnettomuusviestin saaminen päivän myöhässä taas merkitsi ylimääräistä päivää hyvää elämää ilman tiedon tuomaa tuskaa.

Suljin siis vain tiukasti silmäni, ja keskittääkseni ajatukseni johonkin muuhun aloin miettiä lähimenneisyyttäni. Olin hukannut menneestä viikosta erinäisiä päiviä ja hävittänyt muutamia öitä. Senhetkistä oloani kuvasi parhaiten sana olematon.

2

RAUHA

Joulupukki nousee veriseltä patjalta ja kääntyy hitaasti minuun päin. Joulupukki on alasti. Hänellä ei ole muuta päällään kuin halpa naamari tekopartoineen. Nyrkissään hän puristaa pitkäteräistä veistä, joka tippuu tuoretta verta. Joulupukki kohottaa veistään ja lähtee tulemaan minua kohti…

Suustani pääsi kivulias voihkaisu, kun nousin istumaan sängylläni. Suuta kuivasi ja rintaa painoi selittämätön ahdistus.

Helvetin joulupukki oli palannut. Irvokas ja sitkeä kummittelija. Tämä oli jo ties monesko joulupukkipainajainen tämän vuoden puolella. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä se oli tullut. Mutta raina seurasi minua kuin joku epäsäännöllisesti uusiutuva krooninen tauti.

Sängyn toinen puoli oli tyhjä. Pernilla oli jo noussut. Kampesin itseni ähkäisten ylös ja vessaan.

Joulupukki kummitteli vielä mielessäni kun puin aamutakin ja lampsin keittiöön, jossa Pernilla ja Tuulikki olivat jo aamiaisella.

Kaadoin itselleni kupin kahvia ja asetuin pöydän ääreen lukemaan lehteä. Pyysin pöydän toisella puolella istuvaa tytärpuoltani Tuulikkia ojentamaan minulle tuoremehua.

Nuori neito työnsi minulle tetran sanomatta mitään. Ilme kertoi että tämä oli taas niitä aamuja, jolloin harjoitettiin säästäväistä kommunikaatiota.

Hänen äitinsä juoda pulputti Evianiaan suoraan pullonsuusta. Se oli aika harvinaista. Pernilla Kurkinen, Tieto-Max Oy:n Varsinais-Suomen aluepäällikkö ja Turun Nuorkauppakamarin koulutusvaliokunnan puheenjohtaja noudatti normaalisti kauniita pöytätapoja myös kotioloissa. Nyt vaimokulta ei kuitenkaan näyttänyt olevan parhaassa terässään.

Suoraan sanoen Pernilla näytti räjähtäneeltä. Hänen eilinen iltatilaisuutensa (ruuat Suomalaisella Pohjalla ja jatkot ties missä) olivat ilmeisesti olleet siitä raskaammasta päästä.

Kaadoin viiden hedelmän nektaria lasiin, hörppäsin ison kulauksen. Nostin sanomalehden muuriksi eteeni ja aloin puolella korvalla kuunnella kuinka Tuulikki tilitti äidilleen jotakin eilistä kohtaamistaan.

”Ja kaikkein pahinta siinä toopessa oli sen niskaroipe. Sää et voi tajuta, miten me naurettiin. Se jätkä oli olevinaan niin kuul, mä meinasin hajota siihen paikkaan.”

”Kulti, niskaroipe?” Pernilla laski tyhjän Evianinsa pöydänkulmalle ja huokasi sydäntäsärkevästi, aivan kuin kaikki maailman murheet olisivat juuri nyt levänneet hänen treenatuilla kuntosaliolkapäillään.

”Nii. Just se. Siis semmonen fleda, joka oli viimeks muodissa joskus viime vedenpaisumuksen aikaan. Takatukka, fudisfleda, takaruisku, tamperetukka, Kässääksää? Semmonen, kun on Kiprusoffilla, Mustajärven Patella - ja tietty Litmasella. Semmonen äklö…”

Ajattelin mielessäni, että tuollaisella kuusitoistavuotiaalla räkänokalla ei pitäisi olla mitään sanottavaa sellaisista kansakunnan ikoneista kuin Mustajärvi, Litmanen tai Kiprusoff, mutta päätin kuitenkin pitää mölyt mahassani. Tämä oli äidin ja tyttären juttu, minä olin ulkopuolinen. Kuten näissä asioissa yleensä. Ja tässä pöydässä - ja tässä italialaisessa design-keittiössä.

