Prologi

Naimaanien kaani oli vanha. Hän värjötteli tuulessa, kun se ujelsi kukkulan yli. Kaukana alhaalla hänen kokoamansa sotajoukko kävi taistoon miestä vastaan, joka sanoi nimekseen Tšingis. Naimaanien rinnalla vuorten etumaassa seisoi toistakymmentä heimoa, kun vihollinen hyökkäsi aaltoina. Huudot kantautuivat kuulaassa vuoristoilmassa kaanin korviin, mutta hän oli lähes sokea eikä nähnyt taistelua.

”Kerro, mitä tapahtuu”, hän sopersi jälleen samaanilleen.

Kökötšü ei ollut vielä kolmeakymmentä, ja hänen silmänsä olivat terävät, joskin alavireisyyden varjot leikkivät niissä.

”Džadžiraatit ovat laskeneet jousensa ja miekkansa. Heidän rohkeutensa on pettänyt, kuten te arvelitte.”

”He osoittavat pelollaan liiallista kunnioitusta häntä kohtaan”, kaani sanoi kiskaistessaan deliä tiukemmin hintelän ruumiinsa ympärille. ”Kerro minun omista naimaaneistani: vieläkö he taistelevat?”

Kökötšü ei vastannut pitkään aikaan katsellessaan alhaalla kuohuvaa miesten ja hevosten myllerrystä. Tšingis oli yllättänyt heidät kaikki ilmestymällä arolta aamunkoitteessa, vaikka parhaat tiedustelijat olivat sanoneet hänen olevan vielä kymmenien peninkulmien päässä. Tšingisin joukot olivat käyneet naimaanien liittouman kimppuun raivoisasti kuin konsanaan miehet, jotka ovat tottuneet voittamaan, mutta liittoumalla oli ollut yhdessä vaiheessa tilaisuus pysäyttää vihollisen rynnäkkö. Kökötšü kirosi mielessään džadžiraattien heimoa, joka oli ottanut vuorilta mukaan niin paljon miehiä, että hän oli pitänyt vihollisen kukistumista mahdollisena. Heidän liittoumansa oli ollut hetken aikaa mahtava voimatekijä, mikä olisi vielä muutama vuosi sitten ollut mahdotonta. Liittouma oli pysynyt koossa vihollisen ensimmäisen rynnäkön ajan, kunnes pelko oli sen hajottanut ja džadžiraatit olivat astuneet syrjään.

Taistelua katsellessaan Kökötšü sadatteli hiljaa itsekseen nähdessään, että jotkut miehet, jotka hänen kaaninsa oli ottanut avosylin joukkoon, taistelivat omia veljiään vastaan. He olivat kuin rakkilauma, joka kääntyy aina navakimman tuulen mukaan.

”He taistelevat vielä”, hän vastasi viimein. ”He ovat kestäneet rynnäkön, ja heidän nuolensa purevat kiivaasti Tšingisin miehiin.”

Naimaanien kaani vei luisevat kätensä yhteen rystyset valkoisina.

”Se on hyvä, Kökötšü, mutta minun täytyy mennä takaisin alas heidän tykönsä valamaan heihin rohkeutta.”

Samaani käänsi kiihkeän katseensa mieheen, jota hän oli palvellut koko aikuisikänsä.

”Te kuolette, jos menette sinne. Minä olen nähnyt sen. Teidän henkivartijanne puolustavat tätä kukkulaa jopa vainajain sieluja vastaan.” Hän kätki häpeänsä. Kaani oli luottanut hänen neuvoonsa, mutta kun Kökötšü oli nähnyt naimaanien eturintaman pettävän, hän oli nähnyt myös oman kuolemansa lähestyvän viheltävien nuolten kyyditsemänä. Silloin hän oli halunnut päästä kiireesti turvaan.

Kaani huokaisi. ”Sinä olet ollut minulle uskollinen, Kökötšü. Minä olen ollut kiitollinen. Kerrohan taas, mitä sinä näet.”

