1. Tummanpunainen Féline

Harjunpää oli varma että mitään kissaa ei ollut. Hän tiesi jo miten asia oli, mutta ei sanonut sitä naapurille, oluelta lemahtavalle tummakulmaiselle miehelle. Hän kuunteli ilmeettömänä tämän inttämistä ja seurasi samalla mitä asunnossa hänen takanaan tapahtui (Thurman kävi laukullaan, sen solki rapsahti, Onerva saneli ilmoitustietoja nauhurille), ja hän kuunteli myös porraskäytävän hälinää joka syntyi ihmisten aukoessa ovia ja urkkiessa mitä oli tekeillä, ja kaiken lisäksi hänen onnistui vielä tarkkailla povessaan rasahtelevan käsiradion viestejä, mutta kukaan ei kutsunut heitä. Hänen oli täytynyt erehtyä äsken.

– …puhtaasti inhimillisessä mielessä siis, ettei se nälkiinny ja jää kitumaan sinne. Ja niin kuin minä sanoin, minä voisin ottaa sen ainakin tilapäisesti.

– Älkää suotta enää, Harjunpää sanoi. – Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista…

Hän oli jo torjunut tarjouksen tarpeettomana, kahdestikin, ja odotti enää vain että alhaalta olisivat alkaneet kuulua hänen kaipaamansa äänet; hän oli oviaukossa siksikin ettei kukaan olisi ängennyt peremmäs – sisällä oli helpompi olla kun ovi oli raollaan, kun veto pääsi puhaltamaan pahimmat katkut ikkunasta ulos.

– Siellä ei todellakaan ole kissaa eikä mitään muutakaan eläintä. Mutta kiitos teille silti. Ja jos kysymisiä vielä tulee, minä soitan teille kyllä.

Hän katsoi miestä terävästi silmiin, sillä tavalla että Pauliina ja Valpuri olisivat katseen nähdessään viuhtoneet muualle ja mutisseet: »No niin, nyt sillä on pollarisilmät», mutta mies ei tajunnut lähteä, kääntyi vain muiden puoleen – porrasmutkaan oli ilmestynyt kylpytakkiin kietoutunut nainen ja viiksekäs mies, ja vastapäinen ovi oli raollaan ja raosta kurkki joku jonka kasvot olivat yhtä harmaat kuin käytävän seinä.

– Täällä taidetaan väittää että meikäläinen valehtelee, mies aloitti. Harjunpää huokaisi ja pyyhki otsaansa – oli edelleen kuuma, vaikka ilta oli jo siinä vaiheessa että televisio pulputti jossain uutislähetyksen tunnusta; oli kuuma nahkealla tavalla, aivan kuin silloin kun maa höyryää ukkoskuuron jälkeen, tai kuin unettomana yönä, sellaisena jona pahat ajatukset heräävät ja alkavat kasvaa ja kasvavat jossakin teoiksi asti.

– …itselleen pelkkää piimää ja kuivia leipiä, niitä joita saa puoleen hintaan, mutta Laku-Pekalle hän otti aina Félineä, sitä tummanpunaisessa purkissa olevaa, se oli kuulemma parasta, mies selitti, ja Harjunpää tiesi hoitaneensa asian väärin. Hänen olisi pitänyt sanoa että kissakin on kuollut. Mutta hän ei ollut keksinyt sitä siihen hätään. Hän tiesi myös että mies saisi nopeasti muut puolelleen, olkoonkin että nämä vielä aristelivat mahdollisuutta joutua johonkin mukaan; mies saisi heidät kiihtymään ja puolelleen samalla tavalla kuin iltapäivälehdet saivat lukijansa kiihtymään räväyttämällä etusivulleen: »KAATOPAIKAN KAAMEA LÖYTÖ – koiranpentu viikon kassissa!»

– Piiloonhan se on mennyt. Mutta odottakaapa yötä, silloin se aloittaa vuorenvarmasti. Ja kun järkyttynyt kissa oikein mouruaa, niin se on kuin lapsi valittaisi…

– …ottaa suuntaa. Entä joko Väkivalta kuulee?

Harjunpää tarrasi mustana töpöhäntänä sojottavaan antenniin ja nykäisi radion esiin.

– Väkivalta kuulee Kannon varassa…

Hän kiersi vastaanoton voimakkaammalle ja vetäytyi oven suojaan.

– Ollaan edelleen tällä Vaasankadun exillä. Mikä on murheen nimi?

– Palolaitos ilmoittaa laittaneensa lääkäriamparin Koivuniementien ja Niittyrannan risteykseen, päivystäjä selitti. – Mutta eivät ne tienneet tarkalleen mitä siellä on. Niille oli nimittäin tullut kaksikin soittoa – toisessa oli puhuttu yliajosta, mutta toisessa tapon yrityksestä… Viis-viis-ykkönen otti sinne suuntia. Teille tämä lähinnä siinä mielessä että jos yrittäisitte olla kuulolla kaiken varalta.

