Harri Nykänen

Tykki 1: JAHTI

Valkoiseen kankaaseen kääritty esine pyöri hyrränä ilmassa, lensi kevyesti yli piikkilangalla katetun punatiilimuurin, piirsi loivan kaaren ja laskeutui lumeen verstasrakennuksen seinän nurkkaa hipaisten. Nyytissä olleen Lahti L-35 -sotilaspistoolin bakeliittisesta perälevystä lohkesi pieni palanen.

Ase nukkui lumikuopassaan yli yön kuin riekko Lapin hangilla. Aamulla verstaalla käymään tullut luottovanki sieppasi sen lyhyen etsiskelyn jälkeen mukaansa. Pistooli täysine patruunalippaineen siirtyi luottovangin puseron alla vankilan seinien sisälle. Nyt sen otti putsari ja kätki keitettyjä kuoriperunoita sisältävään terässammioon. Ase kolisteli ruokakärryn matkassa näkkileipäpaketin naapurina pitkin länsisiiven kongia, kunnes vaihtoi tuoksuvan ruoka-annoksen mukana taas omistajaa.

Uusi aseenkantaja oli kirjastovanki, joka vei pistoolin valtakuntaansa. Siellä se löysi kätkön hyllyn ylärivistä, hengellisen kirjallisuuden takaa. Näkösuojana sen edessä oli kirkkoisä Augustinuksen Usko, toivo ja rakkaus, kolme tummanpuhuvaa ja paheksuvan näköistä Raamattua, Urho Muroman Kuinka vaellat, Olavi Kareksen Heränneen kansan vaellus, II nide, ja Martti Lutherin Kristityn vapaus.

Kirjoista nouseva pöly ehti jo peittää nyytin kevyesti, ennen kuin se löysi lopullisen omistajansa, jota varten se oli heitetty talviyön pimeydessä muurin yli.

– Avaa ovi, karheaääninen vanki sanoi ja työnsi Lahti- sotilaspistoolin nuoren miesvartijan otsaan.

Jos asetta olisi pitänyt joku muu kuin Martelan Hessu, vartija olisi miettinyt muitakin vaihtoehtoja. Nyt hän tyytyi kilisyttämään avaimia ovessa ja avaamaan sen viivyttelemättä.

– Sä et pitkälle pötki, joten mieti kaksi kertaa, vartija kuitenkin evästi. Samalla hän muisti kuinka vartijoiden kesken oli pohdittu Martelan pakoalttiutta, varsinkin sen jälkeen kun keskusrikospoliisi oli varoittanut miehen pakoaikeista. Vankilan työsuojeluvalvojalle soittanut komisario oli esittänyt samalla toiveen Martelan siirtämisestä turvallisempaan paikkaan. Poliisin tietojen mukaan miehellä oli jemmassa niin paljon vanhaa ryöstösaalista, että sillä saattoi ostaa pakoapua.

Martelan vanavedessä luikahti ulos Nokalla oikeudenkäyntiä odottanut Arto Hujanen. Kaksikko oli viihtynytkin yllättävän hyvin yhdessä epäsuhtaisuudestaan huolimatta. Martela oli kovan luokan väkivaltamies ja pankkirosvo, joka ei siekaillut käyttää asetta. Hujanen oli huumemiehiä ja pilvenpössyttelijänä paljon humaanimpaa lajia.

Seuraava ovi pysäytti kolmikon. Martela ei sanonut mitään, tyrkkäsi vain pistoolin piipun vartijan lapojen väliin. Ovi aukesi nopeasti.

– Kohta tulee sellainen portti, joka ei enää aukea. Miten sitten suu pannaan? vartija riemuitsi.

– Sellainen on vain taivaan portti. Mulla on yleisavain, Martela hymähti ja heilautti asetta.

Hän oli oikeassa. Kun porttikopissa istuvat vartijat näkivät tulijat ja virkaveljensä ahdingon, he avasivat ovet enemmittä mutinoitta.

– Tyttö lähtee mukaan, Martela määräsi ja kiskaisi naisvartijan kopista viereensä. – Sovitaanko että annatte meidän häipyä rauhassa, niin hän pääsee pois jo muutaman kilometrin päässä.

Kadulla aivan vankilan edessä oli keski-ikäinen nainen juuri avaamassa hopeanharmaan Ford Focuksen ovea. Martela raahasi naisvartijan auton luo.

– Hätätapaus. Me tarvitsemme auton.

