Prologi

Äänistä ei voinut erehtyä. Joku oli tulossa. Ikitammien alta, kuraisen polunmutkan takaa, kantautui tasainen askel ja matala huohotus. Äänet lähenivät ja lehdettömän pensaikon halkaisevasta aukosta ilmaantui näkösälle pieni, laiha, lippalakkipäinen miekkonen. Vauhtia riitti. Kävelysauvat tekivät työtään. Ryhti oli suora, tyyli eteenpäinmenevä.

Eino Puurulainen oli tänä aamuna vireessä. Hän kiristi tahtiaan ylämäessä. Kirpeä kevätilma kulki vaivatta keuhkoissa. Olo tuntui mainiolta.

Aamu oli aurinkoinen, tuuli leppeästi lounaasta. Rantapusikoissa kuhisi elämää. Jokin nopealiikkeinen nelijalkainen rapisteli kuivettuneessa kaislikossa, puissa lauloi moniääninen lintukuoro. Oli se aika vuodesta, jolloin reviireitä vartioitiin tiukasti ja ikiaikaiset vaistot ajoivat etsimään suvunjatkamiskumppania.

Sauvat suhista lossahtelivat pehmeään polunpohjaan. Einon askellus keveni entisestään loivahkossa myötäleessä. Jotos vei kohti matalan lahden pohjukkaa, seuraavaksi vastaan tuli talven jälkeistä kylmyyttä hohkaava sohjoinen ruovikko.

Edellisellä viikolla Eino oli pistellyt reippailutaipaleensa ensimmäisen kerran tänä keväänä, silloin hiukkasen lyhyempänä versiona. Se oli ollut kevään avaus. Siitä eteenpäin hän oli ollut joka päivä liikkeellä. Tänään oli tarkoitus tehdä pidempi reissu ja jatkaa matkaa aina komeille Kuuvan rantakallioille saakka, ihailemaan jäistä vapautunutta Airiston selkää.

Ikämiehen katse pyyhki Krottilanlahtea, siniset lenkkitossut naputtivat reipasta tasatahtia. Polunmutkan takaa kohosi harmahtava, jotenkin surullisen näköinen lintutorni.

Siinä se seisoi kuperalla kallionnyppylällään tarjoten niin lintuharrastajille kuin vain maiseman ihailijoillekin tarkkailupaikan lahdelle. Eino vilkaisi puuteelmää ja pysähtyi. Hän vetäisi syvään henkeä, siirsi lippalakkia ilme mietteliäänä takaraivolle ja pyyhkäisi hikeä kämmenselkään.

Hän siristeli silmiään ja tuijotti tornin huippua.

Lintuja, lintuja, lintuja.

Niitä kuhisi siellä mustanaan. Kaikenlaisia lintuja pyrähteli, telmi, tappeli, syöksähteli ympäri yksinäistä rakennelmaa. Variksia, lokkeja, korppeja, ties mitä. Siivekkäät rääkyivät kiihkossa, tuntuivat olevan oudon euforian vallassa.

Eino niisti nenäänsä kahden sormen otteella ja alkoi sitten kyhnyttää hämmennyksissään hikisen kosteaa niskaansa. Siinä samassa hän muisti, että oli jo pari päivää sitten kiinnittänyt huomiota pariin lokkiin ja muutamaan jotenkin yli-innokkaalta vaikuttavaan varikseen, jotka pyörivät ja hyökkivät toistensa kimpussa lintutornin huipulla.

Myös eilisaamuna oli lintuja ollut paikalla silmiinpistävän runsaasti, vielä enemmän kuin päivää aikaisemmin.

Mikä otuksia riivasi?

Epämääräinen, kaihertava ajatus hiipi jostakin. Eino tuumaili kymmenisen sekuntia kuoputellen kävelysauvan kärjellä kallionkyljen sammalpeitettä ja tuijottaen yläilmoihin niska kenossa. Vähitellen ajatus muuttui toiminnaksi.

