Kansi

Etusivu

RIIKKA ALA-HARJA

JÄTTILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37407-8

© Riikka Ala-Harja 2007

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

1

Perjantaina kouluun leviää huhu, että Mona esiintyy amerikkalaisessa pornolehdessä. Jollakin se lehti Kajaanissa on. Mutta kenellä?

Taneli haluaa nähdä kuvat. Niin kuin kaikki, koko koulu, tai oikeastaan koko Kajaani.

Maanantaina lehti kiertää koulun pihalla.

Ruokavälitunnilla Taneli nappaa lehden Arilta ja nostaa sen yläilmoihin niin, ettei kukaan muu sitä saa, ja plärää esiin ensimmäisen aukeaman.

Kuvassa Mona nojaa muovipalmuun. Mona Ukkola on valkoinen, palmu on vihreä, nännit punaiset ja tarkoin ajeltu pieni karvakolmio musta.

– Ei näytä itseltään, Taneli kommentoi.

Alhaalla parveilevat odottavat käsi ojossa.

– Mistä muka tiedät minkä näköinen se on alasti? Ari tokaisee.

Taneli virnistää ja antaa Arin ymmärtää kaikenlaista.

Vasta sitten Taneli kääntää seuraavan aukeaman: Mona nuolee toista naista, aivan tuntematonta. Veri alkaa virrata, se oikein kohistaa. Naiset ovat kuumia, totta tosiaan. Toinen on varmaan ulkomaalainen, Taneli arvailee. Ei se ainakaan Kajaanista ole, naama on ihan vieras.

Ei Taneli ole Monaa nähnyt alasti. Ei tietenkään. Taneli on kuusitoista ja Mona kaksikymmentäneljä, eikä Mona ole asunut Kajaanissa pariin vuoteen. Jouluna Mona palasi lyhyttukkaisena kaupunkiin ja on sen jälkeen taas viritellyt nuorisoteatteria käyntiin. Porukkaa on tullutkin, tosin nyt tarvitaan kipeästi lisää, että saadaan syksyn esitys kasattua.

Henri kitisee lehteä, mutta Taneli kääntää vielä viimeisen aukeaman. Monan hymykuoppia ei näy, palmu on hävinnyt, on vain röpöläinen punatiiliseinä.

Ulkomaat ruiskuttavat ihmiseen rohkeutta ja kuumuutta, Taneli tuumaa.

Vimmainen ja hehkuva Mona oli viime viikollakin, kun se yhtäkkiä tupsahti englannin sijaiseksi kuluneet farkut jalassa ja silmäili viileästi luokan yli.

– New York is different, Mona lausui kuin elokuvassa.

Tanelia huimasi. Kuin seisoisi kadun kanjonissa korkean talon juurella, Tanelin pääkoppaan välähti.

– Siellä on pilvenpiirtäjiä, Taneli toitotti viittaamatta luokan viimeiseltä riviltä.

Saman tien Taneli karahti punaiseksi. Onhan muissakin kaupungeissa. Että lipsahti tyhmästi ja vielä suomen kielellä, Taneli manasi ja päätti pelastaa tilanteen:

– Skyscrapers are very important for me.

Koko luokka turskahti nauruun.

Taneli Kajanuksen sydäntä lähellä ovat myös paperitehtaan piippu, isänsä kirkon torni sekä vesitorni, josta näkee ankean kaupungin ohi järvelle saakka.

Mutta Mona ei nauranut, kehui vain Tanelin ääntämystä.

– Sitä oppii elokuvista, Taneli lohkaisi. – Ei sen takia tarvitse New Yorkiin lähteä.

Mona killisteli poikaa, alkoi sitten hymyillä niin että hymykuopat painuivat syvään.

Sillä Monan päähän punki kovaa vauhtia eräs ajatus.

Niitä tuli tietenkin koko ajan, mutta näin hyvää ei pitkään aikaan.

Tämä ajatus sai Monan haukkomaan henkeä.

Mutta englanninsijainen sai hengityksen tasaantumaan ennen kuin oppilaat huomasivat mitään.

Vakaa ja syvä hengittäminen on tärkeää, niin kaikilla teatterikursseilla on neuvottu.

Taneli ojentaa lehden Leolle.