Martela sieppasi avaimet hölmistyneen naisen kädestä, avasi takaoven ja tyrkkäsi vartijan takapenkille. Hujanen meni hänen seurakseen ja veti oven perässään kiinni. Martela istahti ratin taakse ja sanoi auton omistajalle:

– Älä pelkää. Pidämme kyllä autosta hyvää huolta.

Sitten hän ojensi aseen Hujaselle ja kaasutti keskustan suuntaan. Hän ehti nähdä muutaman vartijan juoksevan auton perässä mykkäfilmimäisesti huitoen. Martelaa huvitti. Paskat oli jo housuissa, turha enää rypistellä.

Rantatiellä vastaan tuli sireeniä huudattava poliisiauto, mutta kytät eivät kiinnittäneet heihin mitään huomiota.

– Lupasitte laskea mut pois, naisvartija muistutti sillalla.

Martela katseli Mustikkamaan lumista maisemaa uudella silmällä. Vuosi pari poissa kuvioista, ja maailma näytti jo toisenlaiselta kuin ennen.

– Ollaanko me noin ikävää seuraa? hän hymähti. – Nauttisit koko rahan edestä. Tälläistä sattuu vain kerran elämässä, jos silloinkaan.

– Ei olisi niin väliksikään, nainen tuhahti.

– Saat kertoa lapsenlapsille, kuinka kaksi kauheaa gangsteria kidnappasi isoäidin.

– Heitetään se ulos, ettei se nää millä me jatketaan, Hujanen ehdotti.

– Älä hoppuile, Hujanen. Sä oot mukana vain armosta.

Hujanen sulki suunsa myrtyneen näköisenä.

– Et sä kovin pitkälle pötki, naisvartija sanoi jo rennommin. Hän oli päätellyt, ettei vankikaksikosta ollut hänelle välitöntä vaaraa, vaikka Martela olikin äärimmäisen vaarallisen miehen maineessa. Hän istui elinkautista yhdestä Suomen rikoshistorian harvoista palkkamurhista.

– Kuka tässä kauas haluaakaan. Luuletko että yritän päästä etelämeren saarille hulahulaa tanssimaan?

– Mä ainakin yritän, Hujanen pehmeni hymyyn.

– Ensit työt, sitten huvi, Martela sanoi katsoen tiukasti eteensä.

Sillan jälkeen Martela koukkasi Kulosaareen ja kiersi Herttoniemenrannan kautta Roihuvuoreen ja edelleen Itäkeskuksen kautta Vesalaan. Poliiseja ei näkynyt.

– Meikäläisetkö toi tuon pyssyn? vartija kysyi Hujasen pitelemää asetta katsellen.

– Tekisi varmaan mieli tietää? Hujanen virnuili.

– Niin tekisikin. Se tyyppi pitäisi hirttää munista.

– Mistä päättelet, että sillä on munat? Martela osallistui keskusteluun.

– Oliko se muka nainen?

– Sinä sen sanoit, en minä.

Pienen päämäärättömältä vaikuttavan kiertelyn jälkeen Martela pysähtyi syrjäiselle tielle.

– Sopiiko, että sidomme sut hellävaraisesti? Pieni etumatka parantaa kummasti pakomahdollisuuksia.

Hujanen kiersi auton taakse ja palasi hinausköyden kanssa. Hän istahti vartijan viereen ja sitoi tämän kömpelön näköisesti. Ensin käsistä, sitten jaloista.

– Mä en ole koskaan ollut partiossa, mutta eiköhän tää vähän hidasta tyttöä.

– Ase, Martela sanoi ojentaen kätensä istuinten välistä.

Hujanen katseli asetta ja empi niin kauan, että Martela kivahti:

– Anna se perkeleen ase!

Hujanen antoi aseen ja Martela tunki sen takkinsa sisään. Aseen paino tuntui mukavalta ja turvalliselta. Martela luotti aseeseen paljon enemmän kuin Hujaseen.

– Ja niinku minä niitä häkkiheikkejä varoitin. Vähemmästäkin vituttaa, komisario Porola kivahti ja iski puhelimen kiinni. Hän kiirehti kahvihuoneeseen, jossa istui kolme miestä.

– Sumppi alas kurkusta. Martela otti hatkat vankilasta jonkun toisen hörhön kanssa. Niillä on vartija panttivankina ja kaiken lisäksi ase.

– Koska?

– Vartti sitten.

– Mikä kiire tässä sitten on? vanhempi rikoskonstaapeli Hanell sanoi ja puraisi kaikessa rauhassa keksiä.

