1. Lämmin yö

– Pitäisikö panna pillit päälle?

Harjunpää ei vastannut heti; hän ei pystynyt päättelemään oliko Volanen tosissaan vai ei. Hänestä tuntui että Volanen koetteli häntä, tai tarkkaili – ja se oli nurinkurista – tai sitten että he kävivät jonkinlaista kilpailua jonka laadusta hän ei ollut selvillä. Ja tietysti hän saattoi erehtyäkin, luulotella, hän ei tuntenut miestä vielä.

– Ajetaan normaalisti. Ei meillä sellaista kiirettä ole että siinä pillit auttaisivat…

Harjunpää kiersi ikkunan auki ja viima puhalsi sisään. Tuoksui yöltä ja syksyltä, etäisesti myös sumulta. Hän liikahti vaivaantuneena – hän oli jälleen muistanut jollekin alkuillan kuolinpaikalle unohtamansa kynän; se oli ollut huonosti kirjoittava mainoskynä, ei sillä sinänsä väliä ollut, mutta sen kyljessä oli lukenut: »HYVÄÄ MATKAA.»

– Voi itku…

Yövuorot alkoivat neljältä. Vielä ei ollut edes keskiyö. Mutta Harjunpäästä tuntui jo nyt että he olivat olleet menossa ties kuinka pitkään, ja hänen mielessään oli hiertävä aavistus etteivät tapahtumat olleet päässeet edes kunnolla vauhtiin, ja vielä hiertävämpi tunne että hän oli hutiloinut ja hoitanut asiat huonosti. Ja silti hänen täytyi olla rauhallinen – ainakin näyttää siltä Volasen tähden – ja hänen täytyi tietää kaikki ja muistaa kaikki ja osata kaikki.

Harjunpää rapisteli savukkeensa esiin ja sytytti vaikka yleensä vältti polttamasta autossa.

Jo alku oli ollut enteilevä: toimistossa oli odottanut kaksi iltapäiväistä kuolintapausta joita ei ollut kyetty hoitamaan, eivätkä he olleet Volasen kanssa ehtineet palata viimeiseltä reissulta edes osastolle kun Vattunokan kärjestä oli löytynyt vesiruumis – mätänemistilasta päätellen se oli ollut meressä ainakin pari kuukautta, ehkä koko kesän. Ja heti perään oli tullut itsensä lääkkeillä surmannut nainen. Sitten nämä kaksi vainajaa eri puolilla kaupunkia.

Volanen kaarsi Itäväylälle niin että renkaat valittivat. Harjunpää katsoi syrjäkarein kumppaniaan. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi havahtunut, alkanut ymmärtää vasta nyt; Volanen oli hänen ikäisensä – siksi hänen neuvomisensa täytyi tuntua niin vaikealta – ja poliisina hän oli ollut ainakin yhtä kauan, joskin JP:n puolella; nyt hän oli kumartunut lähelle ohjauspyörää ja hänen kätensä puristelivat sen kehää nopeina ja levottomina – alahuulen hän oli imenyt hampaidensa väliin ja hänen silmänsä olivat viiruina. Väkivallassa Volanen oli ollut pari kuukautta. Hän ei ollut oppinut vielä, ei ollut ehtinyt.

Harjunpää ei tuntenut voittaneensa. Hän ei ollut kilpaillut. Ja hän tiesi miltä toisesta tuntui. Sitä paitsi häneltä itseltään oli mennyt oppimiseen vuosia. Ja oliko hän edes oppinut? Toisinaan, kuten juuri silläkin hetkellä, hänestä tuntui että hän vain petti itseään ja muita; hiljainen nakerrus oli edelleen olemassa, tosin ehkä syvemmällä kuin ennen.

– Tämmöisissä jutuissa on yksi lysti ollaanko me perillä paria minuuttia ennemmin vai myöhemmin, Harjunpää sanoi Volaseen katsomatta. – Eikä me voida muutenkaan itseämme rikki repiä. Näiden samojen ihmisten antamilla eväillä me pelataan. Jos eivät ole tyytyväisiä, niin äänestäkööt ensi kerralla enemmän mieleisensä eduskunnan – ne jotka vielä ovat henkikirjoilla…

Ja siinä oli toinen selitys: Volanen hymyili herkästi, niin että hampaat näkyivät ja silmäkulmat tulivat täyteen naururyppyjä.

Harjunpää ajatteli Härköstä ja Tupalaa ja muita, ja tajusi etteivät he hymyilleet koskaan, tai jos hymyilivät, niin sellaisille asioille että hymy piti salata; nyt hän tiesi ettei Volanen ollut edes tarkkaillut häntä. Mutta hän ei ollut huojentunut. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ontto jotenkin.

