Alkusanat

Tämä kirjoituskokoelma on jonkinlainen läpileikkaus siitä maailmankuvasta, joka allekirjoittaneelle on muotoutunut viidenkymmenen vuoden kuluessa.

Niin. Nämä viidetkympit. Kaipa tämä sitten on eräänlainen etappi ihmiselämässä. Siis koska niin sanotaan. Ja sitä kuulemma pitäisi oikein juhliakin... Miksi? Minä en niin tehnyt. Sen sijaan aloin kaivella sekalaisia arkistojani ja etsiä sieltä vuosien mittaan raapustamiani lyhyitä kirjoituksia, joista osa on julkaistu eri lehdissä ja osa on ennen lukemattomia. Tässä tämä tuotos nyt sitten on – toivottavasti joidenkin ilona, mutta taatusti myös mitä erilaisimpien, ikiomaan ainoaan totuuteensa uskovien sukankuluttajien isona mieliharmina. Mutta näin se on vain mennyt: ei tullut Mäen pojasta koko kansan rakastamaa kertojaa. Mutta ehkäpä meikäläisen pyrkykin siihen suuntaan on ollut hieman vaitonaista, etten sanoisi epäpontevaa.

* * *

Jotenkin näihin alkusanoihin istuu mielestäni aika hyvin kirjoitelmani »Yhden tähden mies». Kyseessä on eräänlainen parin liuskan mittainen pikaelämäkerta, jonka muodon olen lainannut kirjailija Petri Tammiselta. Hienossa kirjassaan Elämiä Petri kiteytti erilaiset ihmiselot puolen liuskan pituisiksi timanteiksi. Minun oli saatava aikaan parisen liuskaa, koska juttu oli alun perin tarkoitettu lehteen. Ja lehtikolumnillahan on ennalta määrätty pituus. Toisin kuin elämällä.

* * *

Katseet kohtaavat latotansseissa. Eila ja Armas minut pistävät alulle. Keltainen muovipanssarivaunu. Miksi mummua kuopataan? Navetan suunnasta kotitupaa kohti kävelevä äiti. Helpotus. Siellä se äiti. Ensisuudelma kuusivuotiaana. Tai ei sitä silloin käsittänyt oikein suudelmaksi. Pusu se oli. Filtti alla on karhea, tyttö ei. Vietnam ja sota, mikä siinä kiehtoo, pelottaa, tulee uniin? Pulpetti. Esa istuu edessä, sen pierut haisevat pahalle. Koulukirjasto, Enid Blyton, inkkarit ja pieni sinikantinen vihko, johon syntyy ihan ensimmäinen tarina. Kaksitoistavuotiaana löydän Cocktailin. Se ei ole juotavaa. Hävettää, mutta lehteä tulee kahisteltua, ja usein. Tukka kasvaa. Badding. Bowie. Ja finnejä. Kömpelöä meininkiä tyttöjen kanssa. Kun ei onnistu, niin ei onnistu. Ensipususta alkaa olla jo aikaa. Vituttaa. Sanan useammassakin merkityksessä. Joka kevät uusi tiukka lupaus itselle. Nyt, tänä kesänä se lohkeaa! Mutta sekin kesä menee... eikä tilanne muutu. Kirottua! Todistus käteen ja lakki päähän. Turkuun. Lakki menee hukkaan ensimmäisenä vappuna. Hyvä niin. Se kun sopii paremmin pienipäisemmille.

