Ensimmäinen luku



Metsäpolku tuntui kiireettömästi kävelevistä pojista leveältä kuin valtatie. He olivat niin paksun, mustan mudan peitossa, että heitä tuskin tunnisti ihmisiksi. Pitemmällä oli siniset silmät, jotka vaikuttivat luonnottoman kirkkailta tirkistellessään kasvoja peittävän halkeilevan ja kutisevan mudan alta.

”Meidät tapetaan tästä hyvästä, Marcus”, hän sanoi virnistäen. Hän pyöritti toisessa kädessään letkeästi linkoa, jota joen sileäksi kuluttaman pienen kiven paino piti kireänä.

”Omapahan on vikasi, Gaius, kun patistit minut mukaan. Enkö minä sanonut, ettei joenpohja ole koko matkalta kuiva!”

Tämän todetessaan lyhyempi poika naurahti ja tönäisi kaverinsa polun vierustalla kasvavaan pensaikkoon. Hän kiljaisi riemuissaan ja pinkaisi karkuun, kun Gaius kompuroi jaloilleen ja lähti perään pyörittäen linkoa kuin hyrrää.

”Sota!” hän huusi kimeällä, vielä murtumattomalla äänellään.

Selkäsauna, joka heitä odotti kotona siitä hyvästä, että he olivat sotkeneet tunikansa, oli vielä kaukana, ja nämä pojat tunsivat kaikki temput, joilla välttyä ikävyyksiltä – juuri nyt heitä kiinnosti vain kirmailla metsäpoluilla päätä pahkaa niin että linnut rävähtivät säikähdyksestä lentoon. Pojat olivat paljain jaloin. Ihoon oli jo kehittymässä känsiä, vaikka he olivat nähneet vasta kahdeksan kesää.

”Tällä kertaa minä otan hänet kiinni!” Gaius lupasi itselleen. Hän jatkoi huohottaen juoksuaan. Hänelle oli täydellinen arvoitus, miten Marcus sai jalkansa ja kätensä liikkumaan nopeammin kuin hän, vaikkei tällä ollut niitä lukumääräisesti sen enempää kuin hänelläkään. Eikö Marcuksen askeleen olisi sitä paitsi pitänyt olla lyhyempi, koska hän kerran oli pienempi?

Lehdet vilisivät silmissä ja piiskasivat hänen paljaita käsivarsiaan. Hän kuuli edestä Marcuksen ilkkuvan. Marcus ei ollut kaukana. Gaius irvisti, kun keuhkoja alkoi pakottaa.

Yhtäkkiä hän syöksyi aukealle ja pysähtyi ihmeissään jalat maassa luisuen. Marcus makasi maassa. Hän yritti nousta istualleen ja piteli oikealla kädellä päätään. Hänen edessään seisoi kolme miestä – ei vaan kolme isoa poikaa. Heillä oli kävelysauvat.

Gaius huokaisi nähdessään tilanteen. Innostuksissaan he olivat juosseet Gaiuksen isän pieniltä tiluksilta naapurin metsään. Hänen olisi pitänyt tunnistaa polku, joka kulki tonttien rajalla, mutta hän oli ajatellut vain Marcuksen kiinnijuoksemista.

”Ja mitäs täältä löytyikään? Kaksi monnin sinttiä on ryöminyt joesta kuiville!”

Puhuja oli Suetonius, naapuritilan esikoinen. Hän oli neljätoistavuotias ja tappoi aikaa ennen kuin menisi armeijaan. Hänellä oli valmennetut lihakset, jollaisia Marcukselle ja Gaiukselle ei ollut vielä kehittynyt. Hänellä oli valkoinen tukanpehku ja poskissa ja otsassa lukemattomia valkopäisiä finnejä, joukossa muutama vihaisen näköinen punainen. Ne näyttivät jatkuvan hänen praetexta-tunikansa alle. Finnien lisäksi hänellä oli pitkä ja suora sauva, ja seuranaan kavereita, joille hän halusi mahtailla, sekä koko pitkä iltapäivä joutilasta aikaa.

