Tekijänoikeudet

Copyright © Matti Yrjänä Joensuu ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Jukka Uotila

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2003 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25183-5

Omistukset

Virpille, Annille, Tarulle,

Anulle, Iinekselle ja Nooalle

1.
Vaanija

Joku kutsui Mikkoa nimeltä, nopeasti ja monta kertaa, vähän kuin olisi ropsinut häntä vihoissaan vitsalla päähän: – Mikko! Mikko!

Mutta hän ei vastannut. Hän ei halunnut.

– Mikko!

Hän ei halunnut olla taas Mikko ja roikkua jonkun jalassa tai pelätä niskassa, eikä hän halunnut vahtia oveakaan enää, koska se oli ilkeä ja puhui rumia. Hän halusi vain kölliä Anitran pesässä piirongin päällä ja olla sen poikanen, sillä Anitra oli kiltti: se ei nokkinut häntä koskaan eikä kynsinyt peppua tai pippeliä, ja sitä paitsi se antoi hänen siliä sulkiaan, ja siitä tuli mukava olo, vähän sellainen kuin olisi syönyt hattaraa.

Vaikka hattaran jälkeen hänen tulikin aina pikkuisen kuin vilu – sillä lailla niin kuin silloin kun oli mennyt puistoon ilman lupaa, tai niin kuin vappuna kun taksi ajoi pulun litaksi ja siltä tirskahti silmä päästä, ja Kasper ronkki sen Tuijan pinnin nokkaan. Siitä se oli sitten tuijottanut, ihan niin kuin Isän tupakat tuijottivat pimeästä yöstä. Hänelle tuli höyhenistä sellainen olo että Anitra olikin oikeasti Äiti, ja että Äiti oli valeäiti, jonkun vieraan ja tuhman pojan räpä-äiti – ja taaskin hänen tuli vilu, semmoisena kipristyksenä kuin silloin kun saa tukkapöllyä, ja hän alkoi nopeasti ajatella piironginjalkoja: ne olivat tummanvihreät leijonantassut, niissä oli kynnet ja kaikki. Ja vaikka ne olivatkin vain puuta, niiden ohi ei uskaltanut kiivetä kukaan, ei edes se läski huoltomies jonka korvista kasvoi haisevaa karvaa.

– Mikko! taas kutsuttiin, ja joku älähti siihen: – Joko ne tappaa?

Hän se joku oli, hän, Mikko, ja hän oli samassa myös jo istumassa eikä enää pitkällään – eikä mitään Anitran pesää ollutkaan, eikä hattaraa eikä koko Anitraa. Mikään hyvä ei ollutkaan totta. Oli vieläkin pimeää, oli edelleen yö, se sama paha yö. Hän hamusi nopeasti vuodetta ja housujaan, ja tietysti: taas hänelle oli käynyt pissavahinko, mutta onneksi vain pieni, hän tajusi sen heti, ja samalla jo senkin että se kuivuisi aamuksi ja ettei hänen täytyisikään hakea remmiä keittiöstä; se oli ovipielen pyyhenaulassa ja vielä niin korkealla, että avuksi täytyi aina raahata tuoli.

– Ei ne vielä, jostain läheltä kuiskattiin, ja silloin Mikko jo näkikin sen ja veti vikkelästi koipensa takaisin peiton suojiin. Se oli luurankomies, sillä oli valkoiset kasvot ja valkoiset kädet, mutta muuta siitä ei näkynyt, ja aivan varmasti siinä ei ollut lihaa ollenkaan. Se haisikin jotenkin kuin pelkkä paljas luu, ja hän vain tunsi kuinka se tuijotti naamansa mustista rei’istä häntä. – Mikko? se kuiskasi taas, ja sen ääni oli kyllä sellainen kuin Marjalla silloin kun se oli parkunut. Ihan kuin sillä olisi ollut lakua suussa; ja sitten sen pääkin nikkasi sillä tavoin nopeasti sivulle: tik-tak! Marja se sittenkin oikeasti oli.

– Mutta Isällä on jo kyllä kolme tupakkaa suussa. Ja yks palaa tuhkiksessa. Ja se harppoo tietsä justiinsa silleen… On sun vuoro.

– Oltais molemmat.