Luentosali. Ylioppilastalo. Hämeenportti. Ja M. A. Numminen naapuripöydässä. Maj-Len. Österbottenista. Eipä osaa juurikaan suomea. Mutta ei sillä väliä, puhe kuin laulua. Se ihan soi. Hän päästää minut pahasta, kiitos siitä. Montakin juttua saattaa unohtua. Mutta ei ikinä se keltainen muovipanssarivaunu. Eikä Maj-Len. Markkinointia ja talousmaantiedettä, leikkiä, laulua. Pontikankeittoa yo-kylässä ja putkassa Tuureporinkadulla. Tukholman kolme kesää. Babyloniassa tapellaan jugojen kanssa ja tikkejä nahkaan Södersjukhusetissa. Ja nyt kaikkialla vastassa se sama, tuttu, tarjoava hymy, jota meikäpoika lukee nyt jo helposti kuin enid blytonia: herkkuevästä olisi taas tarjolla. Maj-Len nappasi häkkiin pulmusen ja vapautti tällaisen haarahaukan. Nimilista pitenee. Klinikallakin joutuu käymään. Tohtorin tops-puikko vierailee paikassa, johon se ei mielestäni kuulu. Eniten on Päivejä, paljon. Voi päivien kimallusta! Opinnot sujuvat vaihtelevasti. Tärkeintä on edelleen leikki ja laulu. Mutta se kusinen kirjanpidon ykköskurssin tenttikin menee lopulta läpi, neljännen vuoden keväällä. Talviaamu. Mustaa pakkasta. Ja kaveri jättää Porin Prikaatin puomille. Alikersantti vie pois. Palanen kurkussa.

VIUUH! Ampumaleiri Pahkajärvi. Naamaa turpeeseen. Kuolemanvirhe. Kevyt krh ampuu viereiselle kalliolle. Jos olisimme siellä, juttu olisi nyt tässä. Vänskä kävelee puomin ohi siviiliin. Taskussa kotiuttamisraha. Pankkitili: 100 markkaa. Opintovelka: 30 000. Jalostajalle pakastepizzoja markkinoimaan. Alta viikossa kypsyy päätös. Palautan kulunvalvontakortin, lähden äidin hoteisiin. Otan esille keltaisen Underwoodin, rämisevän matkakirjoituskoneen. Kokeilevia liuskoja ja työnhakua. Ja pankkimieheksi. Kesällä, noin neljännesvuosisata sitten, yhtäkkiä vastaan astuu Marja. Sama Marja kävelee edelleen rinnalla. Kirje kustantajalta. Voitonriemu. Taiteiden Yö Vaasassa: ei yhtään kuulijaa. Valentin Kononen on kävelemässä samaan aikaan Suomelle kultaa. Lähden kävelemään.

Taidetapahtuma Oulussa. Pöydässä Tuuri, Melleri, Laine, Turkka, Hirvilammi... Kirjailijanalku ihmeissään, eihän unelmien kuulu ikinä toteutua. Vuodet kuluvat ja syntyy rivejä toisen jälkeen – sivuja ja sivuja peräkkäin. Pakastepizzoja ostan puodista. Ja niitä markkinoi Siwalle kasvoton mies, jonka kuitenkin tunnistan.

Kun tulee se hetki, ei paikalla tarvita loitsuja lukevia kirkkonaakkoja. Ei maa voi olla siunattu. Ainoastaan elämä on. Siis tuhkat siihen tuttuun yhden tähden jaloviinapulloon. Niin hyvä. Pullo Uuden Apteekin ylähyllylle. Tuhkahyllylle.

Muistosanat:

»Se on täytetty.»

Mikä viittaa tietenkin siihen pulloon.

I
»Pelloton mies on peloton mies – minulla ei ole mitään menetettävää.»

(Jussi Vares)

KGB, minä ja Kariniemen kanankakka

Monet kirjailijat kehuvat mielellään, kuinka he ovat tehneet tulevaa romaaniaan varten runsaasti huolellista taustatutkimusta. Minä itse en uppoudu kuukausiksi valtionarkistoon, en pestaudu kemiöläiselle gnu-farmille apupojaksi. Enkä tutki internetissä, millä lailla ydinsukellusveneessä käyttövoima siirtyy reaktorista potkuriin. Tämä siksi, että kirjoitan lähinnä sellaisista asioista, jotka jo tunnen – eli ihmisistä ja heidän kummallisista aivoituksistaan sekä päättömistä teoistaan.

Yhden poikkeuksen tuohon yllä mainittuun sääntöön olen tehnyt. Ja tapahtumat, joista nyt kerron, saattavat kuulostaa dekkarikirjailijan vilkkaan mielikuvituksen tuotteelta. Mutta tämä tarina on tosi.