Korkeudesta kansan pariin, Anna ajattelee ja katsoo kuinka veli lähtee lompsimaan kavereittensa edellä pääovesta sisään. Pikkuveli ohjaa komppaniaa kohti kolkkoa lukion loppua, Anna irvailee ja lähtee poikien perään.

Taneli, Henri, Leo ja Ari siirtyvät matematiikanopettaja Koneen tunnille. He ovat valinneet lyhyen matematiikan, sillä heitä kiinnostavat asiat, jotka eivät ole mitattavissa. Niin sanoo Henri ja täräyttää keskisormen rinnakkaisluokan salkkupojille, joilla ei vielä kasva parta, mutta joiden toisessa kädessä heiluu kova neliömäinen salkku täynnä pitkän matematiikan toistaiseksi ratkaisemattomia yhtälöitä.

– Minulla on ehdottoman lyhyt matematiikka, Taneli ilmoitti ensimmäisen lukiosyksyn aluksi.

Luokka purskahti nauruun.

Reippaasti yli kaksimetrisellä on erittäin lyhyt ja minimaalinen matematiikka.

– Täsmennetään että pituuteni on 227,5 senttimetriä, Taneli tarkentaa totisena, vasta sitten virnistää.

Aina luokka nauraa retkottaa. Vaikka Taneli sanoisi mitä. Tanelin suu on vikkelä ja korkealla. Luokkalaiset pelkäävät saavansa kaupan päälle köniin, jos eivät naura. Tosin Tanelin jutut yleensä ovat laatutavaraa, joten niille voi oikeasti nauraa.

Lipputanko on kaikenlaista kokenut, varsinainen panomies, Taneli kuvittelee niiden ajattelevan.

Tietenkin juttuja kulkee, Taneli itsekin niitä levittää sillä lailla, että hymähtää huhuille ja nyökkii päälle, vaikka oikeasti naisluku on anuksenpyöreä nolla. Se vaivaa. Nolla. Se murtaa miehen kuin miehen. Että kuusitoistavuotias on enemmän kuin miehen kokoinen, mutta ei ole päässyt vielä panemaan. Se rassaa rajusti, vie yöunet ja kiertää pääkoppaa alinomaa – miten siinä sitten tuntea itsensä aikuiseksi.

Kukaan tämän kokoinen ei ole näin kokematon, Taneli tuskittelee. Tosin Ari, Henri ja Leo ovat saaneet tasan yhtä vähän aikaiseksi naisten kanssa, mutta kitukasvuisia poikia ei lasketa.

Ja kohta koko homma on nolostuttavan myöhäistä. Tytöt karttavat minua, olen inhottava ja luotaantyöntävä, vaikka minulla ei ole edes paiseita naamassa kuten Henrillä, minulla ei pistä hiki niin kuin Leolla eikä tukasta roisku rasva kuten Arilla. Silti tytöt luikkivat karkuun. Me ollaan runkkareita kaikki, Leo lauloi minibileissä, kun sen vanhemmat olivat mökillä. Mutta minä en nyökkinyt kappaleen tahdissa kuten muut, sillä olen muka naisten huohotukset kokenut, minun ei tarvitse juurikaan runkata, kun nippa nappa pystyn hoitelemaan kaikki halukkaat.

Näin yksinkertaista on näytteleminen.

Ehkä pitäisi siirtyä saman tien aikuisiin naisiin. Kypsiin ja raukeisiin.

Taneli alkaa piirtää vihkoon matematiikanopettaja Koneen pyynnöstä kolmiota, tosin vapaalla kädellä, vaikka se on määrätty vedettäväksi viivoittimella.

Kolmio onnistuu erittäin hyvin, sen karvat on ajeltu pois.

Kateettien ja hypotenuusan pituuksien välillä olevaa pyhää yhteyttä kutsutaan Pythagoraan lauseeksi, Kone kirjoittaa taululle.

– Kun kyseessä on suorakulmainen kolmio, Kone sanoo ja kääntyy katsomaan luokkaa.

– Pythagoraan lauseella ei lähdetä joka kolmiota laskemaan, Taneli kajauttaa.

Kone hirnahtaa ja iskee silmää.

2

Anna kumartuu lukemaan käytävän ilmoitustaululle teipattua julistetta. Nuorisoteatterin kurssi alkaa viikonloppuna, sama kurssi, jolle Mona ehti jo baarissa pyytää ja käski houkutella pikkuveljenkin mukaan.