– Meillä menee täällä vielä vartin verran. Mutta yritetään.

– Kuitti.

Harjunpää ujutti radion takaisin taskuunsa ja ajatteli osoitetta. Siinä oli jotain epämääräisen tuttua, sillä tavoin että hän tunsi olonsa äkkiä hiukan kiusaantuneeksi, ikään kuin hän olisi laiminlyönyt jotain. Hän ei kuitenkaan ehtinyt selvittää itselleen mitä se oli, sillä juuri silloin Thurman kutsui häntä, ja lähes samalla hetkellä portaista alkoivat kuulua ripeästi lähenevät askeleet, ja välillä kuului myös kolaus kun paarit osuivat jonnekin, ja hän jäi vielä hetkeksi aloilleen. Kylpytakkisillaan oleva nainen astui hänen eteensä.

– Meidän täytyy saada tietää, mitä sille tapahtuu, nainen sanoi. – Kyllä minäkin olisin valmis antamaan sille kodin…

– Onko teistä kukaan nähnyt sitä koskaan? Harjunpää kysyi, kaikilta yhtaikaa ja äkkiä jotenkin hermostuneena. – Onko?

Ihmiset vaikenivat. Tummakulmainen tokaisi:

– No eipä siellä tainnut kukaan käydä sisällä. Mutta mustavalkoinen sen piti olla. Ja Laku-Pekka nimeltään.

– Piti olla. Mutta kukaan ei ole nähnyt sitä koska sitä ei yksinkertaisesti ole, koko kissa oli mielikuvituksen tuotetta, Harjunpää sanoi, keksi juuri sillä hetkellä. – Ja nyt te voitte poistua rauhallisin mielin kaikki.

– Ei helkkari, tummakulmainen mies puuskahti. – Jos ihminen on vähissä rahoissa, niin miksi ihmeessä…

Harjunpää ei antanut hänen jatkaa, vaan viittasi hänet syrjään – Monosen miehet ilmestyivät tasanteelle. Etumaisena oli Lahtinen, punakka, isovatsainen mies, ja takakahvoissakin oli Lahtinen, Laiha-Lahtinen, joka kylläkin oli vartaloltaan lähinnä normaali, ja hiki kiilsi jo kummankin kasvoilla, vaikka paareilla ei ollut vielä muuta kuin muovipressu ja harmaa huopa. He nyökkäsivät ja menivät sisään, ja Harjunpää veti oven kiinni ja asteli heidän peräänsä.

Vanhus oli hirttäytynyt vyöhönsä. Toisen pään hän oli kiinnittänyt astiakaapin kahvaan. Ovi oli ihme kyllä kestänyt. Tai ei se ollut ihme: vanhus oli laiha, hyvä jos hän painoi päälle viidenkymmenen kilon. Sen näki hänen raajoistaan. Vatsan ja kasvojen pyöreys oli valetta, pelkkää mätänemisen aiheuttamaa pöhöttymistä.

– Sitä kissaako ne siellä vieläkin parkuvat?

– Niin.

– Olisit nyt hitto vie…

– Tosissaan ne olivat kuitenkin huolissaan.

– Totta maar, Thurman veti henkeä, ja Lahtiset asettivat paarit vanhuksen jalkojen tuntumaan, varoivat astumasta lammikkoon, alkoivat rapistella muovia auki. – Aina ne ovat tosissaan huolissaan kun jossain on silmäpuoli pulu tai ontuva sorsa tai yksinään räkyttävä rakki. Poliisi paikalle ja justiinsa. Vielä parempi jos hälytysajona. Minusta Nipa teki jetsulleen oikein siinä suokukkojutussa. Tai mikä riekko se nyt oli…

– Minkäänlaista jäähyväiskirjettä minä en löytänyt, Onerva sanoi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä väsyneet, ja Harjunpää ajatteli että hänen olisi sittenkin pitänyt jäädä itse asuntoon ja lähettää Onerva puhutuksille kaikista tämän vastaväitteistä huolimatta.

– Enkä liioin mitään mistä olisi selvinnyt omaiset.

– Ei sillä ollut ketään… Sen vaimo on kuollut toistakymmentä vuotta sitten ja ainut elossa oleva poika on parantumattomana Lapinlahdessa. Talonmiehen rouva oli ainoa joka oli sen asioista vähän jyvällä. Ei sillä ollut hyvästeltäviä.