Volanen kiepautti Ladan Inarintielle ja jalkakäytävän reunaan. Talot olivat puisia ja rapistuneita, sellaisia että ne saattoivat jonain yönä roihahtaa verenkarvaana loimuna taivaalle. Pihoilla kohoavat koivut näyttivät mustilta.

– Tuo se on, Volanen sanoi. – Mies on ikkunassa passissa… Timo, minä voisin yrittää hoidella sen yksin. Jos katsot vähän päälle.

– Se sopii, Harjunpää äännähti, ja hänen suupielensä kohosivat niukasti – siihen asti Volanen oli kutsunut häntä sukunimeltä. Hän kopaisi mikrofonin kojelaudasta.

– Aleksi. Risto kolmetoista suoritti Keinulaudantien exin ja poistuu nyt Inarintielle seuraavalle.

– Aleksi kuittaa, rikospoliisin päivystäjä vastasi, oli hetken vaiti ja lisäsi vielä: – Jaa – odotas hetki…

Harjunpään poskessa värähti nopeasti. Hän arvasi mitä Lähteenmäen venyttelevä »odotas hetki» tarkoitti. Ja värähdys varoitti häntä: hän veti tehdyn tyynesti ilmaa keuhkoihinsa ja lysähti takaisin istuimelle, alkoi kaivaa ritsikirjaansa valmiiksi esiin. Hän yritti ajatella että oli turha povailla etukäteen – kyseessä saattoi yhtä hyvin olla tavallinen vainaja kuin hirttäytynytkin, tai tulipalo, tai junan alle jäänyt tai raiskaus tai puukotus, miksei pelkkä soittopyyntökin. Mutta hukkuneen vaatteet – ne olisi pitänyt saada heti puhaltimen eteen; nyt ne olivat olleet ilman kanssa tekemisissä ja olivat ihoriekaleineen märkänä myttynä muovipussissa – aamulla ne saattaisivat ryömiä omin avuin pussista ulos.

– Mitä siellä on? Volanen kuiskasi kadulta. Harjunpää kohautti olkapäitään, odotti, tuijotti ikkunaan heijastuvia kasvojaan; kasvot olivat kaidat, nenä suuri, leuka pienenpuoleinen – ja vasta nyt hän huomasi että posket olivat vetäytyneet alkaville kuopille ja että silmien alle oli tullut harmaat, elottomat alueet. Ja äkkiä hän muisti Valpurin sanoneen: – Iska näyttää kuollutta naamaa.

– Ja Risto kolmetoista. Ennakkoon vain tiedoksenne… Haaga ilmoitti juuri, että kohtapuoleen tulee ilmeisesti väkisinmakuujuttu. Niiltä menee partio katsomaan. Että jos ette viipyisi sillä vainaalla kovin pitkiä…

– No ei viivytä, Harjunpää urahti radioon; hän tunsi itsensä enemmän nenästä vedetyksi kuin helpottuneeksi. – Jos olet niin ystävällinen että laitat asianomistajan välihuoneeseen odottamaan ja vaikka petosmiehen puhuttamaan alustavasti. Kiitos…

Hän nappasi mustan tutkimuslaukun kouraansa ja nousi autosta. Oli hyvin lämmintä. Olisi voinut luulla että oli elokuu.

Harjunpää tunsi epämääräistä kammoa väkisinmakuujuttuja kohtaan, olkoonkin että niiden tutkinta meni Siveellisyysrikosjaokselle. Mutta jutuista ei saanut helposti totuudenmukaista kuvaa, aina ei edes alustavaa käsitystä. Ja ne sisälsivät hätää joka jatkui omien silmien edessä ja jota ei voinut lievittää, ja kyyneleitä, ja niin voimatonta vihaa että se oli pelkoa, ja nöyryytystä; ne sisälsivät nöyryytystä joka viilsi pahemmin kuin puukko, ja ilmoituksen vastaanottajan oli jatkettava sitä utelemalla asioita joista ei puhuta vieraille – saati nimenomaan vieraille miehille – ja sitä oli jatkettava odottamalla oven takana oikeuslääkärin tehdessä tutkimuksia, kuuntelemalla niiden tulokset uhrin vuorostaan ollessa oven takana, ottamalla pöksyt ja mekot ja sukkahousut talteen todisteiksi tai kieltämällä asianomistajaa tekemästä niille mitään; jutut sisälsivät nöyryytystä joka sai ilmoituksen vastaanottajan häpeämään siksi että itsekin oli mies. Ja kaiken lisäksi milloinkaan ei voinut olla varma mihin toimenpiteisiin uskalsi ryhtyä, sillä jutut olivat asianomistajarikoksia, ja tutkinta siten uhrin vaatimuksista kiinni.

Harjunpää ja Volanen kiersivät pihan puolelle ja nousivat natisevia lautaportaita avoimelle ovelle. Porrasvälikössä haisi home ja kostea puu, ja vanhuus ja köyhyys ja välinpitämättömyys.