Anna astuu kielistudioon ja päättää kuunnella venäjää, sillä sitä pitää ehdottomasti petrata. Idänkauppa vetää ja siellä tarvitaan tulkkeja.

Hän säätää luurit väljemmiksi, asettaa ne korvilleen ja painaa nauhan pyörimään. Neuvostoliittolainen luennoi laskuvarjoista. Niillä voi laskeutua yläilmoista turvallisesti jos vain uskaltaa. Sanoista on vaikea saada selvää, Anna ärsyyntyy. Naapurissa puhutaan nopeasti ja epäselvästi, samaan aikaan luokkahuone humisee ja pääkoppa pauhaa, laskuvarjo aukeaa.

Yhtäkkiä Anna päättää mennä Monan kurssille. Ei sen takia, että Mona erikseen pyysi, vaan siksi että siellä kuulisi tiukkaa puhetta. Niin tiukkaa, että siitä saisi oikeasti selvää. Minä en jaksa enää muminaa. Saattaa sieltä löytyä jotain hauskaakin, sillä Kajaanin elämä on tuskastuttavan tylsää. Vaikka Mona yrittää aina väkisin olla raju ja kirpeä, mutta ehkä se kuuluu taiteenalaan.

Anna kuuntelee vanhan nauhan rahinaa ja päättää pyytää myös Tanelin teatterille.

Turvaksi, sillä veljen kanssa on vakaampaa.

Kyllä Taneli lähtee. Vaikken sanoisikaan, että Mona erikseen pyysi.

3

Anna ja Taneli istuvat keittiönpöydän ääressä ja hörppivät pussiteetä. Paahtoleivän päälle on levitetty huolellisesti margariinia. Leipiä pomppii paahtimesta ja ne häviävät kahteen suuhun, arvoisasti uppoavat, ja niin koko pussi tyhjenee. Taneli selaa Asterixia, on hiljaista. Kerrankin Asterix näyttää Obelixia isommalta, sillä Asterix on kuvassa etualalla. Mutta sitten Obelix räjähtää nauruun ja siirtyy nojaamaan Asterixiin, joka kutistuu kääpiöksi ison äijän rinnalla.

Iltauutiset huutaa olohuoneessa ja keittiön pöydän alla heiluu neljä kulmikasta jalkaterää. Sukkahiki ei näillä pakkasilla tirise. Paperin kahinaa ja teen hörpintää.

Ulkona kajaanilaisten posket punoittavat ja silmäripset huurtuvat härmäisiksi, tarvitaan kahdet lapaset päällekkäin. Hiljainen kaupunki, pieni rakennusten ryhmittymä ryssän rajalla, lentokoneesta katsottuna muutama valo vilkkuu siellä täällä ja ratakiskoilta juna viheltää merkiksi, että etelään matkataan. Siellä on suuremmat ympyrät, enemmän ihmisiä ja isommat palkat.

Anna kääntää taskukirjan sivua ja kulauttaa liptonia. Kuiva keskuslämmitys kiristää huulet koppuralle. Mikki Hiiri on Mustaa Pekkaa miljoona kertaa ovelampi. Isot ovat niin pöljiä, että ne kätketään vintille, Annan mieleen vilahtaa.

Jos joku nappaisi kuvan keittiön ovelta, olisi Anna Tanelia paljon suurempi, vaikka oikeasti Taneli on kaksikymmentä senttiä pidempi. Sukujuhlissa sukulaiset kurottelevat halaamaan vyötäröä ja yhteiskuvassa Annan ja Tanelin päät leikkautuvat pois.

Herran pieksut Kajanuksen sisaruksia, kun jo monta talvea on lumi narissut suutarilla teetettyjen, valtavien kenkien pohjissa. Naapurit ovat jo aikoja sitten lopettaneet taivastelun – joku raja silläkin. Anna painaa uimahallin vaa’alla 90 kiloa. Langanlaiha tyttö. Uimapuku märkänä painoa olisi tietenkin enemmän kuin kuivana. Kun Taneli kiipeää puntarille Annan perässä, kiloja tärähtää 135. Silti Tanelin luut törröttävät ja terveydenhoitaja muistuttaa joka päivä että lihoa pitää.

Jos runkkaisi ennen punnitse...