Ensimmäinen luku

Mytilenen linna kohosi heidän edessään kukkulalla. Valopisteet liikkuivat muureilla yövartijoiden kulkiessa reittejään. Tammesta ja raudasta rakennettu portti oli kiinni ja jyrkkää rinnettä kiipeävää ainoaa tietä vartioitiin tarkasti.

Gaditicus oli jättänyt vain kaksikymmentä miestä kaleeriin. Heti kun centurian muut kahdeksankymmentä miestä olivat nousseet maihin, hän oli käskenyt vetää lankut sisään, ja Accipiter oli irtautunut pimeän saaren rannasta airot miltei äänettömästi tyventä merta kauhoen.

Laiva olisi suojassa hyökkääjiltä heidän poissa ollessaan. Valojen sytyttäminen oli kielletty, joten alus oli pelkkä musta laikku jota ei huomattaisi vihollislaivoista elleivät nämä ajaisi saaren pieneen satamapoukamaan.

Julius seisoi miestensä kanssa odottamassa käskyä. Hänen kasvoillaan oli tuima ilme. Hän yritti hillitä innostuksensa siitä, että pääsisi vihdoin sotimaan oltuaan puoli vuotta rannikkopartiossa. Linnoitus näytti jämerältä ja vaaralliselta, ja hän tiesi että muureille kiipeäminen olisi veristä puuhaa, vaikka he olivatkin ryhtymässä yllätyshyökkäykseen. Jälleen kerran hän tutki varusteita, kokeili saamiensa tikkaiden jokaista puolaa, kiersi sotilaiden joukossa tarkistamassa, että nämä olivat sitoneet rätit sandaaliensa ympäri, jotta ne eivät pitäisi ääntä eivätkä lipsuisi ylämäessä. Kaikki näytti olevan kunnossa, mutta miehet alistuivat tarkastukseen nurkumatta kuten jo kahdesti aiemmin maihinnousun jälkeen. Julius tiesi että he eivät saattaisi häntä häpeään. Neljä miestä oli pitkään palvelleita, muiden muassa Pelitas, jolla oli takanaan kymmenen vuoden kaleeripalvelus. Julius oli heti nimennyt hänet osaston kakkosmieheksi huomattuaan, että suurin osa miehistä kunnioitti Pelitasta. Pelitas oli jäänyt ylennyksistä sivuun, kunnes Julius oli nähnyt että miehessä oli ainesta, vaikka hän suhtautuikin univormuunsa hieman välinpitämättömästi ja vaikka hänen pärstänsä oli suorastaan hämmästyttävän ruma. Uusi nuori tesserarius oli tuota pikaa saanut Pelitaksesta vankkumattoman kannattajan.

Muut kuusi oli valittu roomalaisista satamista eri puolilta Kreikkaa sitä mukaa kuin Accipiterin miehistö oli kartutettu täyteen vahvuuteensa. Muutamalla miehellä oli epäilemättä takanaan kirjava menneisyys, mutta laivastosotilaiden kohdalla nuhteettoman taustan vaatimusta katsottiin usein läpi sormien. Miehet, joilla oli paljon velkaa tai jotka olivat joutuneet tukkanuottasille upseerien kanssa, tiesivät että kaleeripalvelus oli heidän viimeinen mahdollisuutensa säännöllisiin tuloihin, eikä Julius tuominnut heitä. Kaikilla hänen kymmenellä miehellään oli sotakokemusta, ja kun heidän juttujaan kuunteli, tunsi kertaavansa Rooman valtakunnan laajenemisen vaiheet kahdelta viime vuosikymmeneltä. He olivat kovia, raakoja miehiä, ja Julius antoi arvoa sille, etteivät he kaihtaisi likaisiakaan töitä – esimerkiksi Mytilenen kapinallisten lahtaamista kesäyönä.

