1

TAPANSA KULLAKIN: Jasmine pieri nussiessaan. Laveri natisi niin että en kuullut pörähdystä, mutta kullissani tunsin vaimeaa värinää, kuin maanjäristyksen jollain kaukaisella tasangolla. Jasmine pyysi anteeksi läähättämällä, aina se pyysi. Pian sen silmät menivät nurin, ja tiesin sen päässeen hetkeksi pois täältä. Voimista suurin nosti sen ilmaan ja kääri samettiin, vei takaisin äidin syliin, silitti päätä, syötti voisulaa – ja viskasi takaisin laverille.

Samassa minultakin tuli. Lysähdin Jasminen hikisten rintojen väliin vetämään henkeä. Liian pian paskan haju pakotti minut nousemaan sängystä, oli pakko ruveta tuulettamaan.

– Ikkunat auki Eurooppaan, minä sanoin. – Miten noin kaunis nainen voi haista noin pahalta? Mitä sä olet syönyt?

– Mä ostin Valintatalosta kaalia. Se on hyvää. Mutta on siinä huonotkin puolensa.

En saanut ikkunaa auki. Jasmine oli tiivistänyt sen kauttaaltaan ilmastointiteipillä. Revin teippiä pois pitkinä suikaleina. Sen mukana irtosi myös kuivettunut lakka ikkunanpuitteista. Ikkunalasi voimisti ritinän. Tuntui kuin metsän takana olisi ammuskeltu konepistoolilla.

– Älä revi teippejä irti, täällä alkaa vetää, sanoi Jasmine.

– Pakko täällä on tuulettaa. Koko murju haisee kertaalleen syödylle kaalille.

– Sun mulkku heiluu kun sä kiskot niitä teippejä.

– Se on kuin seismografi, minä sanoin. – Se heiluu kun oikein huhkitaan. Mutta kyllä se rekisteröi myös pienet värähtelyt. Sen mä äsken huomasin.

– Mikä se seismografi on?

– Oli nyt mikä oli, minä sanoin ja sain ikkunan auki.

Ilma ei juuri raittiimmaksi käynyt, päinvastoin. Tuuli kävi roskalaatikoilta päin ja kantoi löyhkää kaksin käsin kun ei muuten jaksanut. Haju oli kolmiulotteista. Sitä pystyi lukemaan paljain sormin, kuin pistekirjoitusta.

Siihen oli kirjoitettu lohduttomuuden muistilista: mätänevät elintarvikkeet, rotansyömät toppatakit ja hajonneet unelmat, sperman tahrimat Anttilan kuvastot, veriset sidetarpeet ja laittomat perintätoimet.

Roskalaatikoissa haisi epätoivo. Ja kosto.

Työnsin ikkunan takaisin kiinni. Puitepuut huojuivat ja lasi natisi. Monen vuoden pöly väisteli minkä kykeni ja leijaili lattioille.

– Piere vain jos suinkin pierettää, minä sanoin. – Saadaan tämä ilma raikkaammaksi.

– Saisi tulla oikein kunnon pakkasyö, sanoi Jasmine. – Sitä mä odotan. Silloin toi roskis ei niin haise.

– Nyt on kesä.

– Mä odotan silti.

Jasmine meni suihkuun varovasti köpötellen. Se ei halunnut tahria mattoa haarovälinsä sisällöllä. Olisin mennyt samaan suihkuun, mutta ei sinne mahtunut. Ei tähän asuntoon mahtunut paljon muutakaan; ei ainakaan suuria suunnitelmia.

Ahtautta lisäsi sekin, että naapurien sananvaihto ei sopinut niiden asuntoon. Isoimmat riidat syöksyivät kuumina kekäleinä seinän läpi ja hehkuivat lattialla liian kauan.

Seinustalla oli sohva, joka oli jäänyt perinnöksi edelliseltä asukkaalta. Se oli saanut häädön ja kadonnut jonnekin, tai toisinpäin. Tavaransa se oli jättänyt hakematta. Kaupunki oli pannut työvelvolliset tyhjentämään asunnon ennen Jasminen muuttoa. Tupakat huulessa ne seisoivat pihalla romujen seassa, paitsi yksi, joka istui sohvassa. Hikipisarat kimmelsivät timantteina naamoissa, jotka oli eletty kulmikkaiksi jo aikoja sitten. Käsien värinä kertoi, että viinaa oli juotu kymmeniä vuosia. Tuhansia pulloja oli ostettu, myyty ja lopulta tyhjennetty lantraamatta. Satoja oli rikottu, niistä muutama kaverin naamaan. Yksi oli työnnetty sammuneen huoran sisään.