Ääntä ei olisi tunnistanut heti – se ei sopinut yöhön. Ja se tuli pimeästä, valaistun alueen ulkopuolelta jostain Munkkivuoren suunnasta. Se oli säännöllinen: – Tsip-tsip-tsip… Mutta nyt: ne olivat juoksuaskeleet, keveät, melkein kuin naisen. Ja kohta näkyi myös liikettä, nopeita valkeita väläyksiä maanrajassa: lenkkitossujen kärjet.

Juoksija läheni valoa. Nyt maa jo tömisi ja hiekka rahisi, kuului myös kankaan kahinaa ja hätäistä hengitystä. Ja sitten hän oli kyllin lähellä – näkyi sääret, reidet, kohta nyrkkeinä tikkaavat kädet ja koko vartalo, viimeksi kasvot läikkänä pipon alla ja avoimena huohottava suu.

Mies pääsi mäen ylös ja vaihtoi kävelyyn, vilkaisi taakseen. Siellä oli pelkkää pimeää, ei liikettä – maassa oli hänen oma venyvä varjonsa. Hän yritti kuunnella, ei erottanut mitään; sydän takoi liikaa, suonet tykkivät liikaa, rinta nousi ja laski ja henki vinkui ja rohisi.

– Huh-huh…

Nyt hän tunsi paikan. Hän oli keskellä Talin ulkoilupuistoa, entisen kartanon päärakennuksen pihalla. Valosta ei tarvinnut välittää, se oli varkaiden varalta, siihen aikaan paikalla ei ollut ketään, vaikka päivisin tienoot vilisivätkin golfinpelaajia ja lenkkeilijöitä. Hän nosti kädet lanteilleen ja huohotti, käveli hitaasti lampun alla olevien portaiden luo; jaloissa kulki hienoinen vapina – juoksumatkaa olisi voinut luulla paljon pidemmäksi.

Hän oli pieni ja kapealuinen mies, jotenkin kuin lintu. Aataminomena oli terävä, samoin nenä. Kädet olivat sirot, sellaiset että niiden kosketuksen olisi luullut tuntuvan hyvältä.

Hän lysähti portaille istumaan. Hän oli liikkumatta, tuijotti lamppuun sokeina törmäileviä perhosia, ja ilmeet vaihtuivat hänen kasvoillaan nopeasti; hetken aikaa hän vaikutti iloiselta, heti perään hämmästyneeltä ja lähes saman tien uupuneelta tai masentuneelta. Ja sitten hänen kasvonsa olivat jo elottomat, kuin kuorta, eikä hän huomannut kuinka hiki norui silmiin ja kirveli.

Hän ajatteli askelia; niissä – nimenomaan oikein otetuissa askelissa – oli aina ollut jotain vastustamatonta, sytyttävää; kengästä nousi nilkka, siitä sääri – sääri päättyi reiteen; ja joskus, jos oli lähellä, kuuli kuinka nailon sihahti reisien hipaistessa toisiaan. Nämä askeleet olivat kipsahdelleet terävästi asvaltilla, juuri kuten pitikin, ja heti kun nainen oli kääntynyt polulle, ääni oli muuttunut sipsutukseksi – se oli kävellyt päkiöiden varassa estääkseen korkoja painumasta hiekkaan.

Tuoksu; ainakaan se ei ollut ollut koimyrkyltä katkuavan Blachén – se oli ollut kukkaa tai kevättä, jotain mikä toi mieleen lämpimänä sykkivän ihon johon halusi likistää kasvonsa. Mies vei käden suunsa eteen: tuoksu oli etäisenä hänen sormissaan – siinä oli myös aavistus puuteria tai jotain voidetta. Sen oli täytynyt tarttua naisen kaulasta.

Mutta sormissa oli muutakin, jotain kosteaa, eri tavalla märkää kuin hiki. Mies vei kätensä loitommas ja käänsi selkäpuolen näkyviin. Hänen sormensa vavahtivat.

Kädessä oli verta.

Se oli hänen omaansa, se oli hyvin punaista. Sitä tihkui kahdesta naarmusta jotka yltivät poikki koko kämmenselän. Hän puristi silmänsä kiinni ja nieli hitaasti kuin olisi alkanut voida pahoin.

Ja äkkiä hän muisti silmät ja kavahti pystyyn.

Hän ei halunnut ajatella silmiä. Ne tunkivat silti esiin, väkisin; luomissa oli ollut vihreää, iiriksissä ruskeaa säteittäin kuin pähkinöissä – ensin ne olivat olleet säikähtäneet, sitten välinpitämättömät, ehkä halveksuvat. Ja viimein ne olivat olleet täynnä pelkoa kuten aikaisemminkin kaikilla. Mutta kuinka niiden oli voinut käydä lopulta niin – miksi ne olivat yllättäen rauenneet, tyhjentyneet, sammuneet kuin jokin johto olisi nyppäisty poikki?

