Prologi – Turun hautausmaa, Ylösnousemuskappeli

Ikkunat näyttivät huikaisevan korkeilta. Ne tuntuivat jatkuvan jonnekin taivaisiin saakka. Tällainen vaikutelma oli varmaan ollut niin arkkitehdin kuin tilaajankin tarkoitus: pieni ihminen istuu kovalla penkillä ja tuijottaa silmät suurina jumalallisia korkeuksia – ja tuntee mahdollisesti siinä samalla enkelin siiven armahtavan kosketuksen.

Luonto näytti voimaansa ikkunoiden takana. Sade jatkui jatkumistaan. Koko toukokuu oli ollut poikkeuksellisen kuivaa aikaa. Kevään heräävä kasvu ei ollut saanut tarvitsemaansa nestettä. Mutta nyt sitä sitten tuli, ja tulikin oikein kunnolla. Näytti siltä kuin kaikki taivaankannen patoluukut olisi avattu. Vesi valui kuohuvana virtana kappelin eteläisen seinän lasipintoja pitkin.

En saanut vieläkään katsettani irti ikkunoista. Hengitin syvään, yritin irtautua tästä paikasta ja tuijotin sadeseinän takana avautuvaa maisemaa. Siellä kauempana näkyi harmaana kuvana majesteettisten pylväsmäntyjen sekä kanervikkojen koristelema, etelän suuntaan viettävä rinne.

Mietiskelin hiljaa mielessäni, että tämä paikka oli kieltämättä kaunis. Miljöö olisi ollut aivan kertakaikkisen upea, ellei kysymyksessä olisi ollut nimenomaan hautausmaa.

Korjailin asentoani. Pappi siirtyi puheessaan edesmenneen elämään. Fiksuna miehenä tuo pitkä, laihavartaloinen partaveikko oli ymmärtänyt, että kristillinen osuus kannatti jättää ihan minimiin. Edesmennyt kun ei ollut juurikaan ollut sen alan miehiä. Pappismies siis käsitteli puheessaan lähinnä vainajan elämäntyötä. Hän muisti kertoa, että maalliset murheensa nyt taakseen jättäneen miehen kilvoittelu oli painottunut työkutsumukseen, ja että mahdollisesti juuri siitä hän oli saanut maksaa kovan hinnan tässä laajoja piirejä järkyttäneessä, edelleen selvittämättömässä poismenossaan.

Pappi piti pienen tauon ja jatkoi sitten, että edesmennyt oli ollut omalla tavallaan aika ehdoton periaatteen mies. Hän ei ehkä ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Ristiriitainenkin persoona. Omista näkemyksistään, siis niistä asioista joihin uskoi, tämä mies ei ollut suostunut koskaan tinkimään tippaakaan. Mies, jota nyt oltiin saattamassa haudan lepoon, oli loppuun saakka halunnut olla rehellinen itselleen, vaikka oli hyvin ymmärtänyt, että myöntyväisempänä eläminen olisi ollut paljon helpompaa.

Laihavartisen papin tasaisen ammattimainen ja koulittu puhenuotti ujui korvistani jonnekin taka-alalle. Katseeni lähti väkisinkin ajelehtimaan.

Ja nyt huomasin taas sen saman eriskummallisen kaverin. Hän oli näemmä palannut. Tämä erikoisesti käyttäytyvä tyyppi oli ollut ehkä kymmenen minuuttia jossakin sivummalla. Näkymättömissä. Tämän takia luulin miekkosen jo kyllästyneen ja häipyneen omille teilleen. Nyt hän oli kuitenkin taas ilmestynyt kirkon lasiseinän taakse.

Mies seisoskeli siellä liikkumattomana niskat kyyryssä, nyt jo varmaan litimärkänä. Isokokoisen miehen kämmenessä kärysi savuke, jota hän koetti suojata sateelta parhaansa mukaan.

Miekkonen imaisi tupakastaan tasaisin väliajoin pitkiä henkosia ja tuijotti rävähtämättömän keskittyneesti lasiseinän läpi viattoman vitivalkoisella lavetillaan makaavaa yksinkertaista arkkua.

