Kansi

Etusivu

ANNE LEINONEN

VALKEITA LANKOJA

TARINOITA TOISISTA TODELLISUUKSISTA

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-37595-2

© Anne Leinonen 2006

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Kiitokset

KIITOKSET

Eijalle kannustuksesta, sekä Petrille,

Petrille ja Tapiolle mukana matkaamisesta.

Koiperhoset

KOIPERHOSET

Ajoin valtatietä reipasta ylinopeutta. Vitikainen roikotti kyynärpäätään Volvon ikkunasta ja siemaili olutta. Hörppyjen lomaan hän vihelteli alavireisesti Frederikin iskelmää ja sipaisi seitkytluvun takatukkaansa ojennukseen. Albin oli laittanut Vitikaisen ihan kiusallaan mukaani. Ei jäänyt jätkä häiritsemään toimituksen kiireitä.

Minua ei juuri kiinnostanut jonkun pienen jumalanhylkäämän kylän ihmiset ja heidän suhtautumisensa outoihin ilmiöihin. Kuka tahansa näki tonttuja ja pikku-ukkoja, jos oli ryypännyt pari viikkoa putkeen tai oli muuten päästään vialla. Albinille oli vain juolahtanut mieleen, että lehtemme lukijoita kiinnosti Rumpujärven tapaisen paskakläntin sielunmaisema. Joku iäkäs nainen oli siellä yrittänyt kaataa Soneran linkkimastoa moottorisahalla. Sopivan sekopäinen juttu sunnuntailiitteeseen.

Päätoimittaja Albin osasi esittää asiansa juuri sillä oikealla helvetillisellä äänensävyllä, että jokainen alainen kunnioitti häntä. Osittain se saattoi johtua Albinin muhkeasta, yli satakaksikymmentäkiloisesta massasta, mutta todellinen syy oli yksinkertaisesti siinä, että hän oli erittäin epämiellyttävä ihminen ja osasi tehdä sen selväksi.

– Se on potkut, jos et tee tätä hommaa, hän oli sanonut minulle.

Kuvauskeikka Kalevan kisoihin oli siis toiveajattelua. Albin työnsi minulle osoitelapun käteen ja kehotti, että viettäisin seudulla viikonlopun ja tutkisin kaikkea, mikä vähänkin liikkui. Kävin hakemassa rompevarastosta järjestelmäkameran lisäksi digitaalikameran ja dat-nauhurin. Kesätyttö Sinikka otti kuittaukseni vastaan ja hymyili sievästi. Virnuilin takaisin ja ajattelin, kuinka mukavaa täysvallattoman poikamiehen olisikaan ollut lähteä Sinikan kanssa urheilukisoihin, istua katsomossa liki, hivuttaa kättä tytön vyötäisille ja vähän nipistää.

– Jos vaikka pääsisit haastattelemaan paikallista menninkäistä tai ökkömönkiäistä, Albin oli sanonut minulle epämääräinen virne kasvoillaan. Ja tietenkin myös Vitikainen kuului työsuhde-etuihin. Vitikainen oli välkky avustaja silloin, kun piti huomata ihmisistä virheitä, heikkouksia ja negatiivisia ominaisuuksia. Siinä mielessä hänellä oli ikävän juoruakan sielu. Vitikaisesta puuttui kuitenkin lehtitoimittajan tarkkuus ja vainu, patalaiska kun oli.

– Jonnekin jumalan selän taa.

– Sasse. Asukkaita vähemmän kuin täällä työntekijöitä. Mutta kylän väkiluku on kuulemma nousussa.

– Siellä asuu varmaan joku missi, jota kaikki vahtaavat.

Rumpujärven löytäminen ei ollut niitä maailman helpoimpia tehtäviä. Albin oli kyllä antanut minulle GT-kartan ja neuvonut kääntymään Pieksämäeltä Kuopion suuntaan. Pysähdyin pienessä kylässä, jonka nimi unohtui saman tien, ja kysyin ohjeita. Myyjä oli tympeä vanha nainen, mutta tarjoutui myymään alueen peruskartan, vuodelta 1987, mittasuhde yksi kahteenkymmeneentuhanteen. Vitikainen osti korillisen olutta lisää.