Kökötšü vetäisi nopeasti henkeä ennen kuin vastasi.

”Tšingisin veljet ovat nyt tulleet taisteluun mukaan. Yksi heistä on johtanut rynnäkköä meidän soturiemme sivustaan. Hyökkäys leikkaa syvälle meidän joukkoihimme.” Hän vaikeni ja puraisi huultaan. Hän näki nuolen ampaisevan heitä kohti kuin suriseva kärpänen ja katsoi kun se upotti sulkansa maahan vain muutaman jalan päähän paikasta, jossa he olivat kyykyssä.

”Meidän on siirryttävä ylemmäksi”, hän sanoi nousten seisomaan eikä irrottanut katsettaan kaukana alhaalla kiehuvasta tappoaallosta.

Vanha kaani nousi myös kahden soturin avustamana. Heidän ilmeensä olivat kovat, kun he katsoivat toveriensa ja veljiensä tuhoa, mutta Kökötšün viitattua he kääntyivät ylämäkeen ja auttoivat vanhusta nousemaan.

”Joko me olemme antaneet vastaiskun, Kökötšü?” kaani kysyi ääni väristen. Kökötšü kääntyi ja irvisti sille mitä näki. Alhaalla lenteli nuolia, jotka näyttivät liikkuvan hitaasti kuin rasvassa. Vihollisen rynnäkkö oli kiilannut naimaanien joukot kahtia. Tšingisin jineiltä jäljentämät suojavarusteet olivat parempia kuin naimaanien käyttämä keitetty nahka. Kaikilla Tšingisin miehillä oli silkkitunikan päällä paksu öljykangassuojus, johon oli ommeltu satoja sormenlevyisiä rautasuikaleita. Mutta nekään eivät pysäyttäneet onnistunutta osumaa, joskin nuolenkärki juuttui usein silkkiin. Kökötšü näki, että Tšingisin soturit kestivät nuolimyrskyn. Merkiittien heimon hevosenjouhilippu poljettiin jalkoihin, ja myös merkiitit heittivät aseensa maahan ja polvistuivat huohottaen. Vain oiraatit ja naimaanit jatkoivat taistelua kuin viimeistä päivää, sillä he tiesivät, etteivät jaksaisi enää pitkään. Suuri liittouma oli perustettu puolustukseksi yhtä ainoaa vihollista vastaan, ja liittouman luhistumisen myötä menetettiin kaikki toivo vapaudesta. Kökötšü kurtisti kulmiaan miettiessään tulevaisuuttaan.

”Miehet sotivat urheasti. He eivät lähde tätä vihollista pakoon, varsinkaan teidän edessänne.” Hän näki, että sata Tšingisin soturia oli päässyt kukkulan juurelle ja katsoi murhaavasti ylös henkivartijoihin päin. Tuuli puhalsi korkealla kukkulalla armottoman kylmästi, ja Kökötšü tunsi epätoivoa ja vihaa. Hän oli taittanut liian pitkän taipaleen kuollakseen karulla kukkulalla kelmeän auringon paistaessa kasvoihinsa. Kaikki salaisuudet, jotka hän oli isältään kuullut ja joissa hän oli jopa isänsä ylittänyt, menisivät hukkaan yhdellä miekaniskulla tai nuolen osumalla, kun se katkaisisi hänen elämänlankansa. Hetken hän tunsi vihaa vanhaa kaania kohtaan, joka oli yrittänyt vastustaa tasankojen uutta voimatekijää. Kaani oli epäonnistunut ja nolannut itsensä, niin vahva kuin oli aikoinaan ollutkin. Kökötšü noitui huonoa onnea, joka vainosi häntä edelleen.

Naimaanien kaani hengästyi heidän noustessaan rinnettä ja huitaisi voipuneesti kädellään miehille, jotka pitelivät häntä kyynärvarsista.

