Kansi
Etusivu
Pasi Lampela
Hellekausi
novelleja
Werner Söderström Osakeyhtiö
Helsinki
Tekijänoikeudet
ISBN 978-951-0-37094-0
© Pasi Lampela 2007
Versio 1.1
Werner Söderström Osakeyhtiö 2010
Pääsiäinen
PÄÄSIÄINEN
1.
»Peijaksen sairaalaan, kiitos.»
Aurinko läikähti ikkunassa, kuski käänsi pääväylälle. Kevät oli myöhässä. Kuski olisi halunnut kehittää siitä keskustelunaihetta. Mikkonen väisti.
»Pistä jotain musiikkia.»
Kuski näppäili soitinta ja vilkaisi taustapeiliin.
»Onks pahakin tilanne?»
»Anteeks?»
»Niin että onks pahakin tilanne?»
»No ei. Tai siis on, onhan se.»
»Niin, niin. Emmä halua mitenkään niinku –»
»Tää on hyvä, anna olla tää.»
Kuski ehti siirtyä jo seuraavalle kanavalle, mutta näppäsi edellisen takaisin, ja letkeä jazz alkoi sykkiä auton umpiossa. Mentiin Kehä III:n yli. Kansa vaelsi pääsiäislomilleen.
»Kävin tossa vähän evästä ostamassa», kuski lopetti hiljaisuuden ja nosti paperikassia näkyville. »Kato ny vähän, jumalauta, joulutähti kassinkyljessä! Mä nauroin sille myyjälle, että eiks teilloo joulun jälkeen oikein kauppa käyny? Vai ootteks te näin onnettomasti menny sotkee vapahtajamme syntymät ja kuolemat?»
Mikkonen hymähti. Kuski nauroi ja sai yskäkohtauksen, ryki niin että pahaa teki, mutta nauroi taas kun tokeni ja pyöritti päätään, kävi tilannetta edelleen päässään läpi.
Mikkonen yritti koota ajatuksiaan, valmistautua. Katupöly tuntui sisälläkin, kirskui hampaissa, kutisi sieraimissa. Vantaa näytti Vantaalta.
»Se on mielentila», kuski täräytti, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Meinaan tää Vantaa.»
»Se on mikä?»
»Mielentila.»
»Niin joo…»
»Joo, Vantaa on niinku mielentila.»
2.
He olivat Lehikoisen kanssa molemmat perheellisiä, kolmevitosia miehiä, tunteneet toisensa opiskeluajoista saakka ja töissä samassa firmassa alalla, jolle pääsystä olivat tapelleet verenmaku suussa. Nyt oltiin sitten tässä.
»Jäi se teidän lammaspatanne väliin tällä kertaa», Lehikoinen naurahti ja maistoi kahviaan. Kanttiini jäi rakennuksen varjoisalle puolelle, mutta joka suunnalla ikkunoissa loisti. Sairaala-asuiset varjot ilmestyivät ja katosivat.
»Vittu tätä näitten myrkkyä.»
»Lähetään helvettiin täältä», Mikkonen yritti. »Vedetään lärvit jossain.»
»Ei onnistu.»
»Kuinni?»
»Pakkohoitopäätös.»
»Mistä hyvästä sä semmosen?»
Lehikoinen kertoi. Kertoi miten vaimo oli soittanut poliisit ja huutanut niille ettei jaksa enää. Että mies uhkailee tappaa heidät ja itsensä. Hetken aikaa, katsellessaan vanhaa kaveriaan ja kollegaansa siinä pöydän takana, Mikkonen ajatteli että ehkä vaimolla oli siihen syynsä. Hän hörppäsi kahvinsa, huomasi jalkansa vatkaavan, pysäytti sen. Lehikoinen aikoi sanoa jotakin, mutta jätti sanomatta.
»Anna tulla vaan. Jos se vaikka helpottas.»
Lehikoinen hieraisi silmiään, huokaisi.
»En tiedä perkele, kun ei tiedä mistä alottaa… Ja nää tekee niin saatanan hitaaks nää näitten huumeet.»
»Ethän sä semmosta menis tekee, kyllähän mä sut tunnen. Näytä mulle joku, jolle mä voin mennä susta takuuseen, pääset pois.»
»Jos se oliskin noin yksinkertasta.»