Uteliaan päättäväisenä Eino lähti kiipeämään liukasta kallionreunaa ylöspäin. Hieman liukastellen hän saapui lintutornin juurelle. Kurkisteltuaan hetken aikaa pää kenossa yläviistoon hän lähti enempää epäröimättä nousemaan jyrkkiä, natisevia portaita kohti tornin huippua.

Lintujen sekakuoro sai uutta puhuria purjeisiinsa.

Siipiveikot esittivät tunkeilijalle päättäväisen vastalauseensa.

Eino ei antanut korvia vihlovan metakan häiritä nousuaan.

Pumppu jyskytti täysillä, mutta nousu eteni. Osa linnuista väisti suosiolla etäämmälle ja siirtyi rääkymään läheisten mäntyjen latvuksiin, jotkin lehahtivat aina Krottilanlahdelle saakka.

Valkoselkäiset, nopealiikkeiset lokit olivat pelottomimpia ja röyhkeimpiä tästä siivekkäästä katraasta. Ne väistivät tunkeilijaa kaikkein vastahakoisimmin. Viimein Eino oli perillä.

Hän nosti päänsä näköalatasanteen reunan yli, räpytteli silmiään ja pyöritteli päätään hitaasti puolelta toiselle. Kesti hetken ennen kuin hän näki ja tajusi, mikä lintuja riepoi.

Eino ähkäisi ja jäykistyi niille sijoilleen.

Suonikkaat kourat pusertuivat portaiden kaiteeseen, tuntui kuin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin väliin. Meni pitkään ennen kuin hän sai itsensä pakotettua nousemaan viimeiset askelmat.

Eino oikaisi kankeasti selkäänsä. Polvesta vihlaisi ja rintaan pisti. Ikämies nosti kädet korvilleen, hän ei saanut silmiään irti roikkujasta. Linnut huusivat kuin helvetin seireenit. Eino kopeloi taskujaan. Oli, kännykkä oli tällä kertaa matkassa. Hän kaivoi kapulan esille ja alkoi muistella, mikä se nyt olikaan tämä yleinen hätänumero?

ENSIMMÄINEN OSA

1

Seisoskelin Turun kävelykadulla, Yliopiston Apteekin kulmalla. Olin poikennut hakemassa paketin Ranimexia vatsahappoihin, se tuntui jo tehoavan. Henkisen närästyksen kanssa oli huonommin. Ohimoita vihloi, päänsisäinen säätiedotus lupasi elämänräntää, tasaista vastatuulta, mielialamatalapainetta, alakulohallaa.

Välillä vilutti, välillä puski hikeä pintaan. Ilmakin oli mitä oli: kevät otti rankasti takapakkia tihuuttavana räntäsateena.

Tilannetta ei parantanut se, että tili alkoi painua miinukselle. Yksi iso duuni, jonka päälle olin laskenut paljon, oli aamuisella soitolla mennyt rumasti puihin. Ja koska murheet tulevat aina pareittain, oli eräs toinen kusipäinen asiakas puolestaan jättänyt laskunsa maksamatta. Eilen oli ollut jo kolmas yhdessä sovittu eräpäivä. Mulkero piti minua ilmiselvästi pilkkanaan.

Sohjo litisi ja lotisi askeleiden alla ja vasemman jalan tennissukka tuntui märältä. Olin harrastanut jo muutaman vuosikymmenen valkoisia, puuvillaisia tarjoustennissukkia, vaikka tenniksestä en tiennyt muuta kuin ettei rystylyönti ollut koskaan ollut isoimpia ongelmiani.

Harpoin niska kyyryssä, kaulukset pystyssä parkkiluolan hissikopin lipan alle. Autonrötiskö oli seissyt alhaalla Louhessa eilisiltapäivästä saakka.

Jäin pitämään hissinovea auki takanani tulevalle naisihmiselle.

Nainen luikahti sisään eikä isommin kiittänyt, ei edes katsonut kohti, jäi vain hissin nurkkaan liikkumattomana, kapea selkä minuun päin ja kasvot tiukasti vastakkaiseen oveen kohdistettuina. Hissi jurnutti alas iäisyyden. Kaivelin taskusta rahoja valmiiksi.