Gaiusta pelotti. Hän tiesi olevansa liian syvillä vesillä. He olivat Marcuksen kanssa tunkeutuneet luvatta toisen tilan maille. Oli todennäköistä, että he saisivat vähintäänkin maistaa nyrkistä; pahimmillaan he kärsisivät muutaman luunmurtuman. Gaius vilkaisi Marcukseen päin ja näki, että tämä yritti horjuen nousta seisomaan. Marcusta oli ilmeisesti kumautettu hänen törmättyään isoihin poikiin.

”Päästä meidät menemään, Tonius, meitä odotetaan jo.”

”Kas, monni osaa puhua! Pojat, meistä tulee rikkaita. Pidelkää heitä. Minulla on mukana narua sikojen sitomiseen, mutta kelpaa se monnienkin köyttämiseen.”

Gaius ei edes harkinnut juoksevansa karkuun, koska Marcus ei olisi päässyt mukaan. Nyt ei ollut kyse leikistä – he voisivat hillitä isojen poikien raakuuden vain, mikäli kohtelisivat näitä oikein, puhuisivat näille kuin skorpioneille, jotka ovat valmiit pistämään varoituksetta milloin tahansa.

Kaksi isoa poikaa astui Gaiuksen ja Marcuksen luo sauvat koholla. Gaius ei tuntenut kumpaakaan. Toinen kiskaisi Marcuksen jaloilleen ja toinen, pönäkkä ja tyhmän näköinen, sohaisi sauvallaan Gaiusta vatsaan. Gaius taipui tuskasta kaksin kerroin. Hän ei saanut sanaa suustaan. Hän kuuli pojan naurun, kun vaikeroi kyyryssä ja odotti että kipu hellittäisi.

”Tuolla on sopiva oksa. Sitokaa heidän jalkansa yhteen ja vetäkää heidät ylös roikkumaan siitä. Sitten katsotaan, kuka meistä on paras keihään- ja kivenheittäjä.”

”Sinun isäsi tuntee minun isäni”, Gaius sai sanotuksi kun pakotus vatsassa antoi myöten.

”Totta, mutta hän ei pidä sinun isäukostasi. Minun isäni on aito patriisi toisin kuin omasi. Sinun koko sukusi voisi olla hänen palvelijoitaan jos hän haluaisi. Minä panisin sinun hullun äitisi kuuraamaan kaakeleita.”

Onneksi hän sentään puhui. Yksi pojista sitoi hevosenjouhiköydellä Gaiuksen jalkoja yhteen valmistautuen kiskaisemaan hänet ilmaan. Mitä hän voisi sanoa päästäkseen tinkimään? Hänen isällään ei ollut kaupungissa todellista valtaa. Hänen äitinsä suvussa oli pari konsulia, mutta siinä kaikki. Marius-eno oli mahtava, ainakin Gaiuksen äidin mukaan.

”Me olemme virka-aatelia – minun Marius-enoni kanssa ei kannata leikkiä…”

Yhtäkkiä kuului kiljahdus, kun oksan yli heitetty köysi kiristyi ja Marcus kiskaistiin jalat edellä ilmaan.

”Sido köyden pää tuohon kantoon. Tämä kala on seuraavana vuorossa”, Tonius sanoi ja nauroi ilkeästi.

Gaius pani merkille, että Suetoniuksen kaverit tottelivat häntä vastaan panematta. Oli turha edes yrittää vedota kumpaankaan.

”Päästä meidät alas, senkin täplikäs mätäpaise!” Marcus huusi kun päähän valuva veri tummensi hänen kasvonsa.

Gaiuksen teki mieli potkaista ystäväänsä. Nyt heidät tapettaisiin aivan varmasti, hän ajatteli.

”Marcus, sinä idiootti! Älä puhu hänen finneistään. Näethän sinä, että niiden täytyy olla hänelle arka paikka.”

Suetonius kohotti toista kulmaansa ja hänen suunsa avautui hämmästyksestä. Pönäkkä poika lakkasi touhuamasta heitettyään köyden saman oksan yli, josta Marcus retkotti.