Gaditicus käveli joukkojen lomassa puhuttelemassa upseereita. Suetonius nyökkäsi sanat kuullessaan ja teki kunniaa. Julius katsoi vanhaa naapuriaan tuntien jälleen samaa inhoa, joskaan hän ei osannut sanoa sen johtuvan mistään tietystä nuoren Suetoniuksen ominaisuudesta. He olivat monta kuukautta toimineet yhdessä viileän kohteliaasti, ja nyt tuo välien viileys tuntui kovalta kuin jää. Suetonius suhtautui häneen edelleen kuin siihen pikkupoikaan, jonka oli kavereineen piessyt joskus iät ajat sitten. Suetonius ei tiennyt mitään Juliuksen myöhemmistä kokemuksista ja oli vain tuhahdellut pilkallisesti Juliuksen kertoessa, millaista oli marssia Roomaan riemusaaton kärjessä Mariuksen kanssa. Pääkaupungin tapahtumat olivat kaleerin miehistön silmissä vain kaukainen huhu, ja Juliuksesta tuntui etteivät kaikki Suetoniuksen ystävät uskoneet häntä. Se suututti häntä, mutta hänet olisi oitis alennettu rivisotilaaksi, jos esimiehet olisivat havainneet pieniäkin merkkejä joukkojen sisäisestä nahistelusta. Julius oli pysynyt vaiti jopa kuullessaan Suetoniuksen kertoneen toisille, miten hän oli aikoinaan jättänyt Juliuksen roikkumaan puun oksalta kalisteltuaan ensin tämän kalloa. Suetonius oli kertonut tapauksesta kuin se olisi ollut pelkkää poikien välistä rasavilliä leikkiä. Tarinansa loppuun päästessään Suetonius oli huomannut Juliuksen katsovan häntä kylmästi ja oli teeskennellyt hämmästynyttä ja iskenyt kakkosmiehelleen silmää ennen kuin oli mennyt jatkamaan tehtäviään.

Kun Gaditicus oli lähdössä viimeisen osaston luo, Julius näki Suetoniuksen virnuilevan tämän takana. Julius sen sijaan katsoi sadanpäämiestä silmiin ja teki säntillisesti kunniaa asennossa seisten. Gaditicus nyökkäsi hänelle ja vastasi tervehdykseen nopealla oikean kyynärvarren heilautuksella.

”Jos he eivät aavista meidän olevan täällä, me pystynemme polttamaan tuon pikku risupesän ennen kuin aurinko nousee. Jos taas he ovat huomanneet meidät, joudumme taistelemaan kaikin voimin. Varmistakaa, etteivät suojukset ja miekat kalise. On vaarallista jos vihollinen kuulee meidät kun olemme tuolla paljaassa rinteessä.”

”Käskystä, herra sadanpäämies”, Julius sanoi reippaasti.

”Teidän osastonne hyökkää etelälaidalta. Siellä rinne on hiukan loivempi. Laittakaa tikkaat joutuin paikoilleen ja komentakaa mies pitelemään niitä, jotta aikaa ei kulu tukevan paikan etsimiseen. Olen käskenyt Suetoniuksen miesten tappaa portinvartijat. Heitä on neljä, joten siitä voi syntyä meteliä. Jos kuulette huutoja ennen kuin pääsette muurin juurelle, juoskaa loppumatka. Meillä ei ole varaa antaa heille aikaa järjestäytymiseen. Ymmärrättekö? Hyvä. Oliko teillä kysyttävää?”

”Tiedämmekö me paljonko heitä on?” Julius kysyi.

Gaditicus näytti hämmästyneeltä.

”Me valloitamme tuon linnakkeen, on siellä viisikymmentä miestä tai sataviisikymmentä! He eivät ole maksaneet veroja kahteen vuoteen ja paikallinen käskynhaltija on tapettu. Pitäisikö meidän muka jäädä odottamaan lisäjoukkoja?”

Julius punastui häpeästä. ”Ei pitäisi, herra sadanpäämies.”

Gaditicus naurahti katkerasti. ”Laivastolla on jo muutenkin miehistövajetta. Jos te olette vielä aamulla elävien kirjoissa, te totutte ajan mittaan siihen ettei miehiä eikä laivoja ole koskaan tarpeeksi. Käykäähän asemiin, mutta kiertäkää riittävän kaukana näkösuojassa linnan taakse. Tuliko selväksi?”

”Kyllä, herra sadanpäämies”, vastasi Julius ja teki jälleen kunniaa. Alimman upseerin elämä oli parhaimmillaankin vaikeaa. Hänen odotettiin osaavan asiansa ikään kuin osaaminen olisi ollut upseerin arvon automaattinen seuraus. Julius ei ollut koskaan ennen hyökännyt linnoitukseen edes päivällä saati yöllä, ja silti häntä vaadittiin tekemään päätöksiä, joista saattoi olla kiinni hänen sotilaidensa elämä ja kuolema. Hän kääntyi miehiinsä päin ja sai uuden tarmonpuuskan. Hän ei tuottaisi heille pettymystä.

”Te kuulitte mitä sadanpäämies sanoi. Etenemme ääneti hajallaan. Matkaan!”

He löivät yhteen mieheen nyrkin nahkaista rintasuojustaan vasten vahvistuksen merkiksi. Julius irvisti kuullessaan kumahdukset, niin vaimeat kuin ne olivatkin.

”Älkääkä pitäkö meteliä! Siihen asti kunnes pääsemme linnoitukseen te ette kuittaa minulta saamianne käskyjä. En halua teidän kajottavan ’kyllä, herra tesserarius’, kun yritämme hiipiä ääneti eteenpäin.”

