Ensimmäinen luku

Julius seisoi avoimen ikkunan ääressä katsellen Espanjan kukkuloita. Laskeva aurinko roiski kultaansa kaukaiselle mäenharjalle, joka näytti leijailevan ilmassa kuin kaukainen valojuova. Hänen selkänsä takana puheensorina vuoroin voimistui ja hiljeni keskeyttämättä hänen ajatuksiaan. Tuuli leyhäytti kuusaman hienostuneen tuoksun hänen sieraimiinsa, ja ennen kuin se oli haihtunut ilmavirran viemänä, hän tunsi oman hikensä hajun entistä vastenmielisempänä.

Oli ollut pitkä päivä. Kun hän painoi toisen kätensä silmille, hän tunsi väsymyksen aallon nousevan kuin musta vesi. Sodanjohtosalin ääniin sekoittui tuolien natinaa ja karttojen kahinaa. Montako sataa iltaa hän oli viettänyt linnakkeen yläkerrassa näiden miesten kanssa? Illasta toiseen toistuvasta rutiinista oli tullut heille kaikille lohduttava turva, ja he kokoontuivat juomaan ja juttelemaan jopa niinä iltoina, jolloin ei ollut mitään varsinaista asiaa. Se piti Rooman elävänä heidän mielessään, ja toisinaan he saattoivat miltei unohtaa, etteivät olleet nähneet kotikaupunkiaan yli neljään vuoteen.

Aluksi Julius oli paneutunut maakuntien ongelmiin kuin olisi ottanut härkää sarvista, ja saattoi mennä kuukausia, ettei Rooma juuri käynyt hänen mielessään. Päivät olivat lähes karanneet käsistä, kun hän nousi ja meni nukkumaan auringon kanssa samaan aikaan ja kymmenes legioona kiersi tuon harvaan asutun seudun kaupunkeja. Rannikolla sijaitseva Valentia oli mullistettu puulla ja maalilla, kunnes vanha kaupunki oli miltei kadonnut uuden kuoren alle. He olivat rakentaneet teitä yhdistämään maita ja mantuja ja tehneet siltoja, jotka avasivat kukkulat asutukselle. Julius oli uurastanut nuo ensi vuodet intoa pursuten ja käyttänyt uupumusta kuin rohtoa muistot unohtaakseen. Mutta unen tullen Corneliakin tuli hänen luokseen. Sellaisina iltoina hän nousi hiestä märkänä sängystä ja ratsasti vartiopaikoille, putkahti yhtäkkiä pimeästä esiin, kunnes legioonalaiset olivat yhtä levottomia ja väsyneitä kuin hän itse.

Kuin hänen välinpitämättömyyttään ilkkuakseen rakennusmiehet olivat löytäneet kaksi uutta kultasuonta, rikkaampaa kuin hän oli koskaan ennen nähnyt. Keltainen metalli oli omalla tavallaan lumoavaa, ja kun ensimmäiset hiput karistettiin pussista pöydälle, hän oli katsonut niitä vihaisena sen vuoksi, mitä ne toivat hänen mieleensä. Hän oli saapunut Espanjaan tyhjätaskuna, mutta maaperä oli luopunut salaisuuksistaan, ja rikkauden myötä heräsi Rooman kutkutus ja mieleen palautui elämä, jonka hän oli jo lähes unohtanut.

Hän huokaisi aatoksilleen. Espanja oli sellainen aarreaitta, että sieltä ei hennoisi noin vain lähteä, ja toisaalta hän tiesi, että ei voisi piileskellä enää pitkään. Elämä oli liian arvokas haaskattavaksi, ja liian lyhytkin se oli.

Salissa oli lämmintä, koska se oli tupaten täynnä. Uusien kaivosten kartat oli levitetty kahdelle matalalle pöydälle, ja niiden kulmiin oli laitettu painot. Julius kuuli kun Renius kiisteli Brutuksen kanssa, ja hän kuuli Domitiuksen hiljaisen hörötyksen. Vain Ciro, tuo miehenköriläs, oli vaiti. Mutta puheliaimmatkin odottivat, että Julius liittyisi seuraan. He olivat kelpo miehiä. Joka ainoa oli taistellut hänen kanssaan vihollisia vastaan ja sinnitellyt surun hetkinä. Toisinaan Julius kuvitteli mielessään, millaista olisi kulkea heidän kanssaan maan äärestä toiseen. Nämä miehet olivat ansainneet paremman kohtalon kuin virua Espanjassa unohdettuina, eikä Julius kestänyt sitä myötätuntoa, jonka hän heidän silmissään näki. Hän tiesi että hänen osakseen kuului pelkkää halveksuntaa siitä, että oli tuonut miehet sinne ja uppoutunut itse mitättömiin pikkuasioihin.

Jos Cornelia olisi ollut elossa, Julius olisi tuonut hänet Espanjaan. Heille olisi tarjoutunut uusi alku kaukana Rooman juonitteluista. Hän painoi päänsä kumaraan, kun iltatuuli kosketti hänen kasvojaan. Kipu oli jo vanha, ja joskus meni kokonaisia päiviä ettei hän ajatellut Corneliaa lainkaan. Sitten syyllisyydentunne nousi pintaan, ja painajaiset olivat hirveitä, kuin rangaistus siitä että hän oli hetkeksi unohtanut Cornelian.

”Julius? Vartija odottaa sinua. Hänellä on asiaa”, sanoi Brutus koskettaen häntä olkapäähän. Julius nyökkäsi ja kääntyi katsomaan salissa olevia miehiä etsien joukosta vierasta.