Hissi pysähtyi kuin niiaten ja nainen lähti kipittämään kohti automaattia. Minä harpoin hiukkasen hitaammin perässä.

Nainen pysähtyi automaatin eteen, katsoi sitä pää kallellaan ja alkoi availla käsilaukkuaan.

Huokaisin syvään. Närästys ei ollut vielä täysin hellittänyt, pääkoppa jomotti edelleen.

Saatana, ajattelin hiljaa mielessäni. Tuolla ihmisellä oli ollut koko hissimatka aikaa kaivaa sitä sopivaa rahaa automaattia varten, mutta kun ei.

Niinpä minä sain seurata käsilaukkuinventaariota.

Puhahdin ja vaihdoin jalkaa.

Aika tikitti. Ja nainen sen kuin vain perkasi laukkuaan.

Karautin kurkkua.

Lopulta nainen löysi kaivatun rahapussinsa. Sieltä ei tietenkään löytynyt sopivia kolikoita. Nainen jatkoi penkomista käsilaukun lukuisista sivutaskuista.

Minä toljotin luolan mustaa kattoa.

Lopulta nainen tajusi kokeilla ulsterinsa taskua. Nyt oli onni myötä. Rahat löytyivät viimein. Nainen sujautti kolme kolikkoa automaattiin.

Laite suristi maksetun lipun. Nainen tarttui siihen. Minä otin jo puolisen askelta kohti konetta, mutta yllätyksekseni nainen ei vieläkään väistynyt ja päästänyt minua asioimaan vaan jäi toljottamaan konetta pää kallellaan parkkilippu kourassa.

Siinä tilanteessa jokin raja ylittyi. Ei pitäisi, mutta minkä ihminen mahtaa. Oli ihan pakko karauttaa kurkkua ja laukaista:

”On muuten parkkilippuautomaatti eikä tilataideteos.”

Nainen säpsähti kuin olisin tönäissyt häntä ja kääntyi katsomaan minuun. Ensi kerran näin hänet kunnolla edestäpäin. Hän oli melko hento ja pienikokoinen, ehkä 160-senttinen, iältään jossain 35:n paikkeilla, vaikka kukapa näistä tietää. Naisella oli soikeat kasvot ja suuret, vakavat mantelisilmät. Täyteläiset huulet ja lyhyeksi leikattu musta tukka.

”Anteeksi… siis että mitä…” Naisen ääni tuskin kuului.

”Äh – ei mitään! Tai niin. Sitä minä vaan, että pitäisi ymmärtää sen verran, että toisilla ihmisillä voi olla oikeasti kiire jonnekin”, murahdin minä, täysin toimeton mies, jolla ei todellakaan ollut kiire yhtään mihinkään.

”Anteeksi. Jaa… Siis kun minä vain… jotenkin… unohduin miettimään…” Nainen veti olkapäitään kasaan, kuin yrittäen näyttää vielä pienemmältä kuin olikaan.

”Antaa olla…” Heilautin kärsimättömänä kättä ja otin askeleen eteenpäin. ”Pääsisinkö minä nyt vihdoin ja viimein…”

Nainen räpytteli silmiään ja otti nopean sivuaskeleen. Hän näytti likimain siltä kuin olisi saanut litsarin poskelleen. Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti kiirehtimään kohti parkkiluolaan vievää ovea. Minä siirryin tuhahdellen automaatille ja aloin syöttää rahaa sisään.

Automaatti leimasi iloisesti rasahdellen lipukkeeni ja sylkäisi rämisevät vaihtohilut alakaukaloon. Nappasin lipun ja leseet käteeni ja käännyin kohti ovea. Yllätyksekseni näin naisen seisovan edelleen parkkiluolan ovella. Kasvojen talvenkalpea soikio toljotti suoraan minua kohti ja täyteläinen alahuuli törrötti loukkaantuneesti.

Ei kai sentään. Oliko naisen silmissä kyyneleitä?

”Tajuatkohan ollenkaan…” Nainen nielaisi raskaasti. ”Ymmärrätkö, että ihmisellä voi olla joskus oikeasti raskasta?”

Oikaisin selkääni. Teki mieli napauttaa takaisin,...