Sohvassa istuvan miehen rystysiin oli tatuoitu Jore.

– Kämppä on nyt tyhjä, se sanoi. – Rouva on hyvä ja muuttaa sisään.

– Neiti, sanoi Jasmine.

– Ihan miten vain, se sanoi.

– Viekää toi sohva takaisin ylös, sanoi Jasmine. – Mulla ei ole omaa.

– Perkele, ne sanoivat ja irvistelivät poskipäät koholla. Se oli sama ilme, jolla ne saivat lasinpesunesteen pysymään sisällä.

Jasmine lupasi jokaiselle tölkin keskikaljaa.

– No sitten, ne sanoivat ja painuivat sohva olkapäillä rappukäytävään. Likaiset haalarinpersaukset näkyivät viimeisenä kun miehet nousivat portaisiin. Ähkettä ja jupinaa kuului vielä ylhäältäkin. Käytävä voimisti äänet, mutta muutti ne matalaksi muminaksi, salakirjoitukseksi.

Kun Jasmine antoi miehille kaljapurkit, ne selittivät olleensa pitkään kuivilla.

– Mihin te sitten kaljaa tarvitsette?

– Me kaadetaan maahan, ne sanoivat.

Myöhemmin Jasmine peitti sohvan isolla kankaalla. Sohvassa oli edellisen asukkaan jäljiltä tahroja, joiden alkuperää ei voinut kysellä, sillä yhteinen kieli puuttui. Tahrojen kotikieli oli se, jolla karjutaan vitut ja perkeleet kun rahoista tulee riitaa ja huumeet ovat loppuneet.

Ikkunasta aukeni avara näköala parkkikentälle. Öiseen aikaan sinne ei viitsinyt juuri katsella, ellei halunnut joutua silminnäkijäksi. Vain ikkuna tuijotti pihalle vuorokaudet läpeensä, mutta se oli jo turta näkemästään.

Autot mätänivät sijoillaan eivätkä olleet huomaavinaan toisiaan. Suurin osa niistä oli sopeutunut ympäristöönsä, muutama oli sopeutettu. Tuulilasit olivat rikki, ovet repsottivat auki, akkukaapelit haroivat tyhjää, pyörät olivat kadonneet ja ruoste repinyt reikiä isoja kuin hulluksi tulleen suu. Repaleinen GT-kartta oli sinisen Talbotin takapenkillä muistuttamassa muinoin ajetuista mökkiteistä.

Romut makasivat siisteissä riveissä kuin sankarivainajat. Sähkötolppa oli hautapaatena, yksi kahta autoa kohden. Sähköä niistä ei ollut saanut aikoihin. Se loppui kun laskuja ei maksanut enää kukaan, korkeintaan jokin ymmärtämätön kuolinpesä. Ilmaisen sähkön kulta-ajoista kertoi vieläkin se ylipitkä jatkojohto, joka lähti tolpasta ja kiipesi ulkoseinää myöten kolmanteen kerrokseen.

Muutamilla asukkailla oli kalliit autot, joita ne uskalsivat säilyttää raatojen seassa. Ne tiesivät Mersujensa säilyvän ehjänä. Mistä ne sen tiesivät? Sitä ei kannattanut kenenkään pohtia.

– Mitä sä sinne pihalle tuijotat, kysyi Jasmine ja kuivasi itseään sen näköisenä, että ei kaivannut vastausta.

Jasmine tuoksui sellaiselle aineelle, joka sai miehet hengittämään nopeasti, kahmimaan kaiken ilman näköetäisyydeltä.

Ja huulet sillä oli taitavat. Niillä oli imeskelty muutakin kuin Isä meidän -rukousta. Kun se astui metroon ja mutristi huuliaan niin munat jäykistyivät koko vaunussa.