Tönäisin vierelläni kököttävää Pastori Alasta kevyesti kylkeen.

Pastori havahtui, säpsähti ikään kuin puoliunesta, huoahti raskaasti. Eilisiltana ja aika pitkään viime yöhön vietetyt etukäteispeijaiset painoivat raskaina niin minua kuin Pastoriakin. Toisella puolellani istuva novellikirjailija Luusalmi oli selvästi pirteämmällä, mutta myös herkemmällä tuulella.

Luusalmi pyyhki vähän väliä silmäkulmiaan. Mies myös nieleskeli raskaasti. Hän tuoksahti tuoreelta viskiltä. Lyhytprosaistilla oli tukenaan ja turvanaan lituskainen taskumatti, joka oli piilossa hänen kauhtuneen ja hieman liian kireän takkinsa povitaskussa.

”Niin Vares… siis että mitä?” Pastori mutisi matalalla äänellä.

”Ei mitään. Tai siis joo. Tuo äijä vaan taas tuolla lasiseinän takana.”

”Jaa… katsos vaan.” Pastori vilkaisi pikaisesti ikkunoiden suuntaan. ”Niinpä niin. Se on tullut takasin…”

”Jep. Aika omituinen hiippari… Mitä ihmettä se etsii?”

Pastori henkäisi syvään ennen kuin vastasi:

”Älä multa kysy. Jospa se on joku saattaja…”

”Ja seisoo tuolla sateessa! Miksei se ole sitten täällä sisällä…”

”Niin. Sano sitä. Hiukan outoa meininkiä. Juu… ei kai se voi mitään saattomiehiä olla. Joku spurgu tai muu sekopää…”

”Tai jos se on fani…”

”Niin. Niitähän voi olla ihan joka lähtöön…”

Kirkonmies sai oman osuutensa loppuun ja urut pärähtivät soimaan. Kappale oli ”Albatrossi ja Heiskanen”. Instrumentaalina. Tässäkin paikassa oli seurakunta tullut hienosti vastaan. Saattoväki kuunteli kappaleen loppuun hiiskahtamatta. Minunkin oli pakko jokusen kerran nieleskellä, vaikka en ollut ollut edesmenneelle mikään läheinen ystävä, pikemminkin jonkinmoinen tuttavan tuttava. Kumma, miten tällainen tilaisuus vain aina toimii juuri näin. Hautajaiset saivat ihmisen tuntemaan itsensä niin pieneksi. Katoavaiseksi tomuhipuksi. Ja kappelin ankara penkki pisti väkisin miettimään asioita, joita normaalisti tuli väistettyä, jo ihan itsesuojeluvaistoonkin perustuvista syistä.

Urut vaikenivat. Kirkkoherra siirtyi sivummalle ja asettui istumaan penkin päähän. Ihmiset rykivät ja alkoivat liikahdella levottomammin.

Tuli saattoväen viimeisten tervehdysten vuoro. Hengähdin syvään ja nappasin kainalooni Turun kauppatorilta pari tuntia sitten ostamamme kukkalaitteen.

Homma eteni käsikirjoituksen mukaan. Tummiin pukeutuneita ja jotenkin kankeasti liikkuvia, päätään riiputtavia ihmisiä käväisi kääntymässä arkulla, yksin tai isommissa ryhmissä, ja viimeisiä tervehdyksiä lukaistiin seppelenauhoista ja muistoadresseista tukahtuneella äänellä. Hetken hiljaisuus valkoisen puulaatikon äärellä. Nyökkäys. Sitten oli seuraavien vuoro.

Lopulta koitti meidänkin kolmikkomme hetki.

Minä lähdin edeltä, Luusalmi ja Alanen laahustivat heti perässäni. Asetuimme rinta rinnan arkun vierelle. Laskin kukkalaitteen nojalleen lavettia vasten. Oikaisin selkäni, otin lyhyehkön askeleen taaksepäin ja vilkaisin kehottavasti Luusalmen suuntaan.

Eilen oli sovittu, että novellikirjailija hoitaisi puheet.

