Kansi

Etusivu

PETTERI HAKKARAINEN

VÄINÄMÖINEN

VANHANA SYNTYNYT

ROMAANI KALEVALASTA

Johnny Kniga

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37581-5

© Petteri Hakkarainen 2004

Johnny Kniga Kustannus

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Alkusanat

Nina,

Olet elämäni tuli.

Joskus liekkisi lepattaa,

mutta aina se valaisee.

1. Alku aina hankala

1.

ALKU AINA HANKALA

YÖ JA PÄIVÄ VAELTAVAT mittaamatonta matkaansa. Kun toinen saapuu, toinen väistyy. Maailma on autio, on vain vettä ja ilmaa, ei ihmistä missään. Mutta onpa kuitenkin yksinäinen hengetär, Ilmattareksi nimitetty. Hän liihottelee muuan haaste mielessään: maailmanluonti.

Henkiolentojen aatokset ovat joskus isohkoja.

Ilmattarella on kova luomisvimma, mutta mitään ei tapahdu. Aikojen saatossa hän pitkästyy lentelemään toimettomana. Koska vaihtoehtoja on vähän, hän laskeutuu veden vietäväksi.

Maailmanluonnin voi katsoa käynnistyvän siitä, kun Ilmatar antaa itselleen lähtölaukauksen ja ryhtyy toimeen. Hänen tarkoituksenaan on synnyttää tunnustettu suurhenkilö, Väinämöinen. Siinäpä sattumus, joka epäilemättä on mutkikas, pitkäkestoinen ja omintakeinen tapahtumaketju. Toivoa sopii, että Ilmatar on impi, sillä isommista luontitöistä vastaavan olennon, hengettärenkin, on oltava ruumiiltaan puhdas.

Päätös on vakaa, mutta Ilmatar kelluu meren aalloilla vailla tarkempaa toimintasuunnitelmaa. Asia ei etene. Tuuli yltyy ja virittää pienimuotoisen hirmumyrskyn, joka toimii henkiolennon viihdykkeenä paremman puutteessa. Aallonpäät vaahtoavat ja tyrskyt kasvavat. Ilmatar matkaa virran vietävänä. Hän joutuu itään ja länteen, sitten etelään ja pohjoiseen.

Henkiolento kohdentaa ajatuksiaan vekaran synnyttämiseen. Hän hedelmöittyy kuin ihmeen kautta, mutta saa asiasta tiedon vasta, kun havaitsee poikkeaman normaalissa kuukautiskierrossaan.

Kuluu yhdeksän kuukautta. Alkaa olla synnytyksen aika.

Ilmatar ajelehtii kivistävine vatsoineen ja kurnuttavine kohtuineen meren selällä, mutta ei – kehno vieköön – saa puristettua tenavaa ulos. Merestä ei löydy synnytykseen sopivaa paikkaa. Kovat poltot kiduttavat, mutta sikiö rötköttää itsepintaisesti mahassa.

Henkiolennon mielen täyttää katumus. Häneltä pääsee itku ja valitus: »Nyt taisin joutua ojasta allikkoon, kun astuin laineiden kuljetettavaksi. Muun pahan lisäksi on kylmä, ilmassa oli sittenkin parempi. Auta jo hiivatissa minua raukkaa, Ukko ylijumala! Tule apuun ja päästä piika pinteestä. Etenkin vatsanväänteeseen tarvitsen helpotusta. Ja pikaisesti, jos saan pyytää.»

Aikaa ei kulu kuuta eikä toistakaan, kun apuun jo liihottelee eksynyt linnun lotakka, joka myös luulee olevansa esimaailman ainoa elollinen olento. Silläkin on suvunjatkaminen ja pesänvarustelu mielessään. Mutta mistä löytyy oiva paikka, kun on olemassa vain vettä ja ilmaa, mietiskelee lokki asiaa kuumeisesti: »Teenkö pesän tuulen taitteeseen, asetanko talon aallon harjalle? Tuuli kaataa tuvan ja aalto vie sen tietämättömiin. Kumpikaan ei pesäpaikaksi kelpaa.»

Ilmatar äkkää taivaalla harhailevan lokin ja näkee sen katseen haravoivan maisemaa. Olisiko lokista apua synnytyksessä? Henkiolento nostaa pattiset polvensa meren pinnalle ja yrittää houkutella liihottelijaa laskeutumaan.

Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. »Maata näkyvissä», se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen sitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista.

Lokki laskeutuu hengettären polvelle ja kopauttaa lumpiota varovasti oranssilla nokallaan. »Kyllä kelpaa majapaikaksi», se sanoo ja asettuu pesäksi. Se pullauttaa kaikkiaan seitsemän munaa. Kuusi niistä on kultaisia, mutta viimeinen on rautaa.

Lintu aloittaa hautomisen. Se lötköttää munien päällä päivän ja toisen, sitten vielä kolmannenkin. Ilmatar ei ole tottunut tuollaiseen kyhnäämiseen ja polvea alkaa pian kuumottaa. Meneekö nahka vesikelloille vai kesiikö pois kokonaan? hätäilee hengetär mielessään. Lopulta polte käy niin suureksi, että alaraajat alkavat nytkähdellä omia aikojaan, ja polvet on painettava pinnan alle jäähtymään. Lokin munat vierähtävät veteen ja alkavat vajota! Kultamunista ei ole niin suurta lukua, mutta se on ikävää, jos rautamuna hukkuu.

Tilanne mutkistuu.

Rautainen muna räsähtää rikki. Kuoren muruset eivät vajoa pohjaan, vaan kohoavat pintaan. Samalla ne kasvavat huikealla vauhdilla. Munan alaosasta muodostuu maa ja yläosasta taivaankansi. Keltuaisesta sukeutuu elintärkeä aurinko ja valkuaisesta kuuhulluille kuu. Epämääräisistä paakuista ja muista mustanpuhuvista osista rakentuvat tähdet sekä poutapilvet.

On syntynyt maailma.

Aika rientää. Aurinko ja kuu kulkevat yön ja päivän roolissa luonnon kiertokulkua mukaillen. Ne vaihtavat vuorotahtiin paikkaa, eikä Ilmatar pysy laskuineen perässä. Kuluu vuosi jos toinenkin.

Hengettären elämä ei helpotu, vaan hän on edelleen veden vietävänä ja kovasti tuskissaan. Kymmenentenä luomistyön jälkeisenä kesänä hän nostaa päänsä pintaan toivoen kalalokin jo kuolleen vanhuuttaan. Linnut voivat olla pitkävihaisia, ja lokilta sentään meni koko pesue yhdellä kertaa. Hengetär tahtoo saattaa suurmiehen synnytyksen rauhanomaisesti päätökseen.

Ilmatar rauhoittelee mieltään ja muotoilee niemiä ja lahtia, sitten sopivia kalahautoja, lohiapajia ja syvänteitä. Hän lötkähtää kyljelleen maalle ja silottelee vartalollaan nakurantoja. Vähän matkan päähän rantaviivasta Ilmatar roiskaisee muutaman luodon sekä joitakin karikoita merimiesten mielipahaksi.

Kun hengetär on luonut maat ja mannut, laittanut luodot ja piirtänyt kallioviivat, hän pohtii lapsensa kohtaloa. Vaikkei henkiolento ole luonteeltaan sieltä äkkinäisimmästä päästä, tilanne kieltämättä riipii hänen mieltään. Tenava on matkannut ruumiissa kohtuuttoman kauan, lähes kolmekymmentä vuotta. Tavallaan pentu on aikamiehen iässä jo syntyessään. Hyväluontoisena oliona Ilmatarta säälittää syntymätön lapsensa, joka ei ole nähnyt päivänvaloa niin pitkään aikaan. Miten sille käy koulussakin, Ilmatar pohtii, joutuuko ilman omaa syytään pilkan kohteeksi? Henkiolento pyytää suuremmilta voimilta apua synnytykseen, sillä se haluaa jo viimein päästä taakasta, tuosta kohdussaan makaavasta loiseläjästä. Ilmatarta ei auta kuu, ei aurinko, ei päivä eikä yö. Penikka makaa autuaasti pesässään ja nauttii ilmaista muonaa napanuoran välityksellä.

Maailmanluoja tuskastuu tosissaan ja avittaa lapsukaisen syntymää omakätisesti. Hän avaa sormenpäillään ulompia, välilihan viereisiä portteja, jotta tenava näkisi vilauksen päivänvaloa. Kunpa vain lapsi kiinnostuisi uudesta asiasta ja tulisi houkutelluksi ulos kätköstään kuin varkain.