Pari miestä hymyili, mutta jännitys oli kouraantuntuva. He lähtivät etenemään hitaasti ja varovasti näkösuojan takana piilossa. Kaksi muuta osastoa erkani joukosta ja liittyi heidän seuraansa. Gaditicus jäi johtamaan hyökkäystä linnoituksen etupuolelle. Se alkaisi kun vartiomiesten kurkut olisi viilletty auki.

Nähdessään miten osaavasti miehet jakautuivat pareittain Julius oli kiitollinen loputtomista harjoitustunneista. Kullakin osastolla oli mukanaan neljät pitkät tikkaat. Sotilaat pystyisivät nousemaan leveitä puolia lähes juoksuvauhtia. He pääsisivät muurin harjalle ja sen yli linnakkeeseen muutamassa sekunnissa. Se mitä sen jälkeen seuraisi ei olisi kaunista katseltavaa. Legioonalaisilla ei ollut tietoa siitä, kuinka paljon kapinallisia heillä oli vastassaan, joten he yrittäisivät heti alkuun tappaa mahdollisimman paljon vihollisia.

Julius viittasi miehiä kyyristymään, kun yhden vartijan soihtu pysähtyi lähistöllä. Äänet kantaisivat helposti, vaikka kaskaat sirittivätkin ruohikossa lakkaamatta. Hetken kuluttua soihtu lähti taas liikkeelle. Julius katsoi lähimpiä upseereja ja nyökkäsi heille antaen käskyn aloittaa hyökkäyksen.

Julius nousi seisomaan. Hänen sydämensä alkoi takoa kiivaasti. Myös miehet nousivat, yksi raskaiden tikkaiden kanssa ähkäisten. He alkoivat juosta kivikkoista etelärinnettä ylös. Vaikka he olivat kietoneet rätit sandaaliensa ja suojustensa ympäri, heidän askeleensa jymisivät Juliuksen korvissa, kun hän pinkaisi kevyeen juoksuun miestensä vierelle. Pelitas oli kärjessä ensimmäisten tikkaiden etupäässä, mutta järjestys muuttui sekunti sekunnilta, kun he rämpivät epätasaista rinnettä ylös. Edes kuutamo ei valaissut maata heidän edessään. Gaditicus oli valinnut yön viisaasti.

Tikkaat ojennettiin ripeästi kärkimiehelle. Hän asetti ne aivan muurin juurelle, jotta ne ulottuivat mahdollisimman korkealle. Ensimmäinen mies piteli tikkaita paikoillaan kun toinen alkoi kavuta niitä ylös pimeään. Jo muutamassa silmänräpäyksessä ensimmäinen osasto oli päässyt muurin yli ja toinen oli valmis lähtemään perään. Muuria vasten liikkuvat tikkaat vaikeuttivat kiipeämistä. Yhdet tikkaat alkoivat uhkaavasti kallistua. Julius tarttui niihin ja painoi olkansa niitä vasten tueksi, kunnes paino katosi tikkaiden yläpäästä sotilaan päästyä muurin harjalle. Kaikkialla tikkaiden rivistössä sotilaita pujahti linnoitukseen, josta ei vieläkään kuulunut hälytystä.

Julius siirsi tikkaita, kunnes niiden toinen pehmustettu kärki tarttui tukevasti, ja piti tikkaista tiukasti kiivetessään niitä ylös. Hän joutui nojaamaan lähes pystysuoriin tikkaisiin. Muurin harjalle päästyään hän ei pysähtynyt, koska jousimiehet saattoivat olla valmiina ampumaan. Hänellä ei ollut aikaa tilannearvion tekemiseen, vaan hän pujahti muurinharjan yli ja hyppäsi alas pimeään.

Hän tömähti maahan, kierähti pari kertaa ympäri ja pysähtyi. Hän näki miehensä ympärillään odottamassa. Edessä kasvoi korkeaa heinää vanhojen kivien välissä. Paikka oli kuin maalitaulu jousimiehille, ja heidän oli päästävä sieltä kiireesti pois. Julius huomasi että toiset osastot eivät olleet pysähtyneet vaan olivat jatkaneet matkaa sisemmälle muurille. Se oli hänelle yllätys. Muuri oli vain kahdenkymmenen jalan päässä ja yhtä korkea kuin ulkomuuri, mutta heillä ei ollut enää tikkaita mukana. He olivat loukussa kahden muurin välissä juuri kuten linnakkeen muinaiset suunnittelijat olivat kaavailleet. Hän noitui hiljaa itsekseen kun miehet katsoivat häneen odottaen pikaista päätöstä.

Samassa linnakkeen kello alkoi kalista. Sen soitto kantautui sysipimeään korviavihlovana.