– On sun vuoro.

– Saat sittenkin sen sammakkomiehen.

Vekkari tiksutti ja viisari kipitti. Jossain alakerrassa vedettiin vessa, vaikkei yöllä olisi saanut, ja kadulla meni auto ja siitä tuli kattoon kummallinen valo, kuin lapanen josta puuttui peukku, ja se kääntyi hitaasti selälleen ja valui seinää pitkin alas, mutta lattialla sitä ei kuitenkaan enää näkynyt. Sitten Marjan nenä alkoi turskuttaa ja se pyyhki sitä salaa nuttunsa hihaan.

– Mä oon niin väsynny! se pillahti, mutta taitavasti käsiinsä niin ettei Saara herännyt, se olisi alkanut porata kumminkin. Marja osasi. Mutta niin kyllä hänkin, he olivat oppineet molemmat. – Ja mun maha on kipee ja mun täytyy mennä aamulla kouluun muttei sun!

– Marja älä! Mikko säpsähti, sillä häntä pelotti aina kun Marja itki. Se oli jo niin iso, toisella koulussakin. Hän kopaisi Rum-Rumia kädestä ja kömppäsi pystyyn. Lattia tuntui hänen varpaisiinsa kamalan kylmältä, se oli kuin sellaista peltiä johon koirat ovat talvella pissineet, mutta hän sai siskostaan kiinni ja he halivat, hyssyttelivät kotvan toisiaan vasten kuin olisivat tanssineet, ja ainakin Mikosta tuntui vähän aikaa paremmalta, siltä ettei kukaan ehkä kuolisikaan ja että hän pääsisi taas kesällä Eikka-enon mukana järvelle melomaan.

– No vahdin mä yksinkin, Mikko uskalsi viimein, mutta hänen huulensa kylläkin väpättivät niin kuin silloin kun oli puhunut rumia ja suu oli jynssätty puhtaaksi. – Ja saat sä pitää sitä sammaria aina joskus.

– Ja sä sitä mun kittipalloa. Mutta vaan vähän aikaa. Ja tuu herättään mut jos ne alkaa, mutta muuten vasta sitten kun kello lyö. Mutta ei vielä kun se lyö puol, vaan vasta kun kaks.

– Joo.

– Hyvää yötä, Marja kuiskasi, ja sitten sen varpaat jo plitrustivat lattiaan, ja kahisi kun se ryömi sänkyyn ja heti perään kuului sen hiljainen sipinä: »Levolle lasken luojani, armias ole suojani, jos sijaltain en nousisi, luoksesi ota taivaaseen. Aamen.» Lakanat kahahtivat vielä kerran kun se kääntyi unikyljelleen, mutta sitten tuli hiljaista. Vain Saara lutkutti tuttia.

Mikko oli yksin.

Eikä hän halunnut katsoa minnekään.

Koti oli yöllä niin vieras. Sen sydänkin oli musta, vaikka oikeasti sellainen oli vain pahoilla ihmisillä, eivätkä ne päässeet taivaaseen. Ja tiesi hän muutenkin että pöytä oli taas poissa ja että sen paikalla vaani löyhkäsuu karhu, ja senkin, että lipaston edessä seisoi kolme seepraa, silmät muka peitettyinä, mutta oikeasti ne juksasivat: kurkkivat sormien välistä ja alkoivat hirnua täysillä jos niihin katsoi. Karhu taas raivostui siitä, ja siksi hän ei edes vilkaissut niihin.

Mutta jotain hän sentään väkisinkin huomasi: roskakori oli taas täynnä palloja. Ja se kammotti häntä. Hän imaisi alahuulen hampaittensa väliin ja alkoi pureskella sitä. Se kammotti häntä siksi, että eivät ne oikeasti mitään palloja olleet. Ne olivat tuhmien lasten päitä. Jumala oli tappanut ne.