Juoni onnistuu ja sikiö pulahtaa Ilmattaren suolistosta mereen kellumaan.

Lapsella ei tunnu olevan kiire mihinkään ja hän pötköttää aalloilla osapuilleen kahdeksan vuotta. Viimein iäkäs pienokainen ajautuu maan kamaralle, puuttomalle niemelle. Poikalapsi konttaa ylemmäs rantahiekalle ja puistelee sekavaa, unista päätään. Hän nousee seisomaan ja silmäilee taivasta. Taivaalla on outoja merkkejä, on kuu ja tähtiä. »Otava, perkele», hän sanoo.

Noin syntyy Väinämöinen, Kalevalan suuri runonlaulaja ja kultakurkku, muutenkin verraton mahtimies – syntyy valmiiseen maailmaan.

2. Väinämöisen nuoruus ja ensimmäiset naishuolet

2.

VÄINÄMÖISEN NUORUUS JA ENSIMMÄISET NAISHUOLET

VÄINÄMOINEN SEISOO ALOILLAAN hievahtamatta ja luonnostelee mielessään tilannekuvaa. Hän asettuu syvään haara-asentoon ja tutkii autiota maalaismaisemaa: maassa ei kasva ohran taimi eikä vartu lepän varpu. Rauhallisena miehenä Väinämöinen silmäilee maaston tyhjyyttä useamman vuoden. Hän välttää tietoisesti liian hätiköityjen johtopäätösten tekemistä, mutta aprikoi hiljaa mielessään, mistä löytäisi viljelijän mainiota maata komistamaan. Muuten saattaisi ilmetä kiusallinen tilanne, jos vaikka poikkeaisi vieraita. Näkisivät seutukunnan alkeellisuuden.

Kuin tilauksesta paikalle sattuu Sampsa Pellervoinen, joka on maineeltaan verraton peltotyömies. Väinämöinen palkkaa Sampsan hommiin saman tien. Tämä kylvää maineensa veroisesti maat ja mannut sekä suot ja ahot. Viljelyn tavoitteena on kasvattaa alueelle männikköä, kuusikkoa, kanervikkoa ja niiden lisukkeeksi leppää, tuomea sekä pihlajaa. Kun siinä ei ole Väinämöisen mielestä tarpeeksi, laittaa Sampsa alulle pajuja, katajia ja omenapuita.

Työn tulosta ei tarvitse kauan odottaa, sillä niin lepikko kuin kanervikkokin kohoavat hurjalla vauhdilla. Katajiin kasvavat mehevät marjat sekä omenapuihin punaposkiset ja mehukkaat hedelmät.

Väinämöinen arvioi Sampsan aikaansaannoksia jokseenkin tyytyväisenä: Maineensa mitat täytti tuo Pellervoisen kloppi. Kylvö onnistui paremmin kuin osasin odottaa, tosin suosituksetkin olivat hyvät. Hyvä etten itse alkanut, vaan otin työn tilauksena.

Kylvöä voi pitää muuten täydellisenä, mutta tammi ei juurru eikä ohra kasva. Väinämöinen ei moisten puutteiden takia heti hermoile, vaan malttaa mielensä muutaman päivän. Hän tarkkailee tilannetta kaiken kaikkiaan kolme kokonaista vuorokautta, minkä jälkeen miekkonen mittailee tammen kasvuongelmia lähemmin. Hän odottaa vielä muutaman päivän päästen liki viikkoon. Mutta tammi ei kasva, puu ei ylene.

Vastarannalta, utuisen niemen nokasta kuuluu kaamea kalkatus, johon Väinämöinen havahtuu ja kiroaa asiaa, sillä keskittyminen tärkeässä tehtävässä herpaantuu. Hän siristää silmiään, ja melun lähde selviää. Vetten takana liikehtii lauma helakoita neitosia. Arvella sopii, että neidot ovat niittopuuhissa tai miehenkaadossa. Varmuutta asiasta ei Väinämöisellä ole. Kun meren aallosta nousee kipinä, joka tuikkaa neitokaisten niittämät kuivankarheat heinät tuleen, eikä vastarannalta edelleenkään kuulu miehistä örinää, Väinämöinen...