”Mitä nyt tehdään?” Pelitas kysyi. Hän kuulosti suorastaan pitkästyneeltä.

Julius huokaisi ja huomasi itsekin hermojensa hieman rauhoittuvan.

”Me kuolemme, jos jäämme tänne. He alkavat kohta nakkailla tänne soihtuja jotta jousimiehet näkevät ampua. Peli, sinä olet paras takiloissa, joten riisu suojukset ja yritä viedä köysi sisämuurin harjalle. Kivet ovat vanhoja, joten niissä pitäisi olla koloja joihin tarttua.” Julius kääntyi muihin miehiin päin kun Pelitas alkoi avata nyörejä joilla oli sitonut suojuksensa.

”Meidän pitää hakea tikkaat. Jos Peli putoaa, me olemme jousimiehille helppo saalis. Muuri on viisitoista jalkaa korkea, mutta emmeköhän me pysty nostamaan teistä kaksi keveintä harjalle kiskomaan tikkaat ylös.”

Julius ei piitannut linnakkeesta kuuluvasta, voimistuvasta pakokauhun ja taistelun melskeestä. Kapinalliset olivat onneksi keskittyneet puolustautumaan Gaditicuksen johtamalta hyökkäykseltä. Siitä huolimatta eteläpuolen joukoilta alkoi loppua aika.

Miehet oivalsivat suunnitelman nopeasti, ja kolme vantterinta kävi käsikoukkuun ja painoi selkänsä lujasti kivistä ulkomuuria vasten. Kaksi miestä kiipesi heidän harteilleen ja kääntyi vuorostaan varovasti selkä muuria vasten. Alimmat kolme miestä ähkivät päälle kiivenneiden painosta. Metalliset suojukset pureutuivat miesten hartioihin, mutta ilman suojuksia heidän solisluunsa olisivat saattaneet napsahtaa poikki. He sietivät kivun valittamatta, mutta Julius näki etteivät he kestäisi pitkään.

Hän kääntyi kahteen viimeiseen mieheen päin. He olivat riisuneet suojuksensa ja olivat nyt alusvaatteissaan paljain jaloin. Kumpikin virnisti innoissaan. Julius nyökkäsi, ja he ryhtyivät kiipeämään miestornin harjalle yhtä vikkelästi ja ketterästi kuin Accipiterin köysistössä. Julius veti odottaessaan miekkansa esiin ja katsoi silmiään siristäen ylös pimeään.

Kahdenkymmenen jalan päässä sisämuurin juurella Pelitas painoi kasvonsa kylmää kiveä vasten ja aloitti lyhyen, epätoivoisen rukouksen. Hänen sormensa vapisivat kun ne tarttuivat kahden kiven väliseen ahtaaseen rakoon, ja hän yritti olla päästämättä pienintäkään ääntä kun hivuttautui ylemmäksi jalat otetta raapien. Hengitys sihisi hampaiden välistä niin kovaa, että hän oli varma että joku tulisi ihmettelemään. Hän katui ohimennen sitä, että oli ottanut vyötäisilleen kietomansa köyden lisäksi mukaan painavan gladiuksen. Toisaalta mikään ei olisi kurjempaa kuin nousta muurin harjalle ilman asetta. Toisaalta taas maahan putoaminen pää edellä olisi epämiellyttävyydessä samaa luokkaa.

Hän erotti ylhäällä soihtujen kaukaisessa loisteessa mustana häämöttävän muurinharjan – linnake oli herännyt puolustautumaan Gaditicuksen johtamilta viideltäkymmeneltä mieheltä. Pelitas tuhahti väheksyvästi itsekseen. Ammattimaiset sotilaat olisivat jo lähettäneet tähystäjät muurin toiselle puolelle etsimään mahdollista toista hyökkäyslinjaa.

Pelitas hapuili sokeasti ylhäältä toisella kädellä ja sai lopulta lujan otteen kohdasta, jossa kivi oli vuosisatojen saatossa murtunut nurkasta. Hänen kätensä vapisivat väsymyksestä kun hän viimein painoi toisen kämmenen harjakivelle ja pysähtyi hetkeksi riippumaan, kuuntelemaan oliko lähellä ketään valmiina silpomaan häneltä sisälmykset ulos kun hän kiskaisisi itsensä muurin harjalle.

Hän ei kuullut mitään vaikka pidätti hengitystään ja höristi korviaan. Hän nyökkäsi itsekseen ja kiristi leukojaan kuin olisi pystynyt puremaan poikki pelon jota hän aina tällaisina hetkinä tunsi. Sitten hän riuhtaisi itsensä ylös, heilautti jalkansa muurin yli ja pudottautui alas. Hän kyyristyi salamannopeasti ja veti gladiuksen esiin vähä vähältä jottei se pitänyt ääntä.