Legioonalainen näytti hermostuneelta pälyillessään karttojen peittämiä pöytiä ja viinikannuja. Häntä jännitti silminnähden olla tällaisessa seurassa.

”Mikä on?” kysyi Julius.

Sotilas rykäisi katsoessaan päällikkönsä tummiin silmiin. Juliuksen kovissa, kaidoissa kasvoissa ei ollut lempeyttä, ja legioonalainen änkytti hieman.

”Portilla on nuori espanjalainen, herra sotapäällikkö. Hän väittää olevansa meidän etsimämme mies.”

Puheensorina lakkasi heti, ja vartija toivoi että olisi ollut jossain muualla kuin noiden miesten tutkivan katseen alla, missä tahansa muualla.

”Tarkistitteko onko hänellä asetta?” kysyi Julius.

”Tarkistin.”

”Tuokaa hänet tänne. Haluan puhutella miestä, josta on ollut niin paljon kiusaa.”

Julius odotti portaiden yläpäässä, kun espanjalainen tuotiin ylös. Hänen vaatteensa olivat jääneet pieniksi, niin pitkäksi hän oli venähtänyt, ja kasvot olivat poikuuden ja miehuuden välisessä murroksessa, joskaan hänen luisevassa leuassaan ei ollut enää pehmeyttä. Kun heidän katseensa kohtasivat, espanjalainen näytti epävarmalta.

”Mikä sinun nimesi on, poika?” Julius kysyi espanjalaisen päästyä ylätasanteelle.

”Adàn”, espanjalainen pakotti itsensä vastaamaan.

”Sinäkö muka tapoit minun upseerini?” kysyi Julius väheksyvästi.

Nuorimies jähmettyi ja nyökkäsi sitten. Hänen kasvoillaan vaihtelivat pelon ja sisukkuuden juonteet. Hän näki, että miesten kasvot olivat kääntyneet häneen päin, ja rohkeus tuntui karkaavan hänestä, kun hän ajatteli millaisessa joukossa oli. Hän olisi saattanut perääntyä, ellei vartija olisi sysännyt häntä kynnyksen yli.

”Odottakaa alhaalla”, Julius sanoi legioonalaiselle yhtäkkiä ärtyneesti.

Adàn kieltäytyi painamasta päätään kyyryyn roomalaisten vihamielisten katseiden edessä, mutta hänestä tuntui, ettei ollut koskaan ollut niin peloissaan. Kun Julius sulki oven hänen takanaan, Adàn säpsähti ja kirosi että oli säikähtänyt. Adàn katsoi kun sotapäällikkö istuutui hänen eteensä, ja epämääräinen kauhu valtasi hänet. Tulisiko hänen pitää kädet suorina sivuilla? Yhtäkkiä ne tuntuivat kömpelöiltä, ja hän mietti veisikö käsivarret ristikkäin vai panisiko kädet ristiin selän taakse. Hän odotti. Miehet tuijottivat häntä edelleen piinallisen hiljaisuuden vallitessa. Adàn nielaisi hermostuneesti. Hän päätti olla paljastamatta pelkoaan.

”Ymmärsit ainakin, että minä kysyin sinun nimeäsi. Ymmärrätkö sinä muutenkin mitä sanon?” kysyi Julius.

Adàn yritti saada kuivan suunsa toimimaan. ”Ymmärrän”, hän vastasi. Onneksi hänen äänensä ei sentään värissyt kuten pikkupojalla. Hän nosti hartioitaan hieman ja vilkaisi miehiä ja melkein pelästyi nähdessään peittelemättömän vihan yhden miehen kasvoilla; tuo käsipuoli miehenkorsto näytti suorastaan murisevan vihasta.

”Sinä sanoit vartijoille olevasi meidän etsimämme mies, se joka tappoi sotilaan”, sanoi Julius.

Adànin katse rävähti takaisin Juliukseen.

”Niin sanoin. Minä hänet tapoin”, hän myönsi sanat suusta ryöpsähtäen.

”Sinä kidutit häntä”, lisäsi Julius.

Adàn nielaisi taas. Hän oli kuvitellut tilannetta mielessään etukäteen kävellessään hämärän pellon poikki linnakkeelle, mutta hän ei kyennyt ilmaisemaan sitä uhmaa, jota oli tavoitellut mielessään. Hänestä tuntui kuin olisi parhaillaan tunnustanut tekoaan omalle isälle, ja oli vähällä siirrellä häpeissään painoa jalalta toiselle, vaikka kuinka yritti esittää kovaa.

”Hän yritti raiskata minun äitini. Minä vein hänet metsään. Äiti yritti estää, mutta minä en totellut”, Adàn selitti kopeasti muistaen harjoittelemansa vastaukset.

Joku huoneessa olevista tuhahti voimasanan, mutta Adàn ei malttanut irrottaa katsettaan Juliuksesta. Hän tunsi omituista helpotusta siitä, että oli kertonut heille totuuden. Nyt he voisivat tappaa hänet, ja hänen vanhempansa pääsisivät vapaiksi.

Oli virhe ajatella äitiä. Kyyneleet tulvahtivat kuin tyhjästä silmiin ja hän räpytteli niitä hädissään. Äiti haluaisi hänen pysyvän lujana näiden miesten edessä.

Julius katsoi häntä. Nuori espanjalainen vapisi silminnähden, ja hänellä oli syytäkin vapista. Juliuksen tarvitsi vain antaa käsky, ja Adàn vietäisiin sisäpihalle ja mestattaisiin sotilaiden edessä. Asia olisi sillä selvä. Mutta muuan muisto sai Juliuksen empimään.

”Adàn, miksi sinä annoi...