– Se Nipa oli päivystäjänä Helassa, Thurman sanoi Lahtiselle ja avasi kääntöveitsensä ja tarttui vyöhön. – Ja keväällä sinne tuli parhaaseen ruuhka-aikaan ainakin kymmenen ilmoitusta että Simonkentälle on pudonnut suokukko, semmoinen lintu. Lopulta sinne täytyi pistää partiokin ja ne kysyivät Nipalta että mitä me tehdään tälle. Se sanoi että hetki vaan, hänpä ottaa yhteyttä poliisilaitoksen päivystävään ornitologiin. No se meni ja haki itselleen kupin kahvia ja tuli takaisin radion ääreen ja sanoi että ornitologi käski nostaa sen suokukon ilmaan ja puhaltaa sitä peffareikään. Ne partiomiehet olivat tuoreita kundeja eivätkä tunteneet Nipaa. Ne totteli sitä. Ne teki sen homman siinä kaiken kansan keskellä. Ja se perkeleen kukko oli rääkäissyt vain kerran ja lentänyt sen sileän… Kansa oli taputtanut. Mutta Nipa sai Helasta kenkää kun jollain herralla sattui olemaan radio auki…

Thurman leikkasi vyön yhdellä ainoalla viillolla poikki ja kannatteli loppuun asti, taitavasti, mitään ei revennyt, ja Lahtiset alkoivat teipata muovia kiinni ja pian vanhuksesta ei näkynyt kuin harvahiuksinen pää, ja sitten ei sitäkään. Thurman lähti avaamaan ovea ja kuului hyvin kuinka hän jupisi eteisessä: – …päivää vajaat kaksi viikkoa. Eikä sitä oikeastaan kaivattu vieläkään, alakerran väki vain hermostui kun niiden vastamaalattuun kattoon ilmestyi läikkä. Tässä on puiset välipohjat… Mutta ottakaa pojat suokukot vakavasti jos kohdallenne sattuu.

– Keväällä se talonmiespari oli patistanut sitä hoitamaan asioitaan kuntoon. Ja olivat ne saaneetkin sen liikkeelle. Mutta ilmeisesti se oli vain honttaroinut päivän jossain… Illalla se oli selittänyt ettei häntä huolita vanhainkotiin ja että kodinhoitajakin oli evätty kun hän liikkuu niin hyvin. Ne olettivat ettei se ollut löytänyt oikeaa virastoa.

– Tai sitten se pelästyi kaikkea paperisotaa, Onerva sanoi. – Lomakkeita minä nimittäin löysin jos minkälaisia, tyhjiä kaikki. Ja kuitteja. Niiden mukaan se on saanut eläkettä tuhatviisisataakolmekymppiä ja maksanut tästä vuokraa pikkuista vajaat kahdeksansataa… Hän tuijotti pöydälle niin että sai Harjunpäänkin kääntymään. Ja kaikki oli niin kuin siihenkin asti: piimä oli kuivunut pelkiksi juoviksi lasiin, puoliksi syöty leipäviipalekin oli kuivunut, kivertynyt reunoiltaan, ja myös sen päälle levitetty ruskea tahna oli kuivunut niin että sitä tuskin erotti itse leivästä; veitsi oli pystyssä avoimessa säilyketölkissä ja tölkin kyljessä oli tarra: »Tarjous – 6.90.»

– Samankokoinen purkki naudanlihaa maksaa kolmekymppiä.

– Lähdetään, Harjunpää ähkäisi. – Siellä on uusi keikkakin tyrkyllä.

– Entäs ne desinfisiointiäijät? Thurman kysyi ja tarttui kaapinoveen, alkoi ruuvata kahvaa irti, halusi solmunkin talteen.

– Talari päästää ne. Täytyy vain muistaa soittaa. Mennään…

– Äläs nyt…

Thurman tökkäsi säilyketölkkiä kuin olisi huomannut sen vasta nyt – tai ainakin käsittänyt vasta nyt. Hän tökkäsi sen niin että sai tekstin paremmin näkyviin ja alkoi lukea:

– Täyttä lihaa yli seitsemänkymmentä prosenttia. Sisältää tuoretta kanan- ja sianlihaa sekä muita eläimiä…

– Lähdetään, hemmetti…

– Lihan arvokkaita proteiineja täydentävät vehnärehujauho, maitojauhe ja porkkana sekä kivennäis- ja vitamiiniseos. Sisältää kalsiumia, fosforia, aa-vitamiinia, deekolme-vitamiinia, ee-vitamiinia, hoo-vitamiinia… Erirotuisista kissoista muodostunut makuneuvosto on arvostellut tämän liha-aterian hyvin maukkaaksi… Ei helkkari. Lähdetään jumaliste…

Porraskäytävässä ei ollut enää ketään ja niin oli hyvä. Alaoven täytyi olla Monosen miesten jäljiltä auki, alkava yö tuntui niin voimakkaana, ja niin oli vielä parempi – he hengittivät syvään ja ilmavirta pyyhki heidän kasvojaan ja käsiään niin että ne alkoivat tuntua viileämmiltä ja puhtaammilta.

– Mikä keikka siellä on?