Pelitas oli näkymättömissä syvässä varjossa kapean käytävän reunalla. Käytävältä laskeutui portaat joiden kautta pääsi molemmin puolin oleville rakennuksille. Maassa näkyvistä ruoantähteistä päätellen paikalla oli ollut vartija, mutta mies oli selvästikin lähtenyt torjumaan etuosaan kohdistuvaa hyökkäystä eikä ollut jäänyt vartiopaikalleen. Pelitaksen teki mieli pudistaa päätään moiselle kurittomuudelle.

Hän avasi hitain liikkein rintakehänsä ympäri kietomansa paksun köyden ja sitoi toisen pään kiveen kiinnitettyyn ruostuneeseen rautarenkaaseen. Hän kiskaisi sitä kokeeksi ja hymyili päästäessään köyden toisen pään putoamaan muurin vierustaa alas pimeään.

Julius näki että toinenkin osasto oli painautunut ulkomuurin sisäpuolta vasten ja ottanut mallia hänen ideastaan nostaa tikkaat ylös. Seuraavalla kerralla he sitoisivat tikkaiden ylimpään puolaan köyden, heittäisivät köyden muurin yli, ja viimeinen mies vetäisi tikkaat perässään ylös, mutta jälkiviisaus oli helppoa. Gaditicuksen olisi pitänyt käyttää enemmän aikaa linnoituksen pohjakaavan selvittämiseen, joskin se olisi ollut vaikeaa, koska Mytilenen kukkulan lähellä ei ollut riittävän korkeita tähystyspaikkoja. Julius karkotti ajatuksen mielestään, sillä se tuntui epälojaalilta. Silti hän tiesi että jos hän olisi johtanut tätä valtausta, hän ei olisi komentanut miehiä hyökkäämään ennen kuin olisi selvittänyt kunnolla kaiken mitä selvitettävissä oli.

Miestornin juurella jalustana seisovien kolmen sotilaan kasvot olivat hiestä märät ja tuskasta väärät. Julius kuuli ylhäältä kahinaa ja sitten tikkaat liukuivat alas maahan. Julius tuki ne nopeasti muuria vasten, ja miestorni purkautui niitä pitkin jättäen kolme alinta sotilasta huohottamaan helpotuksesta ja venyttelemään kouristuneita olkapäitään. Julius kävi paiskaamassa kaikkien kolmen käsivartta kiitokseksi ja kuiskasi heidän korvaansa ohjeet seuraavaa vaihetta varten. Yhdessä he kävelivät sisämuurin vierustalle.

Muurin harjalta heidän läheltään kuului huuto, ja Juliuksen sydän alkoi hakata. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta niiden hätäännyksestä ei ollut epäilystäkään: vihollinen oli havainnut heidät. Heillä oli nyt kuitenkin tikkaat, ja kun hän painautui tiukasti muuria vasten, hän huomasi ettei Pelitas ollut pudonnut eikä epäonnistunut.

”Siirtäkää tikkaita muutama jalka ja tukekaa ne hyvin. Kolme miestä kiipeää ylös tätä köyttä pitkin. Muut tulevat minun mukaani.”

He juoksivat uudelle paikalle ja yhtäkkiä ilmassa alkoi sataa nuolia. Ne viuhahtivat tikkaita siirtävän toisen osaston miehiin, ja he ärjähtelivät saadessaan osumia. Julius näki ylhäällä ainakin viisi jousimiestä. Heidän oli nyt helpompi tähdätä, kun muurilla sytytettyjä soihtuja heitettiin alas maahan roomalaisten joukkoon. Sisämuurin juuri oli kuitenkin vielä pimennossa. Puolustajat luulivat todennäköisesti ampuvansa ensimmäisiä hyökkääjiä tietämättä, että yksi roomalaisosasto oli jo muurin juurella.

Julius astui tikkaille ja piteli toisella kädellä tiukasti gladiuksestaan kiivetessään leveitä puolia ylös. Hänen mieleensä rävähti samassa muisto hyökkäyksestä, jossa hänen isänsä oli vuosia sitten saanut surmansa. Tältä siis tuntui nousta kärkimiehenä muurin harjalle! Hän sysäsi ajatuksen mielestään, kun pääsi ylös, ja kyyristyi salamannopeasti väistääkseen tapparan, joka suhahti kohti lyhentämään häntä päänmitalla. Hän horjahti, kompuroi muurin laella veretseisauttavan hetken ajan ja loikkasi sitten linnakkeen sisäpuolelle.