– Miksi se sillä tavalla…

Se oli turhaa. Kyllä hän tiesi. Se liittyi ääneen. Mutta hän ei halunnut myöntää, hän ei ollut tarkoittanut niin; ääni oli ollut muksahdus, tai rusahdus – vieras, kammottava. Siihen liittyi poljetun maan ja rusentuneen ruohon haju, potkivat jalat, nopea ja pehmeä kosketus.

– Oma vika… miksi huusi niin!

Ja bensa-asemankin suunnasta oli kajahtanut huutoja, useita, uhkaavia, ja maa oli tömissyt lähenevien askelien alla ja pensaat rytisseet syrjään, ja tieltä häämöttäneet katuvalot olivat olleet äkkiä kirkkaampia kuin ennen.

Mies pidätti henkeä, tähysi ympärilleen – siinä hän oli, Talin kartanon pihalla. Kukaan ei voinut nähdä häntä. Ei ollut hätää, hän oli hyvin yksin, oli hyvin pimeää. Hän pyyhkäisi otsaansa. Munkkivuoresta ja Pitäjänmäestä ja Pajamäestä – niiden suunnilta kajasti taivaalle valoa ja kuului vaisun liikenteen humua.

Mutta Munkkivuoresta kuului muutakin.

Mies jähmettyi, seisoi valppaana ja aistit terävinä kuin eläin joka on tajunnut vaaran jota ei voi vielä määritellä. Sitten sydän alkoi jumputtaa, tiuhaan, hätyyttävästi – hän oli kuullut oikein: ääni tuli Munkkivuoren suunnasta, etäisenä vielä, nousevana ja laskevana. Ja nyt se muuttui kurnutukseksi!

Hiekka rasahti, pusero sihahti, mies karkasi juoksuun. Hän pysähtyi heti, vaappui aloillaan, empi – säntäsi uudelleen vauhtiin ja juoksi; valosta oli paha juosta pois, silmät eivät totelleet, oma varjo poukkoili edellä, ja pimeys oli yllättäen täynnä jotain uhkaavaa mikä vaati pysähtymään ja hoputti samalla eteenpäin.

Mutta kohta ei näkynyt kuin kantapäiden vuoroittaiset väläykset siitä suunnasta mistä kuului Mätäjoen heikko solina. Santainen rasahtelu erottui hieman pidempään. Ja sitten tyhjien portaiden vieressä alkoi raksuttaa sirkka, karheasti ja tunnustellen kuin laskeutuva kaste olisi vaivannut sitä.

2. Oikopolku

Harjunpää nojasi oven pihtipieleen, oli nojannut koko sen neljännestunnin jonka he olivat viipyneet asunnossa lukuun ottamatta muutamia ensimmäisiä minuutteja jolloin hän oli ollut Volasen vieressä tämän tutkiessa vainajaa. Ja jokin kyti hänen mielessään, eikä hän tiennyt mikä; se liittyi nojatuolissa istuvan miehen kertomaan, mutta ei niin että siinä olisi ollut jotain ristiriitaista, ei liioin niin että hän olisi epäillyt miehen valehtelevan. Hänestä tuntui samalta kuin silloin kun tunsi jonkun ihmisen eikä yllättäen pystynytkään sanomaan tämän nimeä vaikka se oli jo melkein huulilla.

– Soittakaa tälle ylikonstaapeli Lahtiselle huomenna, Volanen sanoi ja laski asianomistajakortin tuolin käsinojalle. Sitten hän vilkaisi Harjunpäähän, sai hyväksyvän nyökkäyksen ja jatkoi: – Mutta jättäkää se iltapäivään. Silloin on jo ehkä selvillä ryhtyvätkö lääkärit kuolemansyynselvittelyyn. Minä kyllä… melkein tuntuu että oikeuslääketieteelliseen se menee. Jos se oli semmoista sen hoidon kanssa kerran…

Mies vaikutti yhtä umpimieliseltä kuin siihenkin asti; ehkä hän ei ollut vielä tajunnut asiaa, ehkä se kaatuisi hänen päälleen vasta sitten kun hän olisi yksin. Tai ehkä hän ei todellakaan välittänyt.

Harjunpää työntäytyi ovisyrjästä irti ja pääsi muutamalla harppauksella lumppuläjää muistuttavan vuoteen ääreen. Ja jo siihen tullessaan hän tiesi että hänen viime hetken tarkistuksensa olisi turha, päätti silti tehdä sen ja tarttui sormenpäillään harmaankirjavaan kankaaseen joka oli joskus ollut lakana ja jonka Volanen oli hienotunteisesti levittänyt kuolleen ylle.