Vitikaisen kartanlukutaidoista huolimatta, tai juuri niistä johtuen ajoin vielä kahdesti vikaan, ennen kuin Rumpujärven kylään vievä pieni hiekkatie löytyi. Tien laitaan olisi voinut laittaa kyltin, jossa olisi vanhan lännen tyyliin lukenut ”Rumpujärvi 23 asukasta”. Tuskin pitäjällä asui edes sen vertaa väkeä.

Vitikainen kommentoi nenä kartassa, että alueen rakennukset ja pellot olivat keskittyneet kartan yläreunassa lötköttävän soikion muotoisen järven ympärille. Järven nimi oli yllättäen Rumpujärvi. Hän lohkaisi, että jos asiaa tarkasteli lähemmin ja liitti soistuneet alueet ja lahdelmat mukaan, niin itse asiassa järvi oli hotdogin mallinen.

Vitikaisen höpinöitä kuunnellessani menin pienissä risteyksissä sekaisin ja pysäytin auton erään pellon laitaan, jossa vanha pappa seivästi heinää. Veivasin ikkunan auki.

– Anteeksi, tiedättekö missä rouva Malinen mahtaa asua?

Mies sylkäisi maahan, pyyhki nenää flanellipaidan hihaan ja mulkaisi minua.

– Pitäisi käydä jututtamassa rouvaa.

– Malisten torppa on kun ajat tästä vielä kilometrin eteenpäin, mies ynähti. – Mutta moottorisahasta siltä ei sitten kannata kysyä.

Mies kääntyi takaisin heinäseipään puoleen juuri sen näköisenä, että seiväs oli sata kertaa kiinnostavampi puhekumppani kuin minä.

Malisen talo oli rähjäinen, kaksikerroksinen maalaistalo. Punamultamaali oli aikapäiviä sitten rapissut maahan. Sammutin moottorin. Vitikainen vääntäytyi pihamaalle ja venytteli leveästi haukotellen. Minäkin oioin selkääni: se oli niksahtanut nuoruusvuosien korkeushyppykisoissa ja tahtoi äityä vihoittelemaan, jos istuin liian pitkään samassa asennossa.

Rappusille tuli vastaan polkkatukkainen, keski-ikäinen nainen, jonka kasvot helottivat punaisina. Kasvoissa oli iloisesti kukkiva ihottuma, joka oli käsillä raapimisen jäljiltä mennyt entistä pahemmaksi. Nainen tuijotti minua väsyneesti.

– Taas uusi toimittaja, hän totesi.

Olin hivenen hämmästynyt, että nainen arvasi toimenkuvani ennen kuin ehdin ottaa Canonin esiin kameralaukusta.

– Ei teistä mitään etua ole, nainen sanoi ja kääntyi mennäkseen takaisin sisälle.

– No soo, minä älähdin ja otin pihan poikki muutaman hätäisen juoksuaskeleen.

– Edellinenkin kirjoitti, että minä olen hullu.

– Lehtemme näkökulma on ihan toinen. Teemme juttusarjaa oudoista ilmiöistä.

– Mutta jos kirjoitetussa sanassa lukee, että minä olen hullu, niin sitten on uskottava että asia on niin.

– Me teemme juttumme ihmisten ehdoilla. Tositarkoituksella.

Laskettelin rouva Maliselle, että aikaisemmin lehdessämme oli ilmestynyt juttu poltergeist-ilmiöstä Pyhtäällä ja siitä oli tullut kannustavaa lukijapalautetta. Päätähti oli saanut tarkistaa artikkelin ennen painoonmenoa ja varmistaa, että kirjoitus ei millään muotoa loukannut häntä. Samanlaisen systeemin voisimme kehittää tässäkin tapauksessa, kun nyt kyseessä oli näin epätavallinen tilanne. Pistin likoon kaiken liikenevän lipevyyden, ja loppujen lopuksi nainen suostui haastatteluun.

Istuimme tuvan ruskealle puupenkille ja odotimme, kun nainen kattoi pöytään kahvikupit. Hän laittoi kaasuliedelle vesipannun lämpiämään ja rymisteli pakastearkun sisällön kanssa. Vitikainen alkoi vanhasta tottumuksesta selailla tuvan pöydällä olevia papereita ja katseli häpeilemättä yksityiskirjeitä ja laskuja. Minä yritin murahtaa, että taustatyö piti tehdä vaivihkaa. Mikroaaltouuni kilahti keittiössä. Vitikainen osasi lopettaa juuri ajoissa, ennen kuin nainen porhalsi pöydän luo sokerikko ja munkkilautanen käsissään.