Hänellä ei ollut aikaa sijainnin määrittämiseen. Hän torjui seuraavan tapparaniskun ja potkaisi rajusti kun aseen raskas paino sai hyökkääjän kallistumaan sivuun. Kirves kalahti kiville ja Juliuksen miekka upposi vaivattomasti vihollisen huohottavaan rintaan. Jokin kumahti hänen kypäräänsä napsauttaen poskisuojuksen poikki. Kaikki sumeni silmissä ja hän vei vaistomaisesti miekkansa ylös torjumaan iskun. Lämmin veri valui kaulaa ja rintaa alas vatsalle, mutta hän ei välittänyt siitä. Hänen miehensä pääsivät toinen toisensa perään muurin sisäpuolen käytävälle, ja miekat alkoivat heilua tosissaan.

Kolme Juliuksen miestä muodosti tiiviin kiilan tikkaiden yläpäähän. Heidän kevyet suojuksensa menivät raskaista iskuista hetkessä lommoille. Julius näki kun yksi gladius nousi alhaalta kohti leukaa ja seivästi lähimmän kapinallisen kuin paistivartaaseen.

Heidän vihollisillaan ei ollut yhtenäisiä univormuja. Joillakin oli hyvin vanhat suojukset ja erikoiset miekat, toisilla taas oli tappara tai keihäs. He näyttivät kreikkalaisilta ja huusivat toisilleen kreikaksi. Taistelu oli julma, ja Julius saattoi vain sadatella ääneen kun yksi hänen miehistään kaatui parahtaen, veri soihdun kajeessa roiskuen. Kaikkialta linnoituksesta kantautui korviin askelia ja niiden kaikuja. Kuulosti siltä kuin siellä olisi ollut kokonainen armeija miehiä, jotka kaikki olisivat juosseet heitä kohti. Seuraavat kaksi Juliuksen miestä pääsivät käytävälle ja liittyivät taisteluun, ja viholliset joutuivat perääntymään.

Julius survaisi gladiuksensa kärjen lähimmän vihollisen kurkkuun syöksyiskulla, jonka Renius oli opettanut hänelle vuosia sitten. Hän antoi miekkansa puhua raivoisasti, ja vihollisia kaatui lakoon. Hän ei tiennyt keitä heidän vihollisensa olivat, mutta näiden ainoana etuna oli miesylivoima. Roomalaisten taidot ja koulutus olivat sitä luokkaa, että tikkaiden yläpäässä olevaa legioonalaisjoukkoa oli lähes mahdotonta nujertaa.

Mutta Juliuksen miehet alkoivat väsyä. Julius kuuli kun yksi heistä älähti pettymyksestä ja pelosta miekkansa juututtua koristeellisen haarniskan levyjen väliin – haarniska näytti perintökalulta, joka oli kulkenut isältä pojalle Aleksanteri Suuren ajoilta lähtien. Legioonalainen tempoi miekkaansa kaikin voimin niin että haarniskan suojaama kapinallinen oli kaatua kumoon. Yhtäkkiä hänen vihainen karjaisunsa vaihtui kimeäksi huudoksi, ja Julius näki että kapinallinen oli sohaissut lyhyen tikarin suojuksen ali roomalaisen sotilaan nivusiin. Lopulta roomalainen herpaantui velttona maahan, miekka edelleen vihollisen haarniskaan juuttuneena.

”Kaikki kokoon!” Julius huusi miehilleen. He pystyisivät yhtenä joukkona etenemään rynnäköllä kapeaa käytävää pitkin ja edelleen kohti linnoituksen sisäosia. Hän huomasi lähellä portaat ja viittasi niihin. Lisää miehiä kerääntyi hänen luokseen ja hän alkoi päästä taistelun makuun. Miekka oli juuri sopivan painoinen. Suojukset saivat hänet tuntemaan itsensä haavoittumattomaksi, ja kun taistelun kuumentama veri kohisi suonissa, suojukset tuntuivat suorastaan kevyiltä.

Yhtäkkinen isku päähän irrotti hänen särkyneen kypäränsä, ja hän tunsi yöilman viileyden hikisellä ihollaan. Tunne oli nautinnollinen, ja hän naurahti astuessaan edemmäksi ja survaistessaan miestä kilpeen niin että tämä kaatui toveriensa eteen.

”Accipiter!” karjaisi Julius. Haukka. Se sai luvan kelvata. Hän kuuli muiden miesten toistavan sanaa, ja karjaisi sen sitten uudelleen, ja kumartui salamannopeasti väistämään käyrää miekkaa joka muistutti pikemmin elonkorjaajan sirppiä kuin sotilaan asetta. Vastaiskullaan hän sivalsi miehen reidet auki, ja mies lysähti vaikeroiden kiville.