Nainen oli vasta viidenkymmenen. Heidän tullessaan ruumis oli ollut vatsallaan, mutta he olivat joutuneet kääntämään sen tutkiessaan sitä, ja nyt kun se oli selällään, koukkuun jäykistyneet kädet olivat koholla kuin olisivat yrittäneet tarttua siihen mikä oli mennyt. Harjunpää kumartui lähemmäs ja pidätti henkeään – haju oli heikko, silti vastenmielinen, sama kuin jo mätänemisen alkuun päässeen vainajan; se lähti alueelta joka alkoi naisen huulesta ja jatkui leualle ja kaulalle, leveni ja peitti päättyessään puolet rintakehästä. Se oli sairasta kudosta, tummanpuhuvaa, reunoilta harmaata. Harjunpää luuli käsittävänsä suusta runsaana vuotaneen ja pielukselle mustaksi kuivuneen veren – kasvaimen oli täytynyt levitä myös sisäänpäin, ja sinä iltana oli lopulta puhjennut jokin kaulan suurista suonista. Avauksessa verta saattaisi löytyä myös naisen keuhkoista. Hän laski lakanan takaisin ja veti syvään henkeä.

– Omasta puolestani… tarkoitan että osanottoni, Volanen sanoi ja kätteli miestä, ja hänen äänensä värähti ja siitä tiesi että hän vielä tarkoitti mitä sanoi. Harjunpääkin puristi miehen kättä mutta ei sanonut mitään.

Porrasvälikössä ei ollut ketään, mutta ovien takaa kuului supatusta ja liikehdintää, ja jossain kalahtivat pullot lasisesti toisiaan vasten.

– Kohta siellä alkaa ruumiinvalvojaiset.

– Niin…

Harjunpää ajatteli Häggblomia – asuntoon jäänyttä miestä, ja sitä että tämä oli vaikuttanut siltä että osasi itkeä vasta saatuaan pullon viinaa sisäänsä. »Rakas» hän osasi sanoa kukaties vasta siinä vaiheessa kun ei kyennyt enää puhumaan – mutta sinä iltana sillä ei ollut järin suurta väliä.

– Voi se olla hyväkin, hän äännähti vielä.

Autossa tuntui alkuillan kiire ja haalea moottori. Harjunpää tarttui mikrofoniin ja se haisi hänen mielestään jonkun vieraan kädeltä.

– Aleksi, Risto kolmetoista pyytää että tilaat Monosen tähän Inarintien osoitteeseen. Nimi on Häggblom, Kerttu. Ja me lähdetään tulemaan osastoa kohti.

– Tilataan… Niin kolmetoistako se oli? Ja Väkivalta? Harjunpää napsautti tangenttia vastaukseksi, kiersi samalla radion hiljaisemmaksi; Aleksin lähettimen ääressä oli edelleen Lähteenmäki, jo ikääntynyt ja yleensä rauhallinen mies, mutta silloin kun hän kiihtyi, hän alkoi puhua huutamalla – ja nyt Harjunpää oli huomannut enteilevän värinän. Ja hän huomasi myös vatsassaan jotain, kuin kosketuksen, nopean ja ohimenevän. Volanen työnsi avaimen virtalukkoon mutta ei käynnistänyt. Hänkin odotti.

– Risto kolmetoista! Ota suuntaa Munkkivuoren Teboilille… siinä takana metsikössä jossain! Se väkisinmakuujuttu… uhri on melkein valmis neljätoista… tilasivat äsken lääkäriamparia sinne…

Kiitävän hetken Harjunpää istui hievahtamatta; hänen suunsa oli raollaan ja hänestä tuntui kuin koko illan – ei, enemmän – koko menneen kesän kiire ja loppuun saakka hoitamatta jääneet asiat olisivat kaatuneet hänen päälleen. Ja sitten hänen mieleensä iski, että tieto vuoden takaisesta selvittämättömästä naissurmasta oli tullut jokseenkin samalla tavalla, ja Lähteenmäki pauhasi: – Kuuleeko se Risto kolmetoista? Haloja… Huomio!

– Kuulee ja kuittaa, Harjunpää sai sanottua. – Me lähdetään Inarintieltä. Onko tekijästä mitään tietoa? Ja keitä siellä on jo paikalla?

Hänen äänensä oli terävä ja katkonainen mutta hän ei ehtinyt hävetä sitä. Moottori murahti, auto ampaisi liikkeelle, Harjunpää paiskautui selkänojaan kiinni.

– Tekijä on karussa siinä metsässä! Eikä siellä ole muita kuin Haagan maija… että jos koetatte mennä vähän liukkaasti!