Käänsin sivua. Lehdessä kerrottiin, että maineikas kalifornialainen tietotekniikkaguru oli ennustanut, että vuonna 2010 lähes kolmella miljardilla ihmisellä on tehokas mikro työpöydällään. Toivoin hartaasti, että tyyppi on oikeassa. Siis että maailman elintaso olisi siihen mennessä noussut sen verran, että kolmella miljardilla olisi varaa hankkia se pöytä.

”Mikä se poika sitten oikein oli?” Pernilla sekoitti kylmään veteen kuplivaa Alka-Selzeriä ja siveli toisella kädellä kaulaansa. ”Sinähän olit levynjulkkareissa. Ei kai semmoisiin mitään ammattikoulun karvanopparomeoita kutsuta?”

”Noei. Emmä tiiä mikä se oli. Sen faijalla on kai joku autolafka tai jotain…”

”Autolafka?”

”Joo kai. Onks olemassa sellasta kuin Star-Car?”

Lehteni vavahti. Star-Car! Tämäpäs oikea sattuma. Jäin odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla Pernillan vastausta.

”Ai. Ai. Ai.” Pernilla äännähti. ”Ai että Star-Car? Jaa onks kyseessä siis Salitalon Antin poika? No, silloin minä ymmärrän, miksi poika on kutsuvieraslistoilla. Antin firmahan on tosi hyvässä nosteessa. Kärkimerkkidiileri.”

Kärkimerkkidiileri. No voi herranjestas. Huokasin sisäänpäin ja kasasin paahtoleivälleni mielenosoituksellisesti kolme rasvaista siivua balkania.

Nuori neiti vilkaisi annokseni suuntaan eikä yrittänytkään kätkeä ällötystään. Makkarat ja muut leikkeleet piti tässä huushollissa kattaa aina eri päähän pöytää kuin Tuulikki. Tyttö oli vegetaristi, kuinkas muuten. Tosin sillä poikkeuksella, että söi sentään sekä juustoa että kananmunaa.

Aloin jauhaa leipääni paatuneena, tuntematta pienintäkään häivähdystä huonoa omaatuntoa sitä sarvipäätä tai röhkijää kohtaan, joka tarjosi minulle päivittäisen proteiinini. Jos ihmiset ovat syöneet hyvin omintunnoin lihaa puolen miljoonaa vuotta, katsoin voivani jatkaa samaa syntiä tuntematta itseäni perverssiksi murhaajaksi.

Olin vasta 38-vuotias. En pitänyt itseäni täysin ikäloppuna ja mielestäni tarkastelin useimpia maailman ilmiöitä avoimin silmin, mutta sopivan kriittisesti, jonkinmittaisen elämänkokemuksen mukanaan tuoman tolkun kautta.

Tuulikin vakaan näkemyksen mukaan olin kuitenkin tunkkaisen äijäideologian läpipieremä dinosaurus. Tuulikki varmaan kertoi koulukavereilleen, että isäpuoli on historiallinen jäänne, lajinsa viimeisiä. Kuten näidenkin iskät.

Minä ja Tuulikki elimme aivan erilaisissa maailmoissa. Olin minä toki elänyt ja asunut lähes koko aikuisikäni Turussa - täällä varsinaissuomalaisen vaalean leivän mannuilla. Takanani oli jonkinasteinen korkeakoulututkintokin. Siitä huolimatta tulisin aina olemaan se polkupyörällä kelirikkoiset koulumatkansakin sotkenut ja kitukasvuisissa halkometsissä kivistävin kämmenin ensimmäiset omat tienestinsä ansainnut nulikka. Minä oli mustavalkoteeveen ja rätisevän putkiradion kasvatti Laviasta, kotoisin pohjoisimman Satakunnan soisilta saloilta. Piste.

Tuulikkia taas oli kasvattanut värinätön laajakuvatelevisio kymmenine taivaskanavineen. Tuulikki edusti MTV-sukupolvea. Hän oli näitä tyypillisiä maailmankylän tyttöjä. Tuulikki oli kanta-asiakas tuon kylän trendikkäimmässä mestassa, lafkassa jossa kukaan ei ollut töissä, mutta kaikilla oli koko ajan hulvattoman crazy meininki.

