Alkusanat

ALKUSANAT

Vuoden 2007 alkupuolella eksyin ensimmäistä kertaa kamppailuhenkiselle potku.net-sivustolle. Hyvin nopeasti kiinnitin huomiota Kari Aittomäen teksteihin. Hän kirjoitti asiantuntevasti kamppailulajeista, turva-alasta sekä portsarimaailmasta.

– Mikäs ihmeen mies tämä nyt oikein on, ihmettelin.

Tutustuin materiaaliin perinpohjaisesti ja käsitykseni vain vankistui.

Aittomäki on Aito. Eräänä helmikuisena lauantaiaamuna heräsin varhain. Päässäni rapisi:

– Tarttis tehdä kirja portsareista.

Otin heti yhteyttä ystävääni Jaakko Pietiläiseen (Johnny Kniga) ja kerroin ideasta. Hän oli innoissaan:

– Helvetin hyvä idea.

Lähetin Karin portsarimaailmaan liittyviä tekstejä Jaakolle:

– Mahtavaa. Ota kaveriin heti yhteyttä.

– Jep.

Kuiskasin potkun kautta Karille yksityisviestin ja pyysin ottamaan yhteyttä. Mies soitti ja oli erittäin innostunut ideasta, suostui haastatteluun ja lupasi auttaa projektissa kaikin tavoin. Tehtiin tällit Helsinkiin, Johnny Knigan toimistolle Annankadulle. Sovittuun aikaan paikalle saapui iloisesti virnuileva energiapakkaus:

– Kari Aittomäki, hyvää päivää.

Kävelimme haastatteluhuoneeseen ja istuimme alas. Mies pisti portsariaiheesta reilut kolme tuntia suoraa tarinaa useimmista mahdollisista kulmista rutistettuina, joi session aikana kannullisen kraanavettä ja häipyi työkeikalle.

Kari Aittomäen rooli kirjan suunnitteluvaiheessa oli merkittävä. Hän antoi minulle ja kustantajalle laajat perustiedot portsarin ammatista ja ennen kaikkea tasoitti tietämme ottamalla itse oma-aloitteisesti yhteyttä moniin pitkän linjan ammattilaisiin kuten Ave Niiniketoon, Jukka Mäkyseen, Ykä Leinoon, Skipi Jokiseen ja Kuuno Väntäriin.

Kirja ei pyri olemaan mikään suomalaisten portsareiden ranking-lista, vaan mukaan on otettu parikymmentä tunnustettua alan ammattilaista, ja onpa joukossa yksi Ruotsin kansalainenkin, Tomas Johansson Haaparannalta. Vanhimmat miehet ovat aloittaneet uransa jo 1950-luvulla, nuorimmat noviisit 2000-luvulla.

Ovimiehistä kerrotaan monenlaisia tarinoita. Voi kai sanoa, että portsarijutut ovat osa suomalaisten ravintolakertomusten suurta saagaa. Tässä kirjassa poket pääsevät vihdoin kertomaan oman tarinansa.

Jyväskylässä tammikuussa 2008,

SAKARI LUOMA, freelancetoimittaja

Kiitokset

KIITOKSET

Poket, Jaakko Pietiläinen, Maria Schmandt, Henrik Schütt, Johnny Knigan väki, Jaana Kettunen, Jarkko Luoma, Santeri Lehto, Kai Koskinen, Aikikenin porukat, Harri Peltonen, Martti Riikonen (vanhempi nyrkkeilymies), Tiinu Wuolio, Ari-Pekka Paasonen, Larkki ja Kaija, Pekka Jaatinen, Timo Välilä, Tiina Tökkäri, Markku Mäkiranta, Markku Peltola, Lilja ja Aatos Luoma.