Harjunpää alkoi hamuta lattialta sinistä majakkaa; sen kupu oli muovinen ja pyöreä, hänen sormensa yllättäen aivan märät – hän tohelsi ja puhkui, riuhtaisi lopulta, sai vilkun syliinsä. Vasta sitten hän tajusi että ikkuna täytyi avata ensin. Hän pyöritti villisti kampea, löi rystysensä johonkin ja kirosi, ja saatuaan laitteen viimein ulos hän tunsi että magneetti takertui liian lähelle katon reunaa. Hän sysi vilkkua pidemmälle ja kuuli pellin rahinan ja arvasi että kattoon tuli naarmuja joista hän aamulla joutuisi tilille. He kiepahtivat Sturenkadulle. Hansikaslokerossa kilisi ja hyrrysi, tutkimuslaukku painautui Harjunpään jalkaa vasten. Liikennettä ei ollut paljon, vain jokunen taksi oli ajossa.

– Mennään Viipurinkatua, sitten Tukholmaa ja Paciusta, Volanen sanoi, ja Harjunpäästä tuntui että tämä oli aivan tyyni – autokin totteli kauniisti; Harjunpää ajatteli jotenkin kateellisena että senkaltaiseen kiireeseen Volanen oli kyllä tottunut, ja toivoi ettei tämä olisi huomannut hänen äskeistä hosumistaan. Volanen vedätti, vaihtoi kolmoselle. Harjunpää laski sormensa valkealle katkaisijalle ja nykäisi: hänen hyppysiensä välissä alkoi hehkua punainen pistelamppu, ulkona alkoi leiskua hädänsininen valo – yöllä sen huomasi hyvin, näki omassa konepellissäkin, ja seinissä ja lyhtypylväissä ja pysäköidyissä autoissa; ohi vilahtavissa ikkunoissa se välähti kirkkaana kuin salama.

– Vedä pohjaan, Volanen sanoi, nyt hieman kiihtyneenä, ja Harjunpää nykäisi toistamiseen. Maailma rävähti täyteen ääntä, nopeaa ja repivää: – Tit… tii-taa-tii! Tuntui kuin torvet olisivat olleet autossa sisällä vaikka ne olivat keulilla jäähdytinsäleikössä kiinni. Eivätkä he voineet enää puhua keskenään – oli vaikea kuulla edes huutoa – ja Harjunpää oli suorastaan tyytyväinen; kurkussa tuntui siltä että ääni olisi voinut olla käheä, eikä hänellä itse asiassa ollut mitään sanottavaakaan.

Hän yritti suunnitella edessä olevia toimia. Mutta hän ei pystynyt – hän ei tiennyt mikä tilanne oli, ja sitä paitsi jokin veti edelleen hänen ajatuksiaan Häggblomien asuntoon.

– Mistä minä toisen asiat tietäisin? Ei me vuoteen toisillemme puhuttukaan, mitä piruuksia joskus sanottiin, mies-Häggblom oli narissut krapulanhajuisena, kuin jonkinlaista vääryyttä kärsineenä. – Nelisen vuotta siitä on… Sen tuli huulen reunaan läikkä, pikkunen ja harmaa. Aina se raapi sitä ja vinkui että kutisee – kaikesta se marmatti. Minä viimein hermostuin ja sanoin että mene lääkäriin huules kanssa jos jostain rahat teet, mutta se sanoi ettei mene jos kerran täytyy meteliä pitää. Minä sanoin että omahan on kutinas…

– Rasvaa se laitto – mitä sekin auttoi? Läikkä meni kohta kaulaa alas… näätte sen ittekin mimmonen siitä tuli. Vuosi siitä on kohta kun minä viimein suutuin ja sanoin että nyt menet muija-piru lääkäriin, sä rupeet haiseen, ei sun kanssas kohta ilkee maatakaan. Oli se menny. Toi Notkon Anneli kertoi. Olivat sanoneet että olisi pitänyt aikaa sitten… ihosyöpää… sädehoitokin jo turhaa… Mutta kysykää lääkäreiltä! Ei se mulle puhunnu. Enkä minä sille. Mahalleen mun täyty se kääntää kun mieleni teki. Tyhmä oli ikänsä kaiken… nytkin varottamatta… ei viinatilkkaa missään…

Nordenskiöldinkatu oli jo takana. He kaarsivat oikealle, lähenivät Mannerheimintietä. Volanen antoi moottorin jarruttaa ja auto kyyristyi lähemmäs maata. He suhahtivat risteykseen, ja nyt kun oli jälleen taloja ympärillä, pillien ääni tuntui moninkertaistuvan.

– Tahdon, Häggblomit olivat joskus sanoneet, Kerttu valkoisissaan ja Lars tummassa puvussaan, luvanneet rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja ennen kaikkea he olivat olleet mies ja vaimo.

Paciuksenkatu oli heidän edessään suorana ja tyhjänä, katuvalot helminä korkealla. Harjunpää tökkäisi katkaisijaa ja torvien parku päättyi leikaten. Nyt kuuli jälleen renkaiden ropinan asvalttiin ja moottorin murinan ja viiman ujelluksen ikkunassa. Harjunpään mieleen nousi hämärä muistikuva että seksijaokselle oli tullut pitkin kesää juttuja jostain Munkkivuoren suunnasta ja että ne olivat kaikki pimeitä. Hänen suunsa tuntui kuivalta. Hän lipaisi huuliaan. Se ei auttanut.