»Sä olet vaan – tässon ollu tota hässäkkää töissä ja –»
»Joo, ei sun tartte hei…»
Häpeä ja neuvottomuus valahtivat Mikkosen lävitse, hän tunsi punastuvansa, vaikkei kai mitään syytä ollut; oikeita sanoja, oikeita eleitä ei tällaisissa tilanteissa ollut olemassakaan.
»Kytät soitti sit ambulanssin. Ikinä unohda sitä näkyä: istun siinä lekurin tentattavana, siinä meidän pihalla, ja lapset kattoo sieltä oman huoneensa ikkunasta. Kaks totista pientä naamaa…»
Lehikoinen peitti kasvonsa, kamppaili kyyneliä vastaan. Mikkonen yritti tavoittaa ystäväänsä pöydän yli, rutisti olkapäästä.
3.
Osastolla he istuivat ensin Lehikoisen huoneessa, mutta sinne tulivat hänen huonetoverinsa ja Lehikoinen tuskastui. He menivät tupakkapaikkana toimivalle kattoterassille. Aurinko helotti neitseellisen sinisellä taivaalla. Penkiltä nousi vapiseva viisikymppinen mies, tuli pummaamaan tupakkaa. Lehikoinen tarjosi, poltti itsekin. Mies jupisi jotain ja laahusti takaisin penkilleen.
»Tätä täällä menee.»
»Voisinks mä tehdä jotain?»
»Niinku esimerkiks?»
»Puhua vaikka Leenan kans.»
»Emmä halua että sä sotkeennut tähän. Se on yritelly soittaa tänne, ennoo vaan ottanu puheluja vastaan. Jos huomenna jaksas. Jos sais saatana yhen yön nukuttua… Nää ihmetteli, että ei semmosen latingin jälkeen minkä ne mulle illalla anto, semmosen jälkeen ei pitäs kenenkään tajuta kuusta eikä maasta. Mutta kun ei.»
»No mut puhu nyt hemmetissä sen kans. Se on huolissaan, ja lapset kans.»
»Joo, voi vittu, katopas kun ei tullukaan mieleen.»
»Sori.»
»Kyl tää tästä. Vaikka kai mä aika sekasin taisin olla.»
»Onks ne jotain diagnoosia sulle?»
»No joo, mitä väliä.»
»No voihan sillä ollakin.»
Lehikoinen puri huultaan.
»Depressio.»
Lehikoinen kertoi valvoneensa monta viikkoa, voineensa todella huonosti itse asiassa jo vuosia. Töissä oli kaikki kaatunut päälle, jostain tokkuran läpi huoli tunki nytkin.
»Sen verran jos sä viittisit, että kertosit Backströmille, että mä hoidan kyllä sen mun raporttini.»
»Älä sä ny siitä murehdi, ei helvetissä. Mä pyydän että Lissu tekee sen, ei mitään ongelmaa.»
»Se olis pitäny tehä jo.»
»Lissu tekee sen tässä heti kun töihin palataan. Ota sä ihan iisisti vaan.»
»Niin kai se on tehtävä. Kiitos Jaska.»
Mikkonen nyökkäsi. Hän tunsi miten jaloissa ja käsissä levisi puutumus, kasvot tuntuivat jäykiltä. Hän ravistautui hereille, yritti keksiä puhuttavaa, mutta ajatukset hajosivat jonnekin. Lehikoinen tumppasi savukkeensa, naurahti.
»Niin kauan ku muakin on duunissa Koneeks kutsuttu, ei musta semmosta sit kumminkaan tullu. Yritys oli kyl kova, sitä ei voi kukaan kiistää. Mutta näin kävi.»
Se nauratti ensin vähän molempia, sitten Lehikoinen tyrskähti ja alkoi hytkyä. Itku tuli jostain hyvin syvältä. Mikkonen kiersi kätensä hänen hartioittensa ympäri kun ei muutakaan osannut, mutta se oli Lehikoiselle liikaa ja tilanne jähmettyi kiusalliseen hiljaisuuteen.
»Pitäs varmaan mennä», Mikkonen kuuli sanovansa.
Lehikoinen nyökkäsi. He menivät sisälle. Pulska hoitajatar järjesteli keltaisia tipuja ja munia pöydälle. Maljakosta sojotti pari pajunoksaa. Lehikoinen vinkkasi häntä osaston ovelle päin.
»Kaveri olis lähdössä.»
»Selvä.»
4.