Diplomaatti – Ykä Leino

DIPLOMAATTI

Nimi: Ykä Leino • Syntymävuosi: 1976

Kotipaikka: Turku • Työkenttä: Turku, Salo, Vaasa

Harrastukset: kakkujen koristelu

RAVINTOLA KOTI VAASASSA oli mun ensimmäinen työpaikka. Voi herrajumala sentään, se oli 18-vuotiaalle kundille aikamoinen kokemus. Perinteikäs mesta, ehdottomasti, perustettu jo vuonna 1927. Paikan vakioasiakkaat koostu merimiehistä, linnakundeista ja alkoholisteista eli täydellinen alku portsarinuralle. Mikä parasta, alotin hommat vielä juhannuksena ja olin ovella yksin töissä.

Ekan hässäkän muistan aina. Baari oli tupaten täynnä ja tanssilattian vieressä istu just linnasta päässy kundi yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokulta ei ollu malttanut pysyä ihan koko aikaa kiltisti kotona, kun mies oli ollut lusimassa, ja tottahan tää kaveri oli saanu kuulla asiasta. Alkuilta meni pariskunnalla vielä ihan hienosti jälleennäkemisen merkeissä, mutta sitten kun molemmat alko päästä känniin ja fiiliksiin, ne alko ratkomaan näitä parisuhdeasioita vähän kovaäänisemmin.

Yhtäkkiä kundilla napsahti päässä. Se otti puolityhjän tuopin käteen ja löi sen suoraan vaimonsa naamaan. Tuoppi hajos, ja ennen kuin lasinsirut ennätti edes laskeutua lattialle, kundi veti nyrkillä perään eli suoraan naista tauluun ja hyppäs pöydän yli sen kimppuun. Mä juoksin teräsmiesloikilla ovelta pöytien yli suoraan riitelevän pariskunnan väliin ja huusin:

– Nyt pihalle!

Naisen lärvi näytti siltä, kuin se olis jääny lihasilppurin alle. Verta tuli reippaasti ja lasinsiruja sojotti pystyssä sen naamassa. Kundi rauhottu saman tien ja näytti siltä kun mitään ei olis tapahtunu, vihelteli vaan siinä vieressä. Vein molemmat eteiseen ja soitin poliisit heti paikalle. Nainen huusi hysteerisenä:

– Sä joudut takasin linnaan saatana ja mä pidän huolta siitä, että sä myös pysyt siellä.

Kun poliisit tuli paikalle, muijalta loppu räky saman tien. Skoudet kysy:

– Mitäs täällä on tapahtunut?

Nainen vastas:

– Ei mitään.

Kundikaveri naureskeli vieressä ja katteli meikäläistä:

– Aha, näinkö tätä peliä pelataan, ihmettelin.

Poliisit tenttas naiselta uudestaan:

– Sua ei sitten pahoinpidelty vai?

– Ei, mä kaaduin, löin naamani pöytään ja tuoppi hajos naamaan.

En mäkään siinä sitten 18-vuotiaana kollina alkanu mitään todistelemaan:

– Jos te haluatte toimia näin, asia ei mulle kuulu, ajattelin.

Poliisit häipy paikalta ja pariskunta jatko matkaa ambulanssilla terveyskeskukseen ja juhannuksenvietto ravintolassa jatku entiseen malliin.

Muistan ikuisesti sen hetken, kun ekan duunivuoron jälkeen istuin ravintolan pöydässä juomassa limsaa. Mun valkonen kauluspaita muistutti lähinnä teurastajan työasua, se oli aivan verestä punainen ja hihat oli revitty lähes irti. Kattelin siinä aamuyöstä itteeni ja mietin:

– Ei jumalauta. Mä en IKINÄ tee enää näitä hommia, tää oli tasan ensimmäinen ja viimeinen kerta, ja Aki joka mut tänne hoopotti, saa vielä tuntee tän nahoissaan.

Kului pari päivää ja kaveri soitti taas:

– Sehän meni hyvin, menisitkö ensi viikonloppuna uudestaan?

– Juu, totta kai, ei siinä mitään, tarttee vaan hakee uus valkonen paita, tai pari.

Sen jälkeen mulla oli ravintola Kodissa tai Kotilassa, niin kun me sitä kutsuttiin, aina varapaita mukana. En kylläkään tajua, mikä idea siinä valkosessa paidassa ja mustissa suorissa housuissa tollasessa kuppilassa oli. Portsarin piti näyttää herrasmieheltä, vaikka asiakkaat olis ollu minkälaisia spurguja. Jos Kotilassa oli viikonloppuna vähemmän kuin viis tappelua illassa, se oli rauhallinen työvuoro.