Liikennevalot sykkivät keltaista koko Huopalahdentien mitalta, rytmikkäästi kuin pulssi, ja kaukaa keltaisen välkkeen takaa erottui sinisten valojen hätäinen räpsytys.

– Lääkäriambulanssi on vielä siellä.

– Niin…

Harjunpää ei kyennyt ratkaisemaan mitä sairasauton viipyminen paikalla merkitsi. Se saattoi merkitä että nainen oli kuollut. Tai että parhaillaan suoritettiin jotain kriittisen tilan vaatimaa hätätoimenpidettä – tai myös sitä että nainen oli saanut vain niin lieviä vammoja että lääkäri oli katsonut parhaaksi laastaroida ne saman tien.

Volanen heitti Ladan risteyksessä väärälle puolelle, nykäisi tiukan U-käännöksen ja poukautti auton jalkakäytävälle Haagan Transitin taa.

– Minä koetan puhuttaa naista ja lääkäriä, Harjunpää suhahti. – Ota sinä Haagan pojat, että tiedetään mihin ryhdytään. Ja sitten todistajat jos niitä on. Tekijästä tuntomerkit Helalle ja radioitse kaikille niin äkkiä kuin ehdit…

He nousivat ulos. Yö oli edelleen lämmin, täynnä epämääräistä liikettä, ääniä, levottomuutta. Jossain paukahti auton ovi. Etäältä kuului heikkoa sireenin ääntä. Joku nauroi.

Harjunpää paineli puolijuoksua maijan ohi; sen sisällä oli pari kolme nuorta, tyttöjä tai poikia, ja poliisi joka kirjoitti jotain. Bensa-aseman valot hohtivat oikealla. Metsään erkani polku ja pensaiden takaa kuului puhetta ja puunrunkoon osui käsilampun kiila.

Lääkäriambulanssin takavalot välähtivät. Harjunpää pisti juoksuksi. Hän tiesi myöhästyvänsä, pysähtyi; korkea mersu keinahti, sitten se oli jo ajoradalla ja lähti keskustaa kohti hyvin hitaasti. Sireeniä ei kytketty päälle. Apumiehen paikalla istuva palomies kiersi ikkunan auki ja työnsi päänsä ulos.

– Töölöön! hän huusi Harjunpäälle. – Me viedään se Töölöön!

Harjunpää seisoi liikkumatta. Hänen mielessään velloi karvas myöhästymisen tunne. Sitten hänen ranteissaan alkoi tykyttää nopeasti – Töölön sairaalaan vietiin ne joiden epäiltiin saaneen kallovamman.

Ambulanssin ympärillä oli seissyt tyttöjä ja poikia, samanlaisia kuin poliisiautossa olleet, nahkatakkisia ja kirjavahiuksisia, ja heidän kasvonsa olivat alastomat niin että Harjunpää näki että hänen ympärillään oli parvi säikähtäneitä ja pohjimmiltaan hyvin kilttejä lapsia, joiden suurin synti oli siinä etteivät he olleet yhtä vanhoja kuin ne jotka heitä paheksuivat.

– Olitteko te täällä kun se tapahtui? hän kysyi.

– Ei…

– Me oltiin ostarilla. Me kuultiin kun tsirra tuli. Noi kyttäautossa olevat kuuli kun se huusi. Ne näki sen kundinkin joka yritti panna väkisin sitä gimmaa – samaa just jonka noi vei.

– Niin. Miten sen naisen oli käynyt?

– Se oli saannu kai vaan sätkyn… Sen silmät liikku tällai ja se hoki jotain miehen nimee.

– Raimo, se sano koko ajan. Raimo, Raimo…

– Ei se ollu turpaansa pahasti saannu. Poskella oli pikkasen verta. Kledjut oli sekasin.

– Korvista se veri tuli…

– Okei. Kiitti teille. Menkää himaanne.

Harjunpää lähti pitkin harppauksin. Ja nyt häntä vilutti, vaikka hänen selkänsä tuntui kostealta. »Korvista se veri tuli.» Jo kokelaskurssilla hän oli oppinut mitä se merkitsi; se merkitsi sitä että kallonpohja oli murtunut. Ja se taas sitä ettei toivoa juuri ollut.

– Sen vaatteet oli siniset, ehkä verkkarit. Jaloissa oli ilmeisesti lenkkitossut. Toinen pojista on varma että heijastimet välkkyi kantapäissä kun se paineli pakoon. Pienenpuoleinen mies. Ehkä kaksikymmentäviisi, korkeintaan kolmekymmentä. Kasvoja eivät nähneet hyvin… Hela on jo lukenut tuntomerkit kaikille… Mitä me nyt tehdään? Volanen puhui nopeasti, kasvot levottomina. Harjunpää hieraisi ohimoaan; sireenin ääni lähestyi, joku koputti häntä olkapäälle, oli vaikea ajatella niin selvästi kuin olisi pitänyt.