Lapset eivät – tietenkään – innostuneet lammaspadasta, mutta hän huomasi syövänsä hyvällä halulla. Punaviini huuhtoi suusta pölyn ja sairaalan ummehtuneen ilman. Hän komensi lapset alakertaan kun ne alkoivat riidellä, hätkähti aivan kuin olisi kuullut oman äänensä jostain seinän takaa. Vaimo yritti keskittyä ruokaansa. Hetken aikaa ruokailuvälineet kalisivat lautasia vasten hiljaisuudessa.
»En tiedä», vaimo huokaisi sitten. »Nyt kun sitä miettii niin mä katoin jo sillon uudenvuodenbileissä, että ei, nyt ei oo kaikki ihan niinku –»
»No ei tainnu olla.»
»Niin.»
»Onks meillä?»
»Onks meillä mitä?»
»Kaikki niinku pitää.»
»Ei nyt hei, ihan oikeesti.»
»No ei, mitäs me.»
»Ja Leena oli soittanu poliisit…»
»Hemmetin hyvää tää.»
»Etteks te töissäkään sit mitään huomannu?»
»Niinku mitä?»
»Että se ei voi hyvin.»
»Ei siellä ehdi.»
»Ei ehdi huomata että kaveri on tossa tilassa?»
»Otat sä lisää?»
Hän ojensi viinipulloa. Vaimo nyökkäsi. Hän jakoi pullonlopun laseihin, tyhjensi omansa saman tien ja haki uuden pullon.
»Mulle riittää kyl jo.»
»Mulle ei.»
Hän avasi pullon ja täytti lasinsa. Puutumus hellitti hieman, viini humisi päässä. Parvekkeella, olohuoneen suurten ruutujen takana, laskevan auringon valossa vaimo sytytti savukkeen. Pyyhkäisi ikkunalasin pölyä ja näytti hänelle mustaa sormenpäätään merkitsevä katse silmissään. Hän meni parvekkeelle, nojasi kaiteeseen. Linnut sirkuttivat, piha odotti haravointia.
»Tuleeks sulle koskaan semmosta että perkele nyt se on tässä, että mä pamahdan uskoon.»
»Mistäs tää nyt tuli?» vaimo ihmetteli.
»Että pistän Matteuspassion soimaan ja pamahdan jumalauta uskoon just nyt.»
»Mä olen ollu.»
»Uskossa?»
»Nii.»
»Koska?»
»Teininä. Enks mä ole muka kertonu?»
Mikkonen hymähti, pyöritti päätään. Kaiteen rauta painoi kyynärpäitä. Vaimo katsoi häntä ja sanoi hetken päästä:
»Kyl se siitä selvii.»
»Saa nähdä.»
»Ties vaikka hurahtaa Jeesukseen.»
Mikkonen nauroi; ehkä näissä yhteisissä välähdyksissä oli heidän toivonsa.
»Siellä alkas leffa», vaimo sanoi ja sammutti savukkeensa.
»Tota…»
»No mitä?»
»Mitäs oot mieltä jos mä… jos mä sanon itteni irti?»
»Mitä?»
»Niin mä olen päättäny.»
5.
Ei Mikkonen itseään irtisanonut. Kevät tuli ja lämpimät aurinkoiset aamut veivät eteenpäin. Vaimo joutui lähtemään töihinsä jo seitsemältä, joten lasten aamutouhut ja kouluun ja päivikseen saatteleminen kuuluivat kaikki Mikkosen vastuulle ja hän vain yksinkertaisesti päätti kestää, tuli mitä tuli, ainakin kesälomaan saakka. Katsoisi sitten syksyllä mitä tekisi.
Lehikoinen pääsi Peijaksesta, mutta kotielämä ei ottanut sujuakseen; hän vuokrasi Tikkurilasta yksiön. Mikkonen auttoi muutossa.
»Mitäs toimistolle kuuluu?» Lehikoinen kysyi kun kamat oli saatu sisään ja korkattu oluet.
»Sama rumbahan siellä. Tiedä mitä siitä oikein pitäs ajatella.»
»No mä en ainakaan ajattele enää yhtään mitään. En ainakaan sitä puljua.»
Sairaslomaa oli jatkettu, ja Backström vakuutellut että ei siinä mitään, täytyyhän mies työkuntoon saada. Mutta nyt kun Mikkonen katseli Lehikoista muuttolaatikoiden keskellä, hämärtyvässä illassa paljaana roikkuvan lampun valossa, häntä kylmäsi.
Ja kuitenkin, odotellessaan pysäk...