– Odotas.

Harjunpää kaivoi radion esiin. Hän ei ollut muistanut seurata sitä ja oli kaiken lisäksi kääntänyt sen niin hiljaiselle ettei olisi kuullut vaikka heitä olisi kutsuttukin.

– Koivuniementien ja Niittyrannan tuntumassa se kuitenkin oli…

– Marjaniemessä, Thurman tokaisi, ja siitä Harjunpää muisti, vilkaisi Onervaan, ja Onervakin sai otsalleen rypyn ja ilmeeseensä jotain levotonta.

– Ne meidän Lehikoiset asuu siellä…

– No tietysti…

Harjunpää lennätti radion suunsa eteen ja pysähtyi.

– Kuuleeko Hela väkivaltaa kolmosella?

– Kuulee. Ja on kaipaillutkin jo. Ottakaa vain suuntia sinne Marjaniemeen. Se ei ole varsinaisesti siinä risteyksessä, vaan sillä kohdalla Niittyrannan varrella olevan omakotitalon edustalla. Yliajo siellä ainakin on – joku nuori kaveri pyörän kanssa. JIK hoitelee kyllä sen puolen, mutta siellä on muutakin hässäkkää ja siihen liittyen sen talon emäntä on pyytänyt teitä paikalle – nimenomaan siis Harjunpäätä ja Nykästä.

– Onko sen nimi Lehikoinen?

– Venttaas…

Päivystäjä piti jalkaansa tangenttipolkimella ja kuului hyvin kuinka hän näppäili tietokonetta, etsi keikkaa, ja Harjunpää muisti että Lehikoisella oli ollut lenkkeilyasu yllään ja pyöränavain hyppysissään kun hän oli käynyt tekemässä ilmoitusta; hän oli ollut hoikka ja ryhdikäs, Harjunpäätä nuorempi, ja hänen kasvonsa olivat olleet sellaiset että Onerva oli todennut jälkikäteen: »Ihan söpö poika»; ja hän oli ollut kaikesta huolimatta rauhallinen, rento niin kuin vain itsestään ja ratkaisuistaan varma ihminen voi olla rento, ja hänen sanoistaan oli kuultanut että asia oli pohjimmiltaan huvittanut häntä, että hän oli pitänyt rikosilmoitusta pelkkänä muodollisuutena, jonka hän ei uskonut hyödyttävän mitään ja johon hänen ei olisi ollut sinänsä edes pakko turvautua. Harjunpää tunsi nopean ailahduksen vatsassaan, hiukan samankaltaisen kuin silloin kun kahlaa hyiseen järveen, ja sitten päivystäjä jo sanoi:

– Kyllä se Lehikoinen on.

– Kuitti.

He lähtivät uudelleen liikkeelle ja nyt heidän askelissaan kopisi kiire.

– Mitä sakkia ne on?

– Ne on asianomistajia yhteen juttuun joka on ollut meillä toukokuusta asti. Jari ja Sannako ne nyt oli? Mutta ei me olla edetty siinä yhtään. Tai suoraan sanoen me ei olla oikein ehditty pyörittää sitä. Se on niiden osalta lähinnä kotirauhan rikkomista ja vahingontekoa. Joku kiusaa niitä…

– Jonkun hullun hommia se on. Mutta en minä olisi silti… Se Jari ainakin harrastaa pyöräilyä.

– No hitto.

He tulivat ulos eikä ilta ollut yhtään viilentynyt. Pimeys teki pehmeänä tuloaan niin kuin aina siihen aikaan elokuuta; katulamput paloivat jo, ja mainosvalot näyttivät kirkkaammilta kuin heidän tullessaan. Thurman alkoi kaivaa kleinbussin avaimia taskustaan.

2. Murheen nimi

Thurman oli kytkenyt sireenin pois heti kun he olivat kääntyneet Meripellontieltä, ja nyt kun hän sammutti majakatkin, ja sähköiset sykäykset päättyivät, puut olivat äkkiä jälleen pelkkiä puita eivätkä enää kuin uhkaavaa levää joka huojuu liian syvälle uskaltaneen sukeltajan ympärillä. Tiuhaan ne vilistivät vieläkin ohi ja kaareutuivat korkealle yli katulamppujen ja tekivät niille pesiä, ja aivan auton ikkunoiden tasalla juoksi nauhana siististi leikattujen pensasaitojen rivi. Porttien kohdalla tajusi häilähdyksenä myös talot – tai oikeastaan vain koristepensaiden ja villiviinien kätköistä pilkahtavat valot.

– Vasempaan!

– Ei vielä. Seuraavasta.

– Tästäpä…

– Kummasta hyvänsä. Ette ole tekään ambulanssia huomanneet?

– Ehtinyt mennä jo – tai sitten ajanut Roihiksen kautta.