Jasminen hymy oli tehokas. Se tuijotti jotain miestä suoraan silmiin ja hymyili. Mies häkeltyi ja kadotti ilmeensä johonkin lähistölle kuin sateenvarjon. Vaistomaisesti mies sipaisi päälakeaan. Tuntui kuin perhonen olisi laskeutunut. Jasmine hymyili kenelle tahansa perhosen tukkaan tai päivänkakkaran korvan taakse.

Jasmine oli työttömien penska eikä ollut voinut käydä koulua kuin yhdeksän luokkaa paikallisessa parakissa. Tuskin se olisi muuta halunnutkaan. Se oli elänyt koko ikänsä sellaisessa maailmassa, josta puuttuivat teoriat. Tärkeintä oli hallita käytäntö ja siihen liittyvät yksityiskohdat, kovat ja kiinteät, helposti kouraan mahtuvat ja nopeasti piiloon sujautettavat.

– Harmittaako koskaan, että sulla ei ollut varaa mennä lukioon?

– Miksi se mua harmittaisi?

– Olisit voinut mennä yliopistoon.

– Vitut, se sanoi.

– Sä olisit nyt vähän viisaampi, minä sanoin.

– Viisaampi kuin kuka?

Parkkipaikalla pikkupojat olivat menneet vanhaan autoon leikkimään. Corolla hytkyi kuin siellä olisi naitu. Naapuritalon ovesta tuli neljä miestä. Niillä oli villatakit, solmiot ja terävät prässit. Housut tiesi tummansinisiksi, vaikka ne tänne näyttivät mustilta. Miehet menivät valkoiseen Mersuun, kolme takapenkille ja yksi rattiin. Etupenkki oli ehkä varattu jollekin pääjehulle, jota ne olivat menossa hakemaan. Tai sitten siihen oli tyhjentänyt suolensa velkaantunut liikemies, joka oli saanut pianonkielen kaulansa ympärille.

Miehillä oli työpäivä vasta alkamassa. Niiden elkeistä pystyi arvaamaan mitä oli ohjelmassa. Ensin mennään syömään kebabit. Sitten ajetaan Tattarisuolle. Musta Volvo odottaa Kaasutintien ja Jarrutien kulmassa. Mersu ajetaan Volvon rinnalle, keula päinvastaiseen suuntaan. Sivuikkunaa raotetaan molemmissa autoissa kymmenen senttiä. Mersusta työntyy käsi, jossa on pieni läpinäkyvä muovipussi täynnä valkoista jauhetta. Volvosta työntyy käsi, jossa on ruskea paperipussi täynnä seteleitä. Pussit vaihdetaan. Ikkunat suljetaan. Kaasua painetaan. Tupakat sytytetään. Taustapeileihin ei vilkuilla.

Koetin miettiä mihin parkkikentällä voisi kätkeytyä jos tulisi kiireellinen tilanne. Ehkä tuon Nissan Sunnyn taakse. Siinä oli takapelti valmiiksi pystyssä suojaa antamassa.

– Mun täytyy lähteä, minä sanoin. – Heidi on siinä uskossa, että mä pääsen nyt töistä.

– Milloin sä tulet seuraavan kerran, kysyi Jasmine.

– Ihan milloin vain. Mutta se edellyttää, että mä selviän hengissä tuolta parkkipaikalta.

– Aina sä puhut tuolla tavalla. Pelkäät kaikkea kuin joku vainoharhainen.

– Se on pakko. Mä en osaa lukea tämän kulmakunnan koodeja. En tiedä mitkä tilanteet ja mitkä ilmeet on oikeasti vaarallisia.

– Ei mitkään. Ihan rauhassa täällä saa kulkea.

– Sinä saat kun olet niin hyvännäköinen. Rosvot pitää sua koristeena. Sä olet kylän ainoa nähtävyys. Raiskaajat pelästyy sua ja luikkii karkuun pipo silmillä. Niitä kiihottaa rumuus ja kauhu. Ne pelkää sunkaltaisiasi ihmisiä, ne pelkää kauneutta ja ylväyttä.

– Vittu mitä juttuja. En mä ole koskaan nähnyt mitään raiskaajia.

– Sitä mä juuri koetan tolkuttaa.

– Sä pidät mua tyhmänä, sanoi Jasmine.

– Sä olet tyhmä. Siksi mä rakastan sua.

Kun kävelin pa...