– Marja, Mikko äännähti, mutta niin hiljaa että vain hänen huulensa liikahtivat. Hän odotti silti hetken, ja kun hiljaisuus vain jatkui, hän kääntyi. Eteisestä kajasti valoa, mutta se ei ollut hyvää valoa, vaan pahaa, sellaista kuin joku olisi pitänyt likaista kättä taskulampun päällä, eikä hän olisi halunnut mennä sinne. Ja kun hän silti vain yritti, hänen tuli entistä enemmän vilu, nyt oikein täristysvilu, ja hän rutisti Rum-Rumin kasvojaan vasten, ja sekin paleli ja sen silmät olivat märät. Hän lohdutti sitä, silitti sen kaljuksi tullutta selkää ja supatti sen korvaan – ehkä se oli ruotsia tai muuta ulkomaata, sillä hän ei itsekään ymmärtänyt siitä mitään.

Seuraavaksi hän oli jo eteisen kynnyksellä, hieman kuin itsestään, hän vain seisoi äkkiä siinä. Valoa oli nyt vähän enemmän, ja vaikka hän olikin tajunnut äänet kaiken aikaa, vasta siinä hän kuuli ne. Ilma oli niitä täynnä, kuin vihaisia, raakkuvia lintuja: – Vastaa saatana! Onko se sinun taskustasi vai ei?

– Minä sanoin jo että siitä ei puhuta enää!

– Nyt siitä kuule vasta puhutaankin. Ja niin ettei enää toiste tarvi.

– Mitä helvettiä sitten menet pönkimään toisten taskuja? Ja tyhmä tollo ei sitten edes tajua että se on näyte. Pelkkä jumalauta postissa tullut ilmainen näyte!

– Aivan. Kuinka minä en sitä ymmärtänyt? Harva se päivähän sitä kortsuja postista satelee…

– Lopeta jo jumalauta. Miten minä muistaisin… Ja voihan se olla joku myyntiosaston poikien pilakin.

– Justiinsa juu! Itse sinä olet pila koko helvetin mies! Se Hännikäisen huorako se taas on?

– Jumalauta lopeta! Lopeta!

Mikko oli jo aivan oven takana. Valo tunki oven raoista ja nyt se oli keltaista kuin pissa. Raoista tunki myös tupakanhajua ja hirvittävän rumia sanoja.

Oven toisella puolella oli keittiö – ja Äiti ja Isä. Ne siellä mesoivat. Ja samalla ne eivät jollain tavoin olleetkaan kuin Äiti ja Isä, vaan jotain ihan vieraita, hörhösakilaisia. Hänen suutaan alkoi nipistellä kun hän ajatteli sitä, ja sitä että jos ne jäisivätkin sellaisiksi. Sitten hänen poskensa olivat jo kuin täynnä keltiäisiä ja hänen mahassaan alkoi kiertää, ja jostain tuli vielä kuin naruja jotka vetivät häntä lattiaa kohti. Hän oli äkkiä valtavan väsynyt ja olisi halunnut antaa narujen voittaa.

– Äläkä söhrää niiden tupakoitten kanssa hullu! Poltat vielä koko kodin.

– Menkööt perkele. Menkööt muijat ja mukulat! Vaikka kaikki! Minä kuule…

– Sinä niin mitä? Rupea nyt uhoamaan sillä tappamisella taas.

– Turpa kiinni huora!

– Ai että minäkö se nyt olenkin? Ja vaikka sitten tappaisitkin. Parempi niinkin kuin tuommoisen huorapukin vaimona.

– Huora!

– Tapa pois, huorapukki.

– Ja niin minä perkele tapankin!

Tuolin jalat parahtivat ja jossain karjahti kuin peto, ja jotain kaatui ja jotain muuta taas kilisi rikki, ja Mikosta tuntui että keittiö oli täynnä lentäviä seipäitä, sellaisia teräviä jotka menivät ihmisestä läpi että tuussahti ja roiskui. Hän tajusi myös että hänen täytyi kipittää herättämään Marja, sillä heidän piti mennä pelastamaan Äiti ja Isä, se oli heidän työnsä, mutta juuri silloin hän muisti äkisti myös Kikkadaaraa-Messan ja jäykistyi eikä kyennyt ottamaan askeltakaan, ja hänen tukkansa seasta alkoi tihkua kylmännahkea hiki.

Se väijyi yöllä eteisessä. Päivällä se oli piilossa seinän sisällä – se pystyi syömään kiveäkin – ja siksi hän ei ollut koskaan nähnyt sitä, mutta Marj...