– Riippuu tietty siitä mihin ne vie, miten sen on käynyt.

Auton valoissa välkähti katukilpi.

– Niittyranta…

Thurman jarrutti ja kehi tiukasti vasempaan, sai renkaat valittamaan. Katu oli äskeistä kapeampi ja portit ja pylväät ja pensaat suhahtivat entistä nopeammin jonnekin, ja edessä oli heti kohta uusi käännös, ja nyt kleinbussi kiepahti oikealle. Tie kaartui mutkaksi ja aukeni suoraksi ja he olivat perillä.

Itäkeskuksen maija seisoi tienreunassa – sen parkit paloivat, mutta vilkut eivät leiskuneet enää. Sivulliset olivat jo kyllästyneet. Jäljellä oli vain muutama poika ja kahta tanskandoggia ulkoiluttava nainen. Thurman pysäytti. Harjunpää tarttui mikrofoniin.

– Kahdeksan-yhdeksän-ykkönen paikalla.

– Hela kuittaa.

He kapusivat alas. Ilmassa tuntui lähellä oleva meri ja kaislikko. Katu oli kapea, ylitetty muutamalla askelella. Harjunpäälle syntyi hetkeksi vaikutelma ettei paikalla ollut tapahtunut mitään, että kyseessä oli jonkinlainen erehdys, tai jopa jullikka, pila, mutta sitten hän huomasi polkupyörän ja heti perään asvalttiin piirretyt liituviivat. Pyörä oli nostettu maijan kupeelle happomarjapensaiden katveeseen. Se oli nuorisopyörä: pitkä satula ja pysty ohjaustanko. Nyt se oli oudosti rampa, vääntynyt niin että kun sitä katsoi, tiesi millainen kirskahdus oli syntynyt kun kaikki oli tapahtunut. Ja viivat. Ne oli piirretty silloin kun maassa oli vielä maannut joku, mutta nyt niiden sisällä oli pelkkää tyhjää niin kuin siellä, missä tuon jonkun olisi jo pitänyt olla.

– Ei se tuommoista ajaisi, Onerva sanoi nopeasti. – Ja viivatkin – tuon on täytynyt olla melkein… melkein lapsi.

Kiitävän hetken Harjunpää tunsi helpotusta ja heti perään uudenlaista huolta, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Thurman murahti:

– Eihän tästä pääse. Ei ainakaan noin niin kuin ihmisen tavalla…

Maastoauto tukki pihalle johtavan väylän. Sen perä oli tielle päin, osittain ajoradalla – koko auto oli jotenkin kuin unohtunut siihen; se oli Chevrolet tai Dodge tai muu kromia kiiltävä, ei sitä ollut tarkoitus ryvettää pellolla tai metsässä tai muualla, mutta nyt se oli hiilikasassa, ja kasa tukki käytävänsuun vielä täydellisemmin kuin auto. Se oli korkea ja leveä ja hautasi osan pensasaitaa alleen ja jatkui pimeänä vuorena jonnekin pihapuiden väliin.

– Antrasiittia, Thurman totesi. – Halpa tapa lämmittää, mutta hemmetin työläs. Kumma kun viitsivät…

Onerva vilkaisi Harjunpäähän. Ja Harjunpää tiesi mitä hän tarkoitti, ajatteli itse täsmälleen samaa, nyökkäsi ja työnsi pensaita syrjään maasturin toiselta puolelta ja kiilautui rakoon, ja samaa reittiä olivat jo käyttäneet muutkin – oksia oli katkeillut, väännetty poikki, ja maahan oli ehtinyt tallautua muusta nurmikosta erottuva ura. Muut kahistelivat hänen peräänsä. Autosta lähti hiljattain käynnissä olleen moottorin haju.

Talo oli punatiilinen ja hauskasti polveileva, näytti äkkiseltään koostuvan monesta toinen toiseensa tukeutuvasta osasta. Ja tuntui siltä kuin meneillään olisi ollut juhlat – ikkunat loistivat kirkkaina, samoin katon lasikuvut, ja käytävänsyrjiin oli sytytetty ryhmiin kynttilöitä. Nurmikolla oli aurinkokello ja pienoispatsas, Amor tai jokin, Harjunpää ei malttanut katsoa tarkemmin.

– Bemari kakkosautona katoksessa, Thurman sanoi matalasti. – Ei mitään turhaa jengiä…

– Ei. Ja silti se on nuori mies. Joku ATK-kaveri.

– Projektipäällikkö. Vai suunnittelupäällikkökö se oli? Vaimo taas on joku vaatealan ihminen.

Ulko-ovi oli selällään. Pihtipieleen nojasi toinen maijapartion miehistä, Mannelin. Toinen oli sisällä eteishallissa ja puhui jollekin, mutta tuo joku – hänestä näkyi pelkkä seinään heittyvä varjo – ei joko malttanut tai välittänyt kuunnella, vaan liikehti levottomasti niin että varjo vuoroin venyi, vuoroin kutistui.