Minä en ymmärtänyt sitä maailmaa. Eikä Tuulikki ymmärtänyt minun kaltaisiani muumioita. Näillä eväillä oli isäpuolen ja tytärpuolen joka aamu kammertauduttava samaan aamukahvipöytään.

Oli Tuulikissa tietysti hyvätkin puolensa. Tytön järjenjuoksu oli ehdottoman terävä. Ja jos pystyi kurkistelemaan ohi kulttuurierojemme, hänessä oli aimo annos huumorintajuakin. Lisäksi hän oli äitiinsä tullut eli kaunis naisenalku. Ja hänellä oli mahdottoman kaunis nimi. Sellaisen nimen olisin itsekin hänelle antanut, jos olisin ollut hänen isänsä.

Pernilla hieroi ohimoitaan ja kaivoi Time Managerinsa esille. Vaimo huokaili raskaasti tutkiessaan rapisevia muistiinpanosivuja. Hän kaivoi kynänsä esille ja teki jonkin mietteliään merkinnän. Pernilla pyysi Tuulikkia antamaan jääkaapista uuden pullon Eviania.

Tuulikki kurkisti jääkaappiin.

”Ei oo kuin Perrieriä.”

”Ai, no ei se mitään. Ihan kiva vaihteeksi.”

Tuulikki vilkaisi varovasti äitiään, kaateli Ärrävettä lasiin ja ojensi sen sitten almanakkaansa keskittyneelle Pernillalle. Tämä kulautti lasinsa kerralla tyhjäksi, nyökkäsi tyytyväisenä ja mutisi että Perrierhän on menossa laadullisesti Evianin ohi. Jatkossa pitää ostaa sitäkin.

Pernilla kysäisi onko minulla loppuviikkona mitään merkittävämpää ohjelmaa.

”Mitäpä minulla.” Levittelin käsiäni. ”Loppuviikon projektina on yksi kiväärikomppania - plus vahvistuksina pioneereja, tykistön tulenjohtajia ja mahdollisesti vielä panssarintorjuntajoukkuekin. Valtion sotatavaraa minulle saattaa tulla vastuulle muutamankin miljoonan markan arvosta…”

”Suomen valtio voisi katsoa peiliin”, Pernilla naurahti. ”Ne antavat miljoonien arvosta sotatavaraa sellaisen miehen vastuulle, jolta Luottokunta on juuri pannut Visakortin kahtia ja palaset kuivumaan. Onneksi olkoon vaan.”

Se osui. Visa-korttini takavarikoinnista oli kulunut vasta nelisen kuukautta ja mustelma oli vieläkin arka. Tuntui kuin mieheltä olisi varoittamatta viety toinen kives.

Minä en viitsinyt katsoa miten äiti ja tytär ilveilivät toisilleen, vaan nostin urheilusivut suojakseni.

”Kauanko se sotapelleily nyt taas kestikään?” Pernilla ei kuulostanut kovin kiinnostuneelta.

”Kaksitoista päivää. Ja yötä.”

”Jaa, no onneksi olkoon vaan.” Pernilla teki almanakkaansa merkinnän.

Samassa puhelin pärähti soimaan työhuoneeni puolella.

Vilkaisin kelloa. Aikaista. Mutta tiesin, että soiton täytyi olla minulle. Pernillalle ja Tuulikille soiteltiin lähinnä kännyköihin - eikä varmaan koskaan tähän aikaan aamusta. Minun tuttavapiirilläni sen sijaan oli hieman joustavammat konttoriajat. Monet eivät olleet ehtineet vielä nukkumaankaan.

Nousin pöydästä voileipä kourassani ja hiippailin työhuoneeseeni. Linjalla availi ääntään rikoslehden päätoimittaja Kemihaara. Hän aloitti mainitsemalla, että parin viime kuun senttaukseni menivät nyt tänään maksuun. Mikä siis tarkoitti sitä, että rahat olisivat mahdollisesti jo tänään tililläni.

Utelin summaa. Kemihaara rapisteli hetkisen papereitaan ja kähisi sitten korvaani summan, joka oli isompi kuin olin odottanut. Ei siis valittamista.

Kemihaara kertoi myös, että juttu, jonka olin väsännyt työttömästä panostajasta, joka oli Lausteen kaupunginosassa rakentanut vuokratalonsa kylpyhuoneessa liki kahdenkymmenen kilon pommin, oli saanut lukijatutkimuksessa ihan kohtuullisesti lukuarvopinnoja.

Kiittelin kiitoksista.

Sitten Kemihaara karautteli kurkkuaan ja kysyi, että olisiko minulla seuraavaan numeroon jotakin uutta tulossa.

Mietin sekunnin. Valittelin aikapulaani ja mainitsin edessä olevasta kertausharjoituksestani.

Piti myös mainita, että täällä Turussa oli eletty viimeiset viikot ihan luvattoman siivosti. Ei ollut näkynyt verenkarvaisia otsikoita eikä oikein muutakaan materiaalia. Kerroin Kemihaaralle niin ikään, että minulla oli nyt aika tavalla hommia konseptiasteella olevan seuraavan romaanini kanssa. Ja että jos juttu alkaa ottaa kunnolla tuulta purjeisiinsa, tulee se varmasti työllistämään meikäläistä enemmänkin pitkin kevättä.

Puhelu lopetettiin molemminpuolisiin vakiomutinoihin.

Pudotin luurin paikalleen ja mielessäni ailahti keväinen ajatus siitä, että kuivettuneelle tililleni olisi tulossa edes hieman tilkettä. Epämääräinen ja höyhenen lailla kutkutteleva mielleyhtymä nousi päähäni kuin varkain. Siirsin sen kuitenkin päättäväisesti syrjään.

Mutta sinne se kuitenkin jäi, jonnekin sinne. Ajatus jäi elämään kuin hauras, kuivettuneen aron mullassa uinuva ruohon itunen, joka kyllä tietää, että ennemmin tai myöhemmin luvassa on tuttua lämmintä kevätsadetta.

Menin olohuoneeseen, lysähdin sohvalle ja napsautin television päälle. Tuijottelin uutisia, kun Pernilla ilmestyi kahvikupponen kädessään viereiselle nojatuolille äänettömänä kuin henkiolento.

Hän heitti polven toisen ylitse ja alkoi pyörittää nilkkaansa juuri sellaiseen pernillamaiseen tyyliin, että tiesin jotakin hankalaa olevan tulossa.

”Me juteltiin viime viikon lopulla Veeran kanssa varttitunnin verran. Siis ihan vain puhelimessa…”

”Jaaha.” Entinenkin vaimoni oli siis sotkettu tähän hankaluuteen. Vaihdoin toiselle aamukanavalle, josta tuli urheilua.

”Veera siinä sitten lipsautti, että hän on tehnyt sinulle oikein kunnon tarjouksen. Hiukan minä siitä yllätyin.”

”Niinkö?”

”Voisit sä vaivautua ees katsomaan tänne päin kun mä puhun sulle!” Pernillan ääneen alkoi tulla uutta terää.

”Jaa niin, kulti.” En kääntänyt katsettani, vaan seurasin silmä kovana miten Ryan Giggs upotti kierteisen vaparin Leedsin verkkoon ja sai heti David Beckhamin kimppuunsa kaulailemaan ja jakamaan onnittelupusuja.

”Veera sanoi, että se olisi valmis kiinnittämään sut toimistoonsa vakinaiseksi. Aattele nyt. Mainosalalla on nykyään draivi päällä. Kunnon liksat. Autoetu. Ihan kaikkea tarjolla. Ja sä kun et oo puhunu mulle mitään.”

”Ei oo mitään kertomista. Ei kiinnosta.”

”Helvetti.” Pernillan ääni kohosi. ”Miten niin ei muka kiinnosta?”

”Minä voin tehdä Veeralle edelleen tunteja silloin tällöin ja joskus. Mutta en minä ole mikään copywriter. Ei minua saa sinne kahdeksasta neljään hommiin. Ei todellakaan. Sitä paitsi mitä mä autoedulla tekisin? Sullahan on kaksi autoa.”

”Voi helvetti tota sun elämänasennettasi. Minä voisin jopa ymmärtää tollaisen hienohelmaisuuden, jos äijän naama komeilisi alvariinsa myyntilistoilla. Mutta kun ei niin mitään. Ei vuosikausiin. Ja silti pitää vetää jotain kummallista taiteilijaroolia. Mä yritän niinku ajatella sun tulevaisuuttas.”

”Tämähän on helvetin komeeta…” Napsautin mielenosoituksellisesti MTV:n päälle. Yleensä en jaksa kuunnella rappia pätkääkään, mutta nyt annoin pipopäiden huidella. Sillä respectistähän tässäkin istunnossa oli kysymys.

”Ex-vaimo ja nykyinen pitävät yhdessä nykyjään jo oikein puhelinpalaverejakin minun tulevaisuudestanikin. Oi, miten herkkää. Oikein helvetin herkkää. Kuinka voinkaan arvon rouvia kiittää?”

”Sä olet mahdoton taliaivo, tiedät sen itsekin. Ihan pihalla. Mutta sä et vaan pysty katsomaan peiliin. Säälittää tommonen mies.”

”Kiitti. Saanko nyt rauhassa keskittyä uudempaan harlemilaiseen lyriikkaan.”

”Mulkku!”

Pernilla ponnahti jalkeille ja poistui olohuoneesta niskoja nakellen. Vaihdoin säätiedotukselle. Luvattiin aurinkoista päivää ja kevään tuntua.

Pernilla kuului pukeutuvan vaatehuoneessa. Päätin etten nouse sohvalta ennen kuin emäntä on häipynyt.

Pernilla ilmestyi ovelle täydessä varustuksessaan, salkku kainalossa. Hän ilmoitti, että hänellä on luultavasti vielä promilleja veressä, joten hän ottaa taksin. Audi olisi toisin sanoen aivan vapaasti käytettävissäni. En voinut olla vilkaisematta häntä sivusilmällä. Miten se tuuli näin nopeasti oli muuttunut?

Sitten Pernilla muistutti minua vielä tästä illasta. Kesti jokusen sekunnin, ennen kuin minulla välähti. Ei perkele. Pernillan viiniklubin tyttöjen illallinen. Ja minun pitäisi mennä puhumaan niille muutama sananen rikoskirjallisuuden nykytrendeistä.

Vatsanpohjassa kouraisi ikävästi.

”Onko sulla jotain ongelmia sen suhteen?”

Onko minulla ongelmia? Tarvitaanko pissaamiseen munuaista? Nauratti, mutta päätin pitää mölyt mahassani ja tyydyin kohauttamaan harteitani.

Ovi kolahti ja Pernilla oli poissa.

Päähäni pamahti välittömästi, että nyt pitäisi mennä kaapille ja tehdä drinkki. Hylkäsin heti moisen tyhmän ajatuksen.

Eihän minun oikeasti tehnyt mieli. Eipä tietenkään.

3

SOTA

Lääkintäkokelas oli laiha ja lysyryhtinen. Hänen naamaansa peitti paha akne, joka heilimöi kuin heinäkuinen apilapelto. Tippakokelas ihmetteli otsa kurtussa verenpainelukemiani. Poika mutisi lähes itsekseen ohuella äänellään, että hiukkasen ovat herra luutnantilla koholla nämä diastoliset arvot.

Pöydänkulmalla seisoi lasinen vesikannu. Suuni tuntui karhealta kuin kuiva palttina. Kaadoin lupaa kysymättä vettä kertakäyttömukiin ja holautin sen naamaani yhdellä ranneliikkeellä. Poika pöydän takana raapi niskaansa. Siellä oli peukalonpään kokoinen tulehtunut finni. Se oli punertava ja pysty kuin kiihottunut nänni.

Eipä ollut tuollakaan pojalla ruusuisia vuosia edessään. Pelkkään runkkaamiseen olisi tyytyminen aina opiskeluajan loppuun saakka. Sitten ehkä ensimmäisessä virkapaikassa, maaseudun terveyskeskuksessa käy flaksi, ja valkoisen lääkärintakin lumo saa törrötissisen apuhoitajan kaatumaan. Viikon päästä nuori tohtori kirjoittaa itselleen penisilliinikuurin, eikä tiedä olisiko ylpeä vai nolo. Seuraavassa työpaikassa, ehkä yliopistollisessa keskussairaalassa, nuorehko lääkäri jakelee kuolemantuomioita ja iskee samalla vetiset silmänsä hyväsääriseen röntgenhoitajaan. Häihin kutsutaan 200 ihmistä ja orkesteri on oikein levyttänytkin. Tauolla basisti kehuu panneensa morsianta edellisenä juhannuksena Yyterissä. Lapsosia tulee kolme. Yksi karsastaa, toisella on vino purenta. Vain se poikkeuksellisen tummatukkainen, jonka kaikki arvelevat tulleen äidin tummiin täteihin, on iloinen, nokkela ja kaikkien pitämä. Lopulta tulee osakkuus yksity...