”Sinä sintti tosiaan haksahdit pahemman kerran. Sidohan se retku paikoilleen, Decius. Minä lasken hänestä vähän verta.”

Samassa maailma kallistui iljettävästi ja Gaius kuuli, miten oksa natisi. Hänen korvissaan suhisi, kun pää täyttyi verestä. Hän pyörähti köyden varassa ja näki olevansa samassa ahdingossa kuin Marcus jonka nenä oli kaatumisesta veressä.

”Tonius, sinun ansiostasi minun nenästäni ei enää vuoda verta. Kiitos!” Marcuksen ääni värisi hiukan ja Gaius hymyili hänen urheudelleen.

Kun Marcus oli muuttanut heidän tilalleen asumaan, hän oli ollut ikäisekseen pienehkö ja luonteeltaan hermostunut. Gaius oli esitellyt hänelle koko tilan. Lopuksi he olivat menneet heinälatoon ja kiivenneet ylisille. He olivat katsoneet alas heinäkasaan ja Gaius oli huomannut, että Marcuksen kädet vapisivat.

”Minä hyppään ensin niin voit ottaa minusta mallia”, Gaius oli sanonut iloisesti ennen kuin hihkaisi innoissaan ja hyppäsi jalat edellä alas.

Hypättyään hän oli katsonut ylisille odottaen Marcuksen astuvan reunalle. Juuri kun hänestä alkoi tuntua, ettei siitä tulisi mitään, pieni Marcus loikkasi korkealle ilmaan. Gaius ryntäsi kiireesti pois alta, ja Marcus rojahti heinille.

”Minä luulin ettet sinä uskaltaisi hypätä”, Gaius sanoi pitkällään retkottavalle Marcukselle, joka räpytti pölyä silmistään.

”En minä meinannutkaan uskaltaa”, Marcus sanoi hiljaa. ”Mutta minä en suostu alistumaan pelkoon. En ikinä.”

Suetoniuksen karjahdus keskeytti Gaiuksen ajatusten lennon. ”Hyvät herrat, lihaa pitää murentaa nuijimalla. Käykää asemiin ja ryhtykää töihin. Kas näin.”

Hän heilautti keppinsä kohti Gaiuksen päätä. Se osui hieman korvan yläpuolelle. Maailma revähti valkoiseksi, pimeni sitten sysimustaksi, ja kun Gaius sen jälkeen avasi silmänsä, kaikki pyöri hänen kiertyessään köyden varassa. Jonkin aikaa hän kuuli Suetoniuksen antavan iskuille tahtia: ”Yksi, kaksi, kolme! Yksi, kaksi, kolme…”

Hänestä tuntui että hän kuuli Marcuksen itkevän ja sitten hän menetti tajuntansa. Sitä ennen hän kuuli pilkkahuutoja ja naurua.

Pari kertaa hän virkosi ja menetti saman tien tajunsa uudelleen, kun oli vielä päivä. Sitten ilta hämärsi, ja hän onnistui viimein pysyttelemään tajuissaan. Hänen oikea silmänsä oli paisunut verestä paksuksi ja hänen kasvonsa tuntuivat turvonneilta ja tahmeilta. He riippuivat edelleen ylösalaisin, keinuivat hiljakseen kukkuloilta henkivässä iltatuulessa.

”Herää, Marcus… Marcus!”

Hänen kaverinsa ei hievahtanutkaan. Marcus näytti järkyttävältä, kuin olisi ollut jonkinmoinen paholainen. Kuivunut joen muta oli karissut hänen iholtaan ja jättänyt jälkeensä pelkkää harmaata pölyä, jossa oli punaisia ja sinipunaisia viiruja. Marcuksen leuka oli turvoksissa. Ohimosta törrötti kuhmu. Hänen vasen kätensä näytti paksulta ja sinersi hämärtyvässä illassa. Gaius yritti taivutella käsiään, joita köysi piteli yhdessä. Ne olivat tuskallisen kankeat, mutta kumpikin sentään toimi. Hän ryhtyi hivuttamaan niitä vapaiksi. Hänen nuori vartalonsa oli notkea, eikä hän piitannut ...