– Morjens…

Mannelin suoristautui, otti muistivihkonsa esiin.

– Ja onnea. Nyt te kivoja asianomistajia olette löytäneet…

– Mitä täällä oikein on tekeillä?

– Noin…

– Eihän se pyöräilijä tästä talosta ole?

– Ja mitä ne puheet tapon yrityksestä oli?

– Hetkinen…

Mannelin kohotti kätensä kuin antautuva.

– Älkää te nyt enää… Tässä on ollut söhlinkiä jo ihan tarpeeksi. Vaikka selvä homma tämä meidän kannalta on. Eikä se poika näiden ole. Se on… Niiranen, Marko Petri Tapio. Viisitoistavuotias koululainen, asuu Raitamäentiellä Vartioharjussa. Mutta tokko se teitä enempiä kiinnostaa. Eikä sen kovin pahasti käynyt. Solisluu siltä murtui ja asvaltti-ihottumaa tuli toiseen poskeen ja polviin. Syyllinen osapuoli on sitten kylläkin tästä talosta…

– Pikku hetki…

Puhuja oli Jari Lehikoinen. Hän oli ilmestynyt kynnykselle Mannelinin selän taa. Varjo ei enää poukkoillut eteisen seinällä.

– Ketä te tarkoitatte syyllisellä?

– Teitä, Mannelin sanoi kääntymättä.

Jari yritti naurahtaa mutta sai aikaan vain onton äännähdyksen. Hän koetti tavoittaa Mannelinin katseen ja hänen omissa silmissään oli hätäännystä, aivan kuin hän olisi lähes anellut toista sanomaan että äskeinen oli vitsi, että oli tapahtunut puhdas onnettomuus johon kukaan ei ollut syyllinen.

– Kyllä minä teitä tarkoitan, Mannelin sanoi hiljaa ja kääntyi, ja Jari liikautti käsiään kuin niiden otteesta olisi karannut jotain.

– Tuntuu jotenkin häijyltä että se on ratkaistu jo nyt, hän sanoi ja nieli. – Se että minä olen syyllinen… Ja kuitenkaan varsinaista tutkintaa ei ole vielä suoritettu. Puhumattakaan että tuomioistuin olisi käsitellyt asiaa…

– Hyvä. Minä korjaan. Te olette syylliseksi epäilty osapuoli. Okei?

– Okei. Mutta yritättehän muistaa sen myös ilmoitusvaiheessa? Ja myös sen ettei siinä pyörässä ollut lain edellyttämää valolaitetta. Ja olosuhteet muutoinkin, kaikki ne taustatekijät jotka minä selvitin teille.

Jari liikahti kuin olisi pelännyt ettei Mannelin ollut ymmärtänyt mitä hän oli sanonut – tai kuin hän olisi pelännyt koko Mannelinia, koko outoa tilannetta, sitä että asia hoitui niin ettei hän voinut itse vaikuttaa siihen siten kuin oli tottunut.

– Yritetään, Mannelin tyynnytteli. – Ja onhan teillä tilaisuus kertoa kuulustelussa kaikki vielä kertaalleen. Ja oikeudessakin jos haluatte.

Jari käännähti ja näytti huomaavan Harjunpään vasta nyt. He tuijottivat hetken toisiaan, ja vasta nyt Harjunpää ymmärsi kuinka hermostunut Jari todellisuudessa oli – tai enemmänkin kuin vain hermostunut, hän näytti piinatulta, kärsivältä, sellaiselta että hän hillitsi itsensä enää vain vaivoin ja että jokin mitätönkin asia olisi voinut saada hänet murtumaan, tai päinvastoin, raivostumaan.

– No suvaitsittehan te sentään tulla…

Äänessä soinnahti katkeruus ja jonkinlainen syytös. Harjunpäästä tuntui että ne olivat tietyssä määrin oikeutettuja eikä hän sanonut mitään, tyytyi nyökkäämään.

– Ja turha kai on kysyä, onko teillä ollut syyllisen suhteen yhtä hyvä onni kuin näillä kollegoillanne… Näittehän te sen hiilikasan?

– Ei sitä huomaamattakaan voinut olla.

– Ei, ei totisesti. Ja jos te ajattelette…

Jari keskeytti. Hän painoi sormenpäät otsalleen ja veti pari kertaa syvään henkeä ennen kuin sanoi: – Kai te tajuatte millaiset kustannukset yksin niiden jälkien korjaaminen aiheuttaa? Pensasaitaa täytyy pistää uusiksi monta metriä, nurmikkoa toistakymmentä neliötä. Ja käytävä – kuten varmasti huomasitte, se on pinnoitettu valkealla kivimurskalla. Ei liene vaikea kuvitella miltä se tulee näyttämään.