Haastattelu pääsi alkamaan vasta siinä vaiheessa, kun nainen oli kiehauttanut kahvinporot ja kaatanut kahvikuppeihin höyryävää nestettä.

Otin dat-nauhurin esiin, mutta nainen kavahti taaksepäin, hyvä ettei kaatanut kädessään olevaa kahvipannua.

– Pistä se härveli pois!

– No mutta…

– Minä saan siitä päänsärkyä!

Laitoin vastahakoisesti nauhurin pois ja tyydyin muistilehtiöön. Nainen rauhoittui ja istui vastapäätä pöydän pitkälle sivulle. Vitikainen nappasi munkkirinkilän ja alkoi maiskuttaa sitä hyvällä ruokahalulla.

– Ei ole maitoa, Vitikainen huomautti.

Nainen pyysi anteeksi ja kiiruhti keittiöön. Iskin Vitikaiselle silmää ja siirsin nauhurin hänelle. Vitikainen sijoitti mikrofonin polviensa väliin pöytäliinan alle piiloon, napsautti nauhoituksen päälle ja sulloi nauhurin takin taskuun. Nainen tuli kermakon kanssa takaisin.

– Kaikki alkoi sinä päivänä, kun Soneran miehet pystyttivät tuon härvelin tuohon mäelle.

Rouva näytti minulle ikkunasta pohjoiseen avautuvaa maisemaa. Metsäisen mäen päältä kohosi linkkimasto.

– Sen jälkeen en ole kyennyt elämään normaalia elämää, nainen nyyhkäisi ja hieraisi silmäkulmaansa.

– Mitä tarkoitatte? kysyin myötäelävästi. Olin varta vasten harjoitellut äänenkäyttöäni tällaisia tilanteita varten. Volyymi pienelle ja ripaus herkkyyttä, siitä se luottamus syntyi.

– Ensiksi tuli tämä allergia. Ei siihen lääkärit mitään osanneet sanoa. Sitten alkoi huimata ja pyörryttää, jos vain menin sähkölaitteen lähelle. Televisio on kaikkein pahin.

Vitikainen otti toisen munkkirinkilän ja pyöritteli sitä kädessään. Oli tarkka homma, mistä päin vielä jäässä olevaa leivonnaista kannatti syödä.

– Eihän teillä vai ole kännykkä päällä? nainen hätkähti ja nousi seisomaan. – Juimii päässä.

– Taisin sulkea ennen pihaan tuloa, muistelin.

Nainen istui takaisin paikalleen.

– Siis mistä luulisitte tämän kaiken johtuvan?

– No tietenkin niistä.

– Mistä niistä?

– No niistä. Kyllähän te tiedätte. Sitä vartenhan te tulitte tänne.

Nainen kierteli ja kaarteli puheissaan. Sain lypsettyä hänestä irti jonkinlaisen tarinan, mutta eipä siitä lehtiartikkeliksi ollut. Nainen väitti olevansa herkkä kaikelle tekniselle, mikä vuorostaan todisti sen, että jokin tai jotkin olivat aikeissa valloittaa kylän. Yritin kierrellen kysellä linkkimastosta ja poliisien kimppuun hyökkäämisestä, mutta siinä vaiheessa nainen pillastui ja hänen rauhoittelemiseensa meni tovi. Oli ilmeistä, että nainen uskoi linkkimaston aiheuttavan hänelle kohtauksia.

Nainen halusi viedä minut saunaan. Vitikainen meinasi kompuroida perään, mutta sain viitottua hänet jäämään paikalleen. Kurkistin torpan pyhättöön. Ylimmällä saunan lauteella nökötti roikan jatkeena televisio.

– Tässä poika katselee uutiset, mutta minun täytyy mennä siksi aikaa ulos.

Palasimme takaisin kahvipöytään. Sumppi oli jo jäähtynyt ja maistui pahalta. Naisesta ei lähtenyt irti herk...