Muut legioonalaiset kerääntyivät Juliuksen ympärille. Hän näki että kahdeksan hänen osastonsa miestä oli päässyt muurin yli. Lisäksi joukossa oli kuusi muuta, jotka olivat selvinneet jousimiesten nuolisateesta. He seisoivat ryppäänä, ja hyökkäävät kapinalliset alkoivat empiä, kun ruumispino heidän ympärillään kasvoi.

”Me olemme Rooman sotilaita!” yksi miehistä karjui. ”Maailman parhaita. Tulkaa, älkää suotta vitkastelko.”

Julius virnisti miehelle ja ryhtyi muiden mukana kajauttelemaan heidän laivansa nimeä ilmoille. Hän toivoi että Pelitas kuulisi. Hän oli jostain syystä aivan varma, että siinä rumassa houkassa pihisi vielä henki.

Pelitas oli löytänyt naulassa roikkuneen vartijanviitan ja peittänyt sillä tunikansa ja käteen ottamansa miekan. Hän tunsi itsensä alastomaksi ilman suojuksia, mutta ohi säntäilevät miehet eivät edes vilkaisseet häneen. Pelitas kuuli kun legioonalaiset huusivat lähistöllä ja ymmärsi että oli aika lähteä taisteluun mukaan.

Hän otti seinäpidikkeestä soihdun ja harppoi miekkojaan kalisuttavia vihollisia kohti. Hyvät jumalat, miten paljon heitä oli! Linnoituksen sisäosa oli sekava luhistuneiden muurien ja tyhjien huoneiden sokkelo, sellainen jossa vihollisten nujertamiseen menisi tunteja, sillä jokaisen nurkan takana saattoi väijyä valpas jousimies. Hän astui pimeästä kulmauksesta. Viholliset eivät vieläkään piitanneet hänestä; hän sai monta kallisarvoista sekuntia lisäaikaa. Hän astui nopein askelin yrittäen pitää mielessä oikean suunnan puikkelehtivan sokkelon mutkissa ja löysi sitten itsensä pohjoismuurilta läheltä jousiampujia, jotka tähtäsivät tarkasti, kasvoillaan tyynen totinen ilme. Gaditicuksen loput sotilaat olivat ilmeisesti vielä muurin ulkopuolella, joskin Pelitas kuuli roomalaisten huutoja sisäpihalta pääportin luota. Osa oli päässyt sisään, mutta taistelu ei suinkaan ollut vielä ratkennut.

Puolet kaupungin asukkaista oli varmasti hakeutunut linnoituksen muurien suojiin, Pelitas ajatteli vihaisesti jousimiehiä lähestyessään. Yksi kääntyi yhtäkkiä kun hän lähestyi, mutta vain nyökkäsi hänelle ja ampui sitten hätiköimättä nuolen alas sotilasmereen.

Miehen tähdätessä seuraavaa nuolta Pelitas hyökkäsi, syöksi kaksi miestä pää edellä alas kivikkoon. He rojahtivat sinne rysähtäen, ja kolme jäljellä olevaa jousimiestä kääntyi tyrmistyneinä katsomaan, kun Pelitas heitti viitan yltään ja veti lyhyen gladiuksensa esiin.

”Iltaa, pojat”, Pelitas sanoi tyynellä ja hyväntuulisella äänellä. Yksi askel, ja miekka upposi lähimmän jousimiehen rintaan. Hän potkaisi polvella ruumiin muurilta alas. Samassa nuoli jymähti häneen, upposi kyljestä sisään, kunnes vain sulat törröttivät näkyvissä. Hän ähki yrittäessään kiskoa nuolta vasemmalla kädellä, joka toimi miltei tahdosta riippumatta. Hän sivalsi raivoissaan miekalla lähimmän miehen kurkun poikki tämän nostaessa joustaan ampumavalmiiksi.

Nuolen oli ampunut rivin viimeinen mies kaukana Pelitaksesta. Mies yritti kuumeisesti sovittaa jänteen uuden nuolen nokkiin, mutta pelko sai hänet kömpelöksi, ja Pelitas ennätti hänen luokseen miekka suorana ja iskuvalmiina. Mies perääntyi kauhuissaan ja rääkyi pudotessaan muurilta alas. Pelitas vaipui hitaasti toisen polven varaan hengitys kivuliaasti rohisten. Lähellä ei ollut enää ketään. Hän laski miekan kädestään ja vei käden taakseen yrittääkseen kiskaista nuolen poikki. Hän ei halunnut vetää sitä irti. Kaikki sotilaat olivat nähneet, miten hengenvaarallisesti veri syöksyi haavasta, jos nuolen veti irti. Pelitaksen silmät vuotivat pelkästä ajatuksesta että käsi osuisi törröttävään nuoleen aina kun hän kääntyisi.