Sain kutsun kertausharjoituksiin 80-luvun puolivälissä. Kyseessä oli kolmiviikkoinen rupeama, joka oli ainakin siihen aikaan kestoltaan pisin reserviläisharjoitus. Mutta ei nyt mennä sen tarkemmin kurssin yksityiskohtiin. Urakan päättyessä vakavailmeinen RUK:n eversti totesi meille kotiutuville, että tämän koulutusjakson jälkeen kaikki meidän henkilötietomme varmaan löytyvät kirjoista ja kansista myös rajojemme ulkopuolelta, siis sekä idässä että lännessä.

Nuo perustellut varoituksen sanat unohtuivat meikäläiseltä viikossa.

Parisen vuotta myöhemmin rupesin kirjoittamaan Viroon sijoittuvaa kirjaa. Yksi tarinan hahmoista oli kansallismielisten maanpakolaisten pestaama ampuja, joka saa tehtäväkseen hoitaa päiviltä Eestin Kommunistisen Puolueen ensimmäisen sihteerin. Yhtäkkiä mieleeni tuli yhdistää työ ja loma. Ja niin minä ehdotin silloiselle tyttöystävälle (nykyiselle vaimolleni), että mitä jos mentäisiin paikan päälle eli poikettaisiin tutkailemaan naapurimaan tunnelmia.

Utuisena talvipäivänä Georg Ots sitten kiinnittyi Tallinnan laituriin. Kaikista matkustajista vain me kaksi jouduimme erityistarkastukseen. Totisen ilmeettömät, kirgiisin näköiset tullimiehet käyttivät puoli tuntia tavaroidemme penkomiseen. Olimme tietysti ihmeissämme. Selvisimme kuitenkin syynistä kunnialla. Sitten siirryimme Viru-hotelliin. Meidät ohjattiin juuri siihen tiettyyn hotellin osaan, joka on nykyisen historian valossa paljastunut KGB:n ikiomaksi valvontakerrokseksi. Mikä tarkoitti sitä, että huoneissa oli mikrofonit, kamerat, pelit ja vehkeet. Ja me olimme tietenkin moisesta autuaan tietämättömiä. Olimme lomatunnelmissa. Joimme gruusialaista »samppanjaa». Suunnittelimme pikku hiprakassa ensimmäisen sihteerin salamurhaa. Niin, ja mitä kaikkea siellä sitten oikein mahdoimme tehdäkään… Varmuudella se kaikki kuitenkin tallentui imperialisminvastaisten tiedusteluvirkamiesten ääninauhoille sekä filmikeloille.

Aamusella aloitimme tutkimustyön, eli etsiskelimme erilaisia miljöitä ja aistimme kansalaisten elämää. Valokuvasimmekin paljon. Päätin, että murha tapahtuu Voiton Aukiolla. Melko kauan piti kierrellä, ennen kuin löysin sopivan ampumapaikan; se oli Nigulisten kirkon komea torni. Ja joskus niihin aikoihin havahduin ensimmäisen kerran hyvin outoon tunteeseen. Tajusin, että meillä oli varjo. Äkkiä minä vain ymmärsin, että yksi ja sama hoikka, pitkä maiharimies oli aina samoissa paikoissa kuin mekin: kahvilassa, Kaubamajassa, taksitolpilla. Tuohon aikaan länsimaiset mainospipot olivat sielläpäin kova sana. Ja luulenpa, että kiinnitin huomioni juuri miehen vaaleanruskeaan pipoon, jossa oli tekstinä: KARINIEMEN KANANKAKKAA.

Sitten tyyppi häipyi, eikä enää palannut. Mietin, että ehkä kuvittelin kaiken. Seuraavana aamuna päädyimme taksiin, jonka kuljettaja lupasi auliisti, että voisi olla sopuhintaan käytössämme vaikka koko päivän. Päivemmällä liikennemiliisit pysäyttivät meidät jonkin pikku rikkeen takia. Kuskimme joutui istahtamaan koppalakkien autoon. Satuin vilkaisemaan taustapeiliin juuri silloin kun kelpo kuskimme oli kaivelemassa papereitaan ja havaitsin, kuinka molemmat miliisit ilmiselvästi hätkähtivät. Sitten he vetivät kuskillemme ihan kättä lippaan.

Tämä riitti. Me pysyimme visusti hotellihuoneessamme sen reissun...