ALUNPERIN KOTILA oli ollut merimieskapakka. Tosin kun mä alotin siellä 90-luvun puolivälissä, merimiehet ei enää erottunu muusta porukasta minään piippusuisina kipparikalleina, vaan ne sulautu joukkoon.

Paikalla oli paha maine, eli ei siellä normaalit vaasalaiset käyny. Ja onhan se ymmärrettävää, jos ravintolan asiakkaat koostuu linnakundeista, merimiehistä ja dokuista, ei semmoseen paikkaan kukaan täysjärkinen, työtätekevä kansalainen halua nenäänsä pistää. Itse asiassa koko kylässä ei ollu muita kuppiloita, joihin nää kundit olis päässy, enkä mä usko, että ne olis missään diskoissa viihtyneetkään. Ne halus olla omissa porukoissaan.

Samasta syystä kaverit usko pokeja, koska jos ne sai porttikiellon, niillä ei ollu mitään muuta mestaa mihin mennä. Ja, jos ihmisellä ei oo mitään muuta elämää kuin baari ja koti, porttari on yllättävän kova pelote.

Sillon nuorena portsarina mä tietysti kuvittelin, että ne jätkät uskoo mua, koska mä oon niin mahtava tyyppi. Vasta vähän myöhemmin ymmärsin, että kyllä se sittenkin oli porttikiellon pelko, mikä sen kunnioituksen aiheutti. Tietysti nuoresta pojasta tuntu hyvältä, kun vanhat linnakundit meni asentoon, kun vähän ärähti.

Kotilan perinteisiin kuului myös, että ulkona saa tapella, kunhan siirtyi yli 20 metrin päähän ravintolan ovelta. Kaverit painu niskat kyyryssä pihalle, mätkivät vähän aikaa toisiaan ja tuli takasin sisälle silmät mustina. Sitten juotiin kimpassa bisset tappelun kunniaksi:

– Olipa hyvä matsi.

– Joo, otetaas taas.

Shokkialusta huolimatta portsarinhomma vaan alko tuntuun jotenkin luonnolliselta. Olihan niitä pahempiakin iltoja aina välillä, mutta nekään ei enää koskaan tuntunu yhtä pahalta kuin se eka ilta. Ja kun ne lärvit rupes tuntee, homma helpottu. Osas jo vähän varautua, miten kukin käyttäytyy. Pääs tavallaan niiden naamareiden taakse:

– Nyt Rape turpa kiinni ja Mape himaan nukkumaan siitä.

Kotilassa mulla oli jossain vaiheessa työkaverina myös nainen, joka oli huipputason voimanostaja. Ja kun sillä oli vielä supliikki hyvin hanskassa, se pärjäs ovihommissa helvetin hyvin. Tarvittaessa se osas laittaa isommankin miehen pihalle. Kun tää emäntä otti jonkun ukkelin kunnon halaukseen, sieltä tuli paskat ja yrjöt pihalle samaan aikaan. Eli on niissä naisportsareissa muitakin kuin takinlaittajia.

MUN OVITYYLI on diplomaattinen, hoidan puhumalla asiat aina kun se on mahdollista. En ole esimerkiksi vielä koskaan joutunut oikeuteen ovihommien takia. En lähde näihin apinatansseihin mukaan. Riidanhaastajia on niin paljon, ettei se kannata.

Olen koko urani aikana kerran lyönyt asiakasta ja sillonkin avokämmenellä. Sen verran oon oppinu kamppailulajeista, että jos mä lähden vetään kännistä ihmistä nyrkillä päähän, se on helvetin huonoa bisnestä sekä itselle että ravintolalle. Sitä paitsi suurin osa asiakkaista pelkää väkivaltaisia tilanteita. Jos järjestyshäiriöitä ei hoideta ajoissa hyvin, vaan homma menee aina vääntämisek...