Ote lipsui ja hän sai puisen varren vain taipumaan. Suusta pääsi hiljainen vaikerrus. Kuve oli verestä märkänä, ja Pelitasta pyörrytti kun hän yritti nousta jaloilleen. Hän murisi hiljaa ja työnsi nuolta syvemmälle jottei se törröttänyt pitkälle ulos.

”Pitää etsiä toverit”, hän mutisi itsekseen ja huokaisi syvään. Kädet vapisivat sokkia enteillen. Hän tarttui gladiukseen niin lujasti kuin pystyi ja kääri toisen nyrkkinsä viitan poimuun.

Gaditicus kolautti kohti juossutta miestä hampaisiin ja survaisi häntä sen perään kylkiluihin. Linna vilisi kapinallisia. Hän oli varma että heitä oli enemmän kuin niin pieni saari pystyi elättämään. Kapinaan oli varmasti liittynyt lietsojia mantereelta, mutta sitä oli enää turha murehtia. Hän muisti nuoren upseerin kysymyksen vihollisten määrästä ja sen miten halveksivasti hän oli kysymykseen suhtautunut. Hänen olisi kai pitänyt kutsua paikalle vahvistuksia. Oli vaikea ennustaa miten taistelussa kävisi.

Se oli alkanut hyvin, vartijat oli nujerrettu nopeasti, miltei yhdessä silmänräpäyksessä. Hän oli saanut kymmenen miestä tikkaita pitkin muurin yli ja portin avatuksi ennen kuin linnakkeessa osattiin aavistaa mitään. Mutta sen jälkeen pimeistä taloista oli tulvinut sotilaita heidän kimppuunsa, sotilaita jotka olivat juostessaan vetäneet suojukset päälleen. Sokkeloinen linnake oli kapeiden käytävien ja monien portaiden vuoksi todellinen jousiampujan unelma, jossa hyökkääjät selvisivät pintahaavoilla ainoastaan hämärän ansiosta, joskin Gaditicus oli menettänyt yhden miehen tämän saatua nuolen suuhunsa; se oli mennyt saman tien kallon läpi.

Hän kuuli miestensä huohotuksen kun nämä olivat painautuneet muuria vasten hänen takanaan pimeässä. Muutama soihtu oli sytytetty, mutta satunnaisia, umpimähkään ammuttuja nuolia lukuun ottamatta vihollinen oli toistaiseksi perääntynyt rakennusten suojiin. Jos olisi yrittänyt juosta nuolien välistä, olisi päässyt hengestään jo muutamalla askeleella, mutta toisaalta vihollinenkaan ei voinut poistua suojapaikastaan käydäkseen taistoon legioonalaisia vastaan. Oli tultu väliaikaiseen pattitilanteeseen, ja Gaditicus oli kiitollinen siitä että sai levähtää hetken. Hän ikävöi maalegioonissa saavuttamaansa kuntoa. Vaikka kaleerissa kuinka paljon harjoitteli, oli jo muutaman minuutin taistelun jälkeen uuvuksissa. Tai ehkä se oli vain ikäkysymys, hän aprikoi happamesti.

”He ovat suojautuneet taloihin”, hän mumisi. Tästä eteenpäin taistelu olisi raskasta. Heidän olisi tapettava kapinalliset talo talolta. Hän saattaisi menettää yhden oman miehen yhtä tai kahta vihollista kohden. Kapinallisten olisi helppo odottaa oven tai ikkunan takana ja sohaista miekka ensimmäiseen roomalaiseen joka astuisi sisään.

Gaditicus kääntyi antamaan käskyä takanaan olevalle sotilaalle kun mies katsoi alas ja hänen suunsa loksahti järkytyksestä auki. Kivet olivat märkinä kiiltävästä nesteestä jota valui nopeasti linnakkeen rakennusten välistä. Heillä ei ollut aikaa suunnitelmien tekemiseen.

”Juoskaa!” Gaditicus huusi sotilailleen. ”Kiivetkää korkealle! Juoskaa jumalten nimessä!”

Muutama nuori sotilas katsoi ihmeissään ymmärtämättä, mistä oli kyse, mutta konkarit eivät jääneet odottelemaan. Gaditicus oli ryhmän perällä ja yritti olla ajattelematta jousimiehiä, jotka olivat kärkkyneet juuri tätä hetkeä. Hän kuuli palavien nuolten roihun kun ne suhahtelivat hänen ohitseen ja sytyttivät tahmean nesteen. Yksi nuoli osui legioonalaista ristiselkään. Sotilas hoippuroi hetken aikaa ennen kuin tuupertui maahan. Gaditicus pysähtyi auttamaan miestä, mutta päätä kääntäessään hän näki liekkien kiitävän kohti. Hän sivalsi miekalla nopeasti sotilaan kurkun auki tietäen että se oli armeliaampaa kuin polttokuol...