– Pitää varoittaa jokaista, joka on Martelan kanssa vihoissa. Se saattaa olla kostoretkellä, on sitä lajia. Jäppiselle pitää sanoa, että olisi parempi jos se ottaisi saman tien halpalennon etelän aurinkoon ja pysyisi siellä hörppimässä Cuba libreä, kunnes Martela saadaan kiinni.

Jäppinen oli Martelan vanha apumies, joka oli pelännyt henkensä puolesta ja lopulta vasikoinut mestarinsa.

– Missä Näkkeljärvi on? Se pitää saada heti kehiin.

– Kalviaan tapaamassa.

Vanhempi konstaapeli Osmo Näkkeljärvi sulki oven varovasti lähiökerrostalon kaikuvassa rapussa. Joku aukaisi alaoven, ja veto paiskasi Näkkeljärven pitelemän oven äänekkäästi kiinni. Hän kirosi ja lähti laskeutumaan neljää edessä olevaa kerrosta.

Vastoin työkaverinsa Hanellin väitettä hän ei ollut käynyt tapaamassa kalviaan, vaan tämän vaimoa. Tiedonantaja oli lusimassa törkeästä varkaudesta, ja kunnon poliisimies piti huolta myös kalvin perheestä. Vaimo oli soittanut ikävänsä yllättämänä myöhään edellisiltana. Yö oli kulunut naista lohdutellessa. Se oli käynyt voimille ja Näkkeljärvi oli nukkunut pitkälle pommiin. Hän avasi puhelimensa vasta ulkona matkalla autoon. Se soi heti. Soittaja oli Hanell.

– Nyt naimapuuhat sikseen. Martela otti hatkat niin kuin painajaisissa pelättiin.

– Eikö se pitänyt panna erityisvalvontaan?

– Voin sanoa monta asiaa, mitä olisi pitänyt tehdä mutta ei tehty. Se sai jostain aseen ja otti vartijan panttivangiksi. Ulkona se sieppasi auton ja pakeni. Auto on haussa, mutta mitään ei ole näkynyt.

– Koska?

– Puolisen tuntia sitten.

Näkkeljärvi vilkaisi kelloaan.

– Eli puoli kymmenen maissa.

– Hyvin laskettu. Olen soitellut varoituksia kaikille, jotka närästää Martelaa syystä tai toisesta. Jäppinen lupasi lähteä seuraavalla lennolla Teneriffaan. Oota, puhelin soi...

Näkkeljärvi avasi autonsa oven ja hilautui ratin taakse. Hän kuuli Hanellin sanovan soittajalle: – Ihan totta, missä?... Helvetin hyvä, ettei kääntynyt tuplamurhajutuksi... Kiitos.

Niinpä Näkkeljärvi arvasi Hanellin seuraavat sanat.

– Auto ja vartija on löytynyt Vesalasta. Missä helvetissä sä olet?

Näkkeljärvi katseli hieman hämmentyneenä ympärilleen ja sanoi: – Vesalassa.

Martela ja Hujanen eivät olleet enää Vesalassa. He kääntyivät juuri Kehä ykköseltä Vihdintielle ja jatkoivat Haagan suuntaan. Focuksen tilalla oli nyt sameanruskea Nissan Primera ja kuskin paikalla istui Simo Seesvuo -niminen ryöstömies.

– Toitko lisää arsenaalia? Hujanen kysyi.

– Takakontti on täynnä rautaa.

– Kumma juttu, mutta mä olen tykästynyt tähän kotimaiseen laatutykkiin, Martela sanoi ja tähtäsi pistoolillaan tietä auton edessä. – Tiedä kuinka monta ryssää tällä on listitty.

– Kuka hoiti sen sisään? Seesvuo uteli.

– Paras ettet tiedä.

– Multa olisit saanut vaikka FN High Powerin. Sen lipas vetää kolmetoista patia. Tohon menee alle kymmenen.

– Kahdeksan, Martela täsmensi. – Niillä pärjää hyvin, kun ei ammu reikiä ilmaan. Saitko meille kämpän?

– Siellä se odottaa arvon herroja. On saunakin.

– Kyllä sillä vuokralla pitää ollakin. Mä olisin päässyt sillä hinnalla viikoksi Kalastajatorpalle.

– Sä olet kuumaa tavaraa ja riski maksaa.

Alkoi sataa harvakseen lunta. Seesvuo k...