Aikaa ei ollut kulunut paljon ja oli yö, liikkujia vähän – tekijää kannatti yrittää verekseltään kiinni. Mutta kuinka suuri metsä mahtoi olla? Koira, heidän täytyi saada ehdottomasti koira. Ja tapahtuma-alue piti eristää – tai se ei sittenkään riittänyt – paikkaa täytyi yrittää tutkia heti, pimeydestä huolimatta. Tekniikka oli hälytettävä osastolta. Ja maijassa odottavat kaksi poikaa ja tyttö täytyi puhua lähtemään Aleksille niin että asiat saataisiin paperille ennen kuin kolmen kertomuksen sijasta olisi jäljellä vain yksi.

– Se oli jäänyt risteyksen lähellä henkilöautosta pois ja lähtenyt kävelemään yksin. Kukaan ei ollut seurannut sitä…

– Oliko sillä käsilaukkua tai muuta? Harjunpää kysyi.

– Pitäiskö ilmoittaa kuus-ykköselle?

– Ne ottivat kaiken ambulanssiin. Laukun myös.

– Okei.

– Jalat oli paljaana, kengät siinä vieressä…

– Pyydetäänkö lippusiimaa eristykseen? Tekijällä oli myös pipo…

– Odota…

Nyt sireenin uikutus oli jo vihlova, ja sitten se päättyi äkkiä, ja parin sekunnin kuluttua näkyi pohjoisesta lähenevän auton majakoiden leiskunta – auto oli sinivalkoinen kartano-Volvo ja se pysähtyi Ladan taakse.

– Me tilattiin koira, toinen Haagan miehistä sanoi. – Metsä levenee pohjoiseen ja jatkuu Talin puistona aina Pajamäkeen ja Vantaalle asti. Pelkin miesvoimin sinne on turha lähteä.

– Se oli hieno homma. Volanen, tules tänne…

He vetäytyivät Ladan kupeelle, kuumissaan kumpikin, mutta Harjunpään kasvot olivat jo tyynet – hän oli ehtinyt ajatella ja tehdä ratkaisun, eikä hän välittänyt enää pohtia oliko se oikea vai väärä.

– Koirapartio saa lähteä yksin tekijän perään, hän aloitti. – Pyydetään Haagan poikia heittämään penskat Aleksille. Päivystävä yykoo tai joku muu saa kuulustella ne heti – täytyy soittaa niille kotiin ja tuoda ne takaisin. Ja tilataan Tekniikka. Ahvenainen on vuorossa, se on hyvä mies. Sinä jäät sen kaveriksi. Katsokaa nimenomaan löytyykö jalanjälkiä… se jätkä on voinut odotella pitkäänkin paikalla… ja hakekaa esineitä – pari kertaa on löytynyt tekijän lompsakin. Minä menen käymään Töölössä. Ehkä se nainen pystyy sanomaan edes jotain. Ja ettei mitään ehditä heittää pois. Okei?

– Okei, Volanen venytteli, ja Harjunpäästä tuntui että tämän silmissä häilähti jotain tyhjää. Mutta hänellä ei ollut aikaa pohtia johtuiko se siitä ettei Volanen halunnut jäädä yksin vai siitä että tämä epäili hänen yrittävän luistaa jotenkin.

– Teet niin kuin Ahvenainen sanoo, Harjunpää lisäsi varmuuden vuoksi, ja nyt hän näki jo hienoisten ryppyjen ilmestyvän toisen silmäkulmiin. – Minä vilkaisen äkkipäätään sitä paikkaa. Ja otan meidän auton. Ota sinä yhteys Aleksiin.

Harjunpää harppasi jalkakäytävän yli ja kääntyi polulle. Se oli tiivis ja leveä, selvästi oikopolku jota munkkivuorelaiset käyttivät mennessään Huopalahdentieltä Ulvilantielle. Maassa oli samanlaista roinaa kuin kaikkialla asutuksen liepeillä. Pientareilla kasvoi pajua ja pujoa ja matalaa askelten kuluttamaa ruohoa. Polku leveni – koko tanner muuttui poluksi. Schäfer murahti. Harjunpää pysähtyi.

Toinen Haagan miehistä, Innala, valaisi maasta kohoavaa matalaa kiveä, viittasi sitten taakseen missä polku luikersi lähelle Ulvilantien katuvaloja ja puhui kaiken aikaa jotain. Koirapartionkin miehet sanoivat jotain, mutta Harjunpää ei kuullut sitäkään, ja sitten toinen heistä, se joka oh...