– Ei helkkari…

Thurmanin kurkku oli pitänyt jo hetken enteilevää köhää, ja nyt hän astui lähemmäs ja lykkäsi ikäkulun baskerinsa kauas takaraivolle.

– Täällä on telottu joku poika sairaalakuntoon. Ja yritetty tiemmä tappaa joku toinen muutoin vain. Ja tässä me nyt surraan jotain pensaankraakkuja… Hittojako siinä on urputtamista. Merkkaatte ensi kerralla paikat niin, että äijät tietää mihin lastinsa kipata. Ja nyt jos mentäisiin itse asiaan…

Jari seisoi hievahtamatta. Sitten hän kiepahti ympäri ja katosi sisään, ja jostain perempää kuului kuinka hän sanoi tukahtuneesti: – Voi Luoja. Ei tarvitse ihmetellä, ei todellakaan…

– Bileet vaan paranee, Mannelin äännähti, ja Harjunpää urahti: – Helvetti Thurman. Mehän sanottiin että joku kiusaa niitä. Joku tilaa niiden nimissä kaiken maailman kamaa. Se alkoi lantakasasta. Mutta siinä vaiheessa kun ne tulivat tekemään ilmoitusta, niiden pihalle oli jo ilmestynyt kymmenen kuutiota sepeliä ja sata VR:n käytöstä poistamaa ratapölkkyä…

– No voi Herran pössykkä. Ei siitä kylläkään ollut puhetta miten niitä kiusataan… Mutta aina meikäläinen on huutonsa vastannut. Ja jos suoraan sanotaan, niin hyvää se tuommoiselle kukkopojalle teki…

Mannelin vilkaisi ovelle ja nyökkäsi pihan suuntaan, ja Harjunpää harppoi Onerva kannoillaan hänen peräänsä. He pysähtyivät valopiirin rajoille sembramännyn viereen. Jossain lähellä raksutti hepokatti.

– Juttu on lyhykäisyydessään semmoinen, että Lehikoinen tuli viideltä töistä ja huomasi tietysti ne hiilet, Mannelin aloitti. – Se soitti heti Pasilaan ja kuuli että te olette vuorossa. Päivystäjät vain eivät olleet tavoittaneet kumpaakaan…

– Me oltiin varmasti Hesperiassa. Kuudennesta tuli potilas alas…

– Noin. Sitten se päätti että hän on kuin sitä kasaa ei olisikaan. Niillä piti olla juhlat, tulla vieraita. »Insidering», niin kuin se sanoi. Mutta ennen vieraita alkoikin tulla kaikkia muita…

Mannelin vilkaisi lehtiöönsä.

– Puoli seitsemältä tuli ensimmäinen televisionkorjaaja. Ja sitten niitä ilmestyi varttitunnin välein. Ja kaikki ne väittivät, että se on itse tilannut ne ja vaatinut vielä kiireisiinsä vedoten pitämään sovitusta ajasta kiinni…

Mannelinin kasvoilla käväisi hienoinen hymy.

– Kai siinä on ollut selittämistä… Ja tokko siinä on juuri toivoteltu insideringiä tervetulleeksi… Mutta noin. Telkkariäijät loppuivat kahdeksalta. Sitten alkoi tulla saarnamiehiä. Ensimmäiseksi kaksi Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kristuksen Pyhien…

– Ja?

– Se soitti sinulle uudelleen, mutta ei saanut vieläkään kiinni. Se alkoi omien sanojensa mukaan epäillä että sinä välttelet häntä tahallasi. Ja niitä saarnaajia tuli vain lisää. Ja se repi pelihousunsa lopullisesti ja päätti tulla itse Pasilaan. Se hyppäsi kärryynsä, siihen Dödsiin, lähti perä edellä pihalta… Jäljistä päätellen se on tapahtunut tavallisen reippaasti. Ja se hiilikasa oli siinä ja peitti näkyvyyden ja se poika sattui tulemaan pyöränsä kanssa ja päng!

– Hitto…

Harjunpää kaivoi tupakkansa esiin ja tarjosi ja sytytti ja huomasi sanovansa aavistuksen verran puolustellen: – Mutta mitä se olisi pyhittänyt, vaikka me oltaisiinkin ehditty tänne? Ovikellonsoittoako meidän olisi pitänyt kuunnella? Ja sitä paitsi me on sovittu sen kanssa miten ja milloin se ilmoittelee meille uusista jutuista.

– Kai se vieraiden läsnäolo vaikutti. Sitä mollattiin noin niin kuin kotikentällä… Puhallukset sillä muuten näytti nollaa. Ei se kuulemma käytä viinaa ollenkaan, se kun tuhoaa aivosoluja. Mutta oli sillä sitten kaikki solut tallella tai ei, niin törkeästä varomattomuudesta ja ruumiinvamman tuottamisesta se syytteeseen joutuu.