Luusalmi oli arkussa makaavan miehen monivuotinen ystävä. Minä ja Alanen olimme pelkkiä tuttavia. Eli siis jonkinlaista saattajaisten vilttiketjua.

Luusalmi karautti kurkkuaan. Miehen huulet alkoivat liikkua, mutta ensi alkuun häneltä ei tuntunut tulevan mitään ääntä. Vilkaisin miekkosta ihmetellen ja vähän huolestuneenakin.

Kova paikka, ei kai kaveri tarvitse apua?

Samassa Luusalmi kuitenkin ryhdistäytyi. Mies keskittyi ja selvitteli taas ilmatorveaan ja lausui sitten yllättävän kirkkaalla ja jämerällä äänellä:

”Todella hienon miehen, ikimuistoisen ystävämme, kirjailija Juhani Viljami Oxbackan muistoa kunnioittaen. Luusalmi, Vares ja Alanen…”

Tuijotimme arkkua kymmenen sekuntia.

Väkisinkin mieleeni tuli ajatus, että tuossa puulaatikossa ei ollut mitään. Ei enää niin yhtään mitään. Niin se vain oli.

Siis se ihan lopullinen totuus.

Sitten lähdimme tallustamaan kohti omaa penkkiriviämme.

Olimme tuskin ehtineet istumaan paikoillemme, kun kappelin sivuovi aukeni. Käännyin katsomaan lasiseinän suuntaan ja ymmärsin heti, että jotain erityistä oli nyt tapahtumassa.

Ulkona sateessa seissyt mies käveli sisälle kappeliin.

Tyyppi asteli ripeästi ja ryhdikkäänä suoraan kohti valkeaa arkkua.

Miehen vettyneet kengät jättivät kostean vanan kivilattiaan. Koko saattoväki pidätti hengitystään.

Mies asettui arkun vierelle ja pyyhkäisi kosteaa, kaljua päälakeaan kourallaan. Nyt kiinnitin paremmin huomiota miehen ulkoasuun. Märät kengät olivat tyylikästä designia, ja moitteettomasti istuva vaikkakin kosteahko puku oli joko räätälin tekemä tai jostakin paremmasta putiikista hankittu. Kravatti oli varmaankin parasta silkkiä, jonkin kalliin designerin suunnittelupöydältä.

Tyyppi ei todellakaan ollut mikään rehupää, pusikoiden mies.

Kookas kaveri hengähti syvään ja taivutti niskaansa. Seurasin hänen eleitään silmä kovana. Tärähtelivätkö hänen hartiansa hieman? Vai näinkö minä kuitenkin väärin? Lopulta hän näytti kohentavan päättäväisesti ryhtiään ja alkoi sitten puhua kuuluvalla, selkeällä äänellä; sanoi mitä oli tänne tullut sanomaan:

”Ankara paikka tämä on minulle. Kyllä sinä sen Juhani ymmärtäisit, jos olisit olemassa. Mutta et sinä näitä juttuja enää kuule… Minä kuitenkin tulin, kun kerta oli näin joskus sovittu. Ja kun kerran taivasta taikka helvettiä ei ole olemassakaan, niin tervemenoa minne menetkin. Kuomaseni. Ystäväni… Perästä tullaan. Tekisi kovasti mieli sanoa, että näkemisiin. Ellei se olisi niin äärimmäisen typerää…”

Hiljaisuus kappelissa oli käsin kosketeltava.

Mies kaivoi povitaskustaan hopeisen, lituskan taskumatin, avasi korkin ja otti pitkän ryypyn, kokonaisen suullisen. Ja viimeiset tipat mies ravisteli arkun kannelle. Sitten mies kääntyi terävästi kantapäillään ja poistui taakseen vilkaisematta samasta ovesta, jonka oli jättänyt raolleen.

Turun hautausmaan Ylösnousemuskappelissa vallitsi jonkin aikaa jotenkin hämmentynyt ja mykistynyt hiljaisuus. Yhtäkkiä tajusin, että ainoa, joka koko tuossa paikoilleen jähmettyneessä saattojoukossa liikkui, olin m...