”Minun täytyy levätä tässä”, hän sanoi pudistaen päätään.

”Kaani, he ovat liian lähellä”, Kökötšü varoitti. Henkivartijat eivät piitanneet samaanista vaan laskivat kaanin istumaan pienelle ruohoa kasvavalle kielekkeelle.

”Me siis hävisimme taistelun?” kaani kysyi. ”Kuinka Tšingisin koirat olisivat muuten päässeet tälle kukkulalle, elleivät naimaanit ole kaatuneet?”

Kökötšü ei katsonut henkivartijoita silmiin. He tiesivät totuuden siinä missä hänkin, mutta kukaan ei halunnut sanoa sitä ääneen ja murskata vanhuksen viimeistäkin toivoa. Alhaalla maassa näkyi kaatuneita miehinä viiruina ja kaarina, kuin ruohoon olisi kirjoitettu verellä kirjaimia. Oiraatit olivat taistelleet urheasti ja taitavasti, mutta hekin olivat lopulta murtuneet. Tšingisin sotajoukko liikkui sulavasti käyttäen hyväkseen kaikkia vihollislinjojen heikkouksia. Kökötšü näki kymmenien ja satojen miesten joukkoja, jotka karauttivat taistelukentän poikki. Heidän upseerinsa viestivät ällistyttävän nopeasti miesten kanssa. Myrskyä pidättelivät enää vain urheat naimaanit, eikä se riittäisi. Kökötšün toivo heräsi vielä, kun naimaanit valloittivat uudelleen kukkulan juuren, mutta heitä oli vain pieni ryhmä, ja he olivat väsyneitä. Vihollinen lakaisi heidät pois jo seuraavalla rynnäköllä.

”Teidän henkivartijanne ovat valmiit kuolemaan teitä suojellakseen”, Kökötšü sanoi hiljaa. Mitään muuta hän ei osannut sanoa. Muut sotajoukot, jotka olivat edellisiltana komeilleet korskeina ja vahvoina, oli lyöty. Hän kuuli kuolevien miesten huutoja kukkulalle asti.

Kaani nyökkäsi ja ummisti silmänsä.

”Minä luulin, että me olisimme voittaneet tänä päivänä”, hän sanoi äänellä, joka ei ollut juuri kuiskausta kovempi. ”Jos se on ohi, käske poikieni laskea miekkansa. En tahdo heidän suotta kuolevan.”

Kaanin pojat olivat kaatuneet Tšingisin sotajoukon jyrätessä heidät alleen. Kumpikin käskyn kuullut henkivartija katsoi Kökötšüä salaten surunsa ja vihansa. Vanhempi mies veti miekkansa esiin ja tunnusteli terää. Hänen kasvojensa ja kaulansa suonet erottuivat ihon alta kuin ohuet langat.

”Minä vien sanan teidän pojillenne, jos sallitte.”

Kaani kohotti päätään.

”Käske heidän elää, Murakh, jotta näkevät, mihin tämä Tšingis on meidät kaikki johdattava.”

Murakhin silmissä oli kyyneliä. Hän hieraisi ne äkäisesti pois katsoessaan toveriinsa. Kökötšüstä hän ei välittänyt, ikään kuin tätä ei olisi ollut olemassakaan.

”Suojele kaania, poikani”, Murakh sanoi hiljaa. Nuorempi mies kumarsi, ja Murakh laski käden hänen olalleen, kumartui itsekin, ja hetkeksi heidän otsansa kohtasivat. Murakh lähti harppomaan rinnettä alas edes vilkaisematta samaaniin, joka oli vienyt heidät kukkulalle.

Kaani huokaisi mieli pilviä täynnä.

”Käske heidän päästää valloittaja läpi”, hän kuiskasi. Kökötšü katsoi hänen nenänpäässään värisevää hikipisaraa. ”Hän saattaa armahtaa minun poikani tapettuaan minut.”

Kökötšü näki, kun Murakh saavutti kaukana alhaalla ...