Antipasti

KESÄKUUN VIIDENNENTOISTA PÄIVÄN aamuna satoi vettä. Kuudelta, kun herätyskello soi, lämpötila oli tuskin kymmentä astetta. Se oli hyvä enne. Mitä kurjempi sää lähtiessä, sitä ansaitummalta tuntuisi Toscanan lämpö.

Auliksen harmaa Samsonite ja oma Louis Vuittonini olivat olleet ovisuussa huolellisesti pakattuina jo pari päivää. Italian sanakirja, taskukokoinen opas Firenzen arkkitehtuuriin, ajo-ohje palazzoon sekä printtaukset isäntämme sähköposteista olivat käsilaukussani. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi.

En ollut viime aikoina juuri matkustellut. Silti pidin itseäni kansainvälisenä tyyppinä. Vanha Italian taide oli lähellä sydäntäni ja italialaista ruokaa suorastaan rakastin. Maassa en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin käynyt.

Olin talvella aloittanut työväenopistossa italian kielen alkeiskurssin, ja vaikka se oli työkiireiden ja flunssakierteen vuoksi keskeytynytkin, osasin sujuvasti tilata kahvia ja kysellä rannerenkaiden ja aurinkolasien hintoja.

Huhtikuussa olin osallistunut Italian ruokakurssille. Osasin valmistaa punajuuriraviolia ja tunsin Toscanan ja Emilia-Romagnan keittiön erot.

– Minä kyllä haluaisin joskus kunnon karjalanpaistia, oli Aulis marissut lähtöpäivää edeltävänä iltana, kun tarjoilin hänelle vaivalla itse kaulitsemaani pinaattipastaa korvasienikastikkeella. – Ja keitettyjä perunoita tämän ainaisen makaronin sijaan.

Olin hermostunut Aulikseen välittömästi.

– Että minä vihaan tuota näköalatonta suomalaista pystymetsämentaliteettia, jossa ei haluta tietää muusta maailmasta mitään, kivahdin ja siirryin syömään omaa annostani seisaaltaan keittiön tiskipöydän ääreen.

– Italialaisethan ne vasta juntteja on, yritti Aulis väittää vastaan. Kermaista korvasienikastiketta valui hänen suupielestään, eikä hän tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen sitä. – Miksi sinä et ole yhtään huolestunut siitä, etteivät italialaiset tiedä mitään muikkukukosta? Niille mamman oma tomaattikastike on sitä ainoaa oikeaa.

– Onhan se ihan selvä. Suomalaisia tomaatteja ei voi edes verrata italialaisiin. Ja on sitä paitsi ihan tieteellisestikin todistettu, että Välimeren ruoka on hyväksi terveydelle, toisin kuin Pohjois-Karjalan kovaa rasvaa sisältävä ruokavalio, joka tappaa miehet jo viisikymppisenä.

Että Aulis osasikin ärsyttää!

– Myönnä pois, että onhan se naurettavaa, että Joensuussa myydään muikkupizzaa niin kuin se olisi jotenkin hienompaa kuin ruiskuoreen leivottu, läskillä vuorattu kunnon muikkukukko. On pelkkää suomalaisten huonoa itsetuntoa, ettei me arvosteta mitään omaa. Kyllä peruna aina makaronin voittaa!

– Eihän peruna mikään suomalainen keksintö ole. Etelä-Amerikastahan nekin on meille tulleet. Kyllä kaikki sivistys ja inhimillinen elämä perustuu siihen, että ihmiset ja kulttuurit ovat tekemissä keskenään, eikä vain hautauduta oman lieden lämpöön.

– Niin kuin mammanpojat Italiassa, lisäsi Aulis.

Sananvaihdossamme ei ollut mitään uutta. Mitä enemmän yritin ja näin vaivaa, sitä enemmän Aulis minua pilkkasi. Kohta saisimme riidan aikaan vain vilkaisemalla toisiimme.

Kun olin korjannut astiat pöydästä ja pakastanut lopun korvasienikastikkeen, kaivoin esiin päiväkirjani purkaakseni siihen Auliksen aiheuttamaa tuohtumusta. Kirjoittaminen rauhoitti hermojani ja selkeytti ajatuksiani. Olin juuri pääsemässä siihen, että suhteemme vaikeudet johtuivat todennäköisesti vain siitä, että olimme kiihkeitä, helposti syttyviä latinoluonteita, temperamenttisia taiteilijasieluja. Eikö sekin ollut parempi kuin tunteiden patoaminen ja loputon hyssyttely?

”Kahden vahvan ja itsenäisen taiteilijan liitto vaatii kompromisseja”, päätin senkertaisen parisuhdeanalyysini. En ollut huomannut, että Aulis oli tullut selkäni taakse kurkkimaan tekstiä.

– Mistä lähtien kuvausjärjestelijöitä on kutsuttu taiteilijoiksi? Aulis ilkkui.

– Production designer, korjasin. Niin luki itse painattamassani käyntikortissa.

– Vai että kompromisseja. Kompromissi on se, että minä ostan Stockmannilta sushia, vaikka tekisi mieli lenkkimakkaraa. Kompromissi on se, että minä lähden Italiaan pelleilemään kahdeksi viikoksi ventovieraiden ihmisten kanssa vain siksi, että sinä saisit päteä vanhoille Polvijärven kavereillesi. Palazzo di Poppi kuulostaa kyllä hienolta, mutta se on takuuvarmasti jonkun italosutkin huijausta: torakoita vilisevä kivikasa, jonka uima-altaasta saa silmätulehduksen, ja jonka piharakennuksessa viettää leirikouluaan meluisa joukko teknoa kuuntelevia saksalaisