Äiti kuoli helmikuussa. Isäukko oli hidas ja vaitonainen koko kevään, mutta tarttui taas vähitellen talon töihin, kun tuli se aika, että oli mentävä ja tehtävä.

Heinänteosta ei tahtonut millään tulla mitään. Vettä satoi molemmin puolin juhannusta monta viikkoa, ja maa oli kaatosateiden jälkeen pitkään mutaisen pehmeää ja heinä laossa.

Heinäntekoon päästiin vasta, kun Wimbledon oli jo hyvää vauhtia menossa. Björn Borg takelteli alkukierroksilla ja hävisi huolestuttavan helposti omia syöttöpelejäänkin, mutta alkoi turnauksen edetessä pikku hiljaa päästä tuttuun vireeseensä. Tuli tunne, että kyllä se taas hoitaa hommansa.

Kun sateet olivat loppuneet, raskas luokoheinä oli pöyhittävä maassa karheille ja toivottava, että se edes vähän kuivahtaisi, minkä jälkeen jokainen korsi oli vielä lyötävä seipäille.

Yhtenä pilvipoutaisena päivänä töiden ollessa vielä kesken isä meni ja napautti itseään rautakangella jalkapöydän sivustaan. Hän onnahteli telkun ääreen kuuntelemaan säätiedotusta. Uusia sateita oli luvassa. Isä vilkaisi minua väsyneenä ja totesi itsekseen, ettei hommasta tule nyt mitään pariin päivään.

Tauko heinätöissä tarkoitti, että minullakin olisi pari vapaapäivää. Olin saanut helluntaina ajokortin, ja maa poltteli jalkojen alla. Ehdotin isälle, että voisin poiketa Siikaisissa, olla Valtteri-sedän hoteissa pari päivää ja käydä perjantai-iltana Nokan Jukan ja Kivisen Antin kanssa levytansseissa.

Isä oli hetken hiljaa ja murahti entistä lysähtäneemmän näköisenä, että Valtteri taitaa olla jossain sotaveteraanien reissulla missä lienee Karjalassa.

Minä sanoin, että voin hyvin olla Kivisillä yötä. Se sopi isälle.

Lähtemisen polte alkoi olla jo kova. Keräsin nopeasti joitakin vaatteita kassiin, hain laatikosta auton avaimet ja huikkasin isälle, että soittaisi Kivisille, jos tulisi jotain asiaa.

Pihalla odotti keltainen Morris Marina. Hiukan ruostetta helmoissa ja laiskat jouset, mutta auto mikä auto. Marina hyrähti laakista käyntiin. Vaihdetta vain silmään ja tielle.

Ajaminen tuntui hienolta, niin kuin aina, ja päätin tehdä vähän lenkkiä. Kiersin Tuorilan risteyksen kautta Siikaisten kirkolle.

Jo muutamaa kilometriä ennen kirkonkylää alkoi vatsanpohjassa tuntua pieni puserrus ja kalvava haikeus. Kun ohitin työväentalon, mieleen nousi väkisinkin Emilia. Muistin kaikki pitkät talviset lauantai-illat, jotka olin viettänyt tuossa rumassa parakissa Emilian seurassa. Mitä kovempi oli ollut puhuri ja pakkanen, sitä mukavampi oli ollut puristaa Emilian kylmästä hytisevää vartaloa itseä vasten. Aika oli kulunut kuin siivillä karussa kahviossa ja neliskulmaisen tanssisalin nurkassa sylikkäin istuen ja vierailevia bändejä tuijottaen.

Meijerin kohdalla hidastin ja melkein pysähdyin. En saanut katsettani irti Emilian huoneen ikkunasta. Talon muissa ikkunoissa oli vaaleat verhot, mutta Emilian ikkunan peittivät raskaat, dramaattisen mustat kankaat. Verhoja ei ollut avattu koko talvena, ja ne olivat edelleen kiinni, vaikka kesä oli jo kukkeimmillaan.

Emilia oli Seattlessa. Vaihto-oppilasvuosi oli jo melkein takana, mutta Emilia oli kuulemma järjestänyt itselleen vielä muutaman kuukauden lisäaikaa Amerikoissa. Mietin katkerana, mitä mahtoivat olla ne tärkeät elämykset, jotka muuten olisivat jääneet kokematta.

Jonnekin vatsanpohjaani nousi taas möykky. Hoin itselleni, että nyt sinä Jussi olet naurettava häiskä ja itkupilli. Toisaalta teki jotenkin suloisen kipeää kiusata itseään ajattelemalla, missä Emilia mahtoi parasta aikaa olla, kenen jutuille nauraa kihertää.

Kivisillä olivat myös heinätyöt vaiheessa. Jokisaralla oli puolikuivaa luokoa odottamassa ja Antti puhui minut seivästämään. Ei hommassa menisi kuin tunti, vähän toista.

Kun oltiin lopettelemassa hankohommia, Nokan Jukka päräytti mopollaan paikalle. Se kehui tehneensä kiljua ja väitti, että saattaisi saada illalla tansseihin lekan kunnon korpirojuakin.

Seuraavaksi alettiin jutella kyytiasioista ja sovittiin, että ilman muuta mennään minun Marinallani. Autopelin kanssa oli tansseissa aina paremmat mahdollisuudet. Lupauduin heti kuskiksi ilman mitään pitkätikkuarpajaisia.

Kun jokisarka oli seipäillä, alkoi olla jo kiire telkun ääreen. Borg menetti ensimmäisen erän aivan liian helposti, mutta ryhdistäytyi ja hoiti homman jälleen kerran kunnialla kotiin. Eikä mitään turhia tuuletteluja ratkaisupallon jälkeen. Meille Björn Borg oli mestari, niin helvetin kova luu.

Illalla käytiin joessa uimassa ja alettiin tehdä lähtöä. Lauri-isäntä muistutti vielä, että järvellä pitää olla varovainen, erityisesti maasillalla. Tällaisten sateiden jälkeen järvi luultavasti tulvii ja maasillan yli saattaa olla kovastikin vaikea päästä.

Jukka naurahti, että meillä ei ole mitään hätää, Vareksen Jussin kuninkaallisessa Morris Marinassa on suotraktorin ketteryys ja kaksitahtimopon sitkeys. Antti lisäsi, että kyllä järvestä oli päästy Datsunilla yli toukokuullakin, eli ei mitään hätää. Isäntä uskoi, mutta tuli vielä oikein portaille katsomaan meidän lähtöämme. Minua hiukkasen harmitti, kun laatikosta pääsi kirskahdus kakkoselle vaihtaessa. Se johtui varmaan siitä, että ei ollut tullut taas ajettua yli viikkoon. Ajotuntuma katosi niin helposti.

Me nähtiin jo kaukaa, että maasilta oli koko komealta kolmensadan metrin matkaltaan tulvan peitossa. Marinassa haisi kilju. Jukka otti kanisterista taas tosi pitkän hörpyn ja uhosi, että helposti siitä yli menisi, tuskin olisi vettä edes vanteiden puoliväliin. Minä sanoin, että kyllä siinä puoli metriä oli.

Annoin rullata vapaalla alas saakka, ja rannassa näimme kaksi naista polkupyöriensä kanssa. Ne olivat selvästi vanhempia, varmaan jo melkein kolmikymppisiä.

Jukka innostui heti, että nuo ovat tuttuja naamoja kyliltä, Valkjärven kesävieraita ne ovat. Jukan mukaan sen pidemmän muijan, sen vaalean, miehellä oli ollut alla aivan tuliterä oranssi Saab.

Pysähdyttiin siihen juttusille. Naiset ihmettelivät kovaan ääneen veden paljoutta. Jukka sanoi, että silta on nyt melkoisen pehmeänä, ja sitä voi olla paha ajaa pyörällä. Kahdella pyörällä ei ehkä pysy pystyssä, Jukka totesi merkitsevästi. Mutta neljällä kumilla ei olisi mitään hätää. Jukka oli elementissään, pienessä höyryssä ja itsevarma kuin sonnilauma. Hän avasi oven ja viittasi naiset autoon.

Olin kovasti tyytyväinen, että naiset saatiin kyytiin. Matkalla kun oli vängätty siitä, ettei minua, märkäkorvaa merikarvialaista saisi oikeastaan päästää ajamaan tulvasillasta ylitse. Sellainen suoritus pitäisi kuulemma jättää paikkakunnan omien alkuasukas-apassien hoidettavaksi.

No, nyt oli Jukalla ja Antilla muuta pohdittavaa eikä asiaan enää palattu.

Vedin syvään henkeä ja heitin päättäväisesti ykkösen silmään. Auto laskeutui veteen ja vatsanpohjassa huippasi. Naiset päästelivät takapenkillä jännittyneitä äännähdyksiä, jotka saivat minut tuntemaan oloni melkoiseksi mestariksi. Morris puski kuin traktori tummassa tulvavedessä. Minä tiesin niksit ja pidin riittävää vauhtia yllä. Se oli varma että liian pienillä kierroksilla auto jämähtäisi heti kun tulisi hiukan pehmeämpi paikka vastaan. Pahimmassa tapauksessa kaasari voisi hörpätä vettä, ja siinä sitä oltaisiin.

Maasillan sivupenkoilla kasvava pitkä ruokomainen heinä näytti hyvin mistä piti ajaa. Ruohotuppaiden välistä vain riittävillä kierroksilla. Hiukan pyörät luistivat märällä ja savensekaisella soralla, mutta muuten auto eteni kuin juna aina vastarannalle saakka.

Toisella puolella järveä minua kiiteltiin kyydeistä. Jukka piti jatkuvaa puhetta yllä. Se vaalea nainen, jolla oli sininen kellohame, maistoi kiljuakin kun Jukka tarjosi. Toinen otti ihan vain vähän suuhunsa ja pudisteli sitten päätään henkeään haukkoen.

Juttelu muuttui koko ajan rennommaksi. Jukan lyhyttä, armeijamallista siilikampausta ne naiset ihmettelivät kovasti. Minulla ja Antilla oli molemmilla yhtä pitkä tukka kuin Björn Borgilla. Oltiin muodikkaamman näköisiä. Antti oli värjännyt tukkansa ja siinä oli luonnonkiharaa, mikä teki siitä vähän Marc Bolanin näköisen. Minä olin siitä Antille vähän kateellinen, etenkin kun oma keväinen pehmennys oli jo suoristumassa. Mutta muuten Antissa ei kyllä ollut mitään kadehdittavaa. Porukan ujoin poika, joka oli täysin Jukan käskytettävissä.

Jukka vain nauroi naisten jutuille, silitti klaniaan ja selitti olevansa muukalaislegioonasta lomalla. Aina se oli niin itsevarma. Ja nyt kilju vielä vauhditti sitä.

Se vaaleampi nainen kysyi, että onkos auto poikien oma. Jukka vastasi, ettei meillä ole mitään omaa, edes omaatuntoa, ja iski naiselle silmää.

Naiset nauroivat, erityisesti se vaalea nauroi pitkään ja söpötti, että onpa nuorilla klopeilla olevinaan aikamiesten jutut.

Vähän ennen Tanssipirtille tuloa se toinen – siis ei se kellohameinen vaan se tummempi – kysyi, että miksi kuski on niin hiljaista poikaa. Jukka naureskeli siihen, että siksi kun se on rakastunut. Silloin minulla melkein kiehahti. Onneksi Jukka alkoi tarjoilla taas kiljua ja ne unohtivat aiheen.

Harmitti lujaa, että olikin tullut kerrottua tyypeille ihan liikaa. Helppohan Jukan oli pilkata, kun tiesin sen takuuvarmasti saaneen jo aika monelta, kankaanpääläiseltä taidekoululaiseltakin.

Antti oli luultavasti samoissa kantimissa minun kanssani. Olin aika varma, että sillä oli poikuus tallella, vaikka se joskus yrittikin vihjailla muuta. Oikeasti saaneiden miesten jutut kuit...