– Entäs se tapon yritys?

– Paskapuhetta. Ne oli ne vieraat. Ne luulivat ensin että Lehikoinen oli itse joutunut yliajetuksi ja päättelivät että se kasa oli tuotu siihen nimenomaan sitä varten. Ne pahimmat hössääjät me pantiin taksiin. Ja juuri ennen teidän tuloanne minä käännytin viimeisen saarnamiehen ovelta pois. Samaa se kertoi kuin ne korjaajatkin.

Mannelin vilkaisi kelloaan ja liikahti levottomasti.

– Mutta nyt me mennään. Me ollaan Kirjosen kanssa tämän kolkan ainut aa-luokan partio. Pärjäilkää…

– Samoin.

He seisoivat aloillaan niin kauan kuin sora rouskui miesten jaloissa, ja hetken aikaa Harjunpää oli helpottunut – siksi että hän oli erehtynyt, ettei Lehikoisille ollut tapahtunut mitään. Mutta heti perään hän sai mieleensä että jonkun hänelle vieraan Marko Petri Tapio Niirasen laita ei ollut samoin, että tuo Marko oli lapsi, että hänellä oli vanhemmat ja että noiden vanhempien puhelin soisi aivan kohta ja että he saisivat ennen pitkää pihalleen ruhjoutuneen polkupyörän.

– Helvetti sentään…

Hän tunsi soimaavat mietteet entistä voimakkaampina. Kaunistelematon totuus oli, ettei hän ollut osannut ottaa Lehikoisten juttua kovin vakavasti. Eikä hän ollut ollut minkäänlaisessa yhteydessä näihin ainakaan muutamaan viikkoon. Ja jotenkin hän oli luottanut myös siihen että kiusaaja lopettaa omia aikojaan (oikeastaan hän oli jo luullutkin että niin oli käynyt), tai että Lehikoiset itse äkkäävät kuka kaiken takana on.

– Nytkö me sitten mennään haukuttaviksi? Onerva kysyi. – Ja selittämään kuinka kiire meillä on ollut?

– Eipä meillä taida täällä muutakaan tekemistä olla…

– Meikäläinen taitaa viihtyä paremmin täällä, Thurman ilmoitti syrjempänä olevista viinimarjapensaista. – Mustat on vielä hiukka raakoja, mutta näiden punaisten kanssa saisi pitää kiirettä ennen kuin rastaat vie ne kaikki…

Olohuone alkoi suoraan eteisestä. Se oli kuitenkin alempana, ovelasti niin että se oli kuin leppoisaan joutenoloon houkutteleva koivulaudoin paneloitu allas. Takaosastaan se muuttui lasiseinäiseksi talvipuutarhaksi, ja sen miehen mittaisten palmujen katveeseen oli katettu kynttilöin valaistu pöytä. Kattaus vaikutti koskemattomalta, ja ilmassa tuntui tillin tuoksu.

Vieraita oli jäljellä vain kaksi, nuori nainen ja mies. He olivat Lehikoisten kanssa huoneen etuosassa sohvaryhmän luona, seisoivat tiiviisti lähekkäin kuin olisivat etsineet toisistaan tukea. Vain Sanna Lehikoinen istui – tai ainakin Harjunpää oletti että nainen oli Sanna; hän oli kaunis samalla tavalla kuin hänen miehensä oli komea, niin kuin ihmiset ovat kauniita mainosten kuvissa, mutta nyt hänen kasvonsa olivat itkettyneet ja tuhriutuneet kirjaviksi. Jari huomasi heidät ja lähti ripeästi eteistä kohti ja toinen mies sanoi matalalla äänellä jotain hänen peräänsä.

– Riittää kun annatte vastauksen kahteen kysymykseen, Jari aloitti ja nyt hän oli jo rauhoittunut, tai ainakin hän näytteli muiden vuoksi rauhallista ja turvautui määrätietoiseen tiukkuuteen. – Kohta aa. Minkälaisen vartioinnin te aiotte järjestää tänne ja milloin se aloitetaan? Kohta bee…

– Älkää olko lapsellinen, Harjunpää sanoi hiljaa ja tuijotti Jaria hievahtamattomin silmin. Tämä sulki omansa niin kuin vain äärimmäisen väsynyt tai toivoton ihminen tekee. Myös hänen hartiansa painuivat. Hän oli hyvän tovin vaiti ennen kuin kuiskasi: – Sorry. Katsotaan jokin rauhallisempi paikka.

Hän lähti eteiskäytävää vasemmalle, nopeasti kuin olisi paennut vaimonsa ja vieraidensa katseita ja kuuntelevia korvia, ja pysähtyi vasta perimmäisenä olevalle ovelle ja avasi sen. Sen takana oli työhuone, tai melkein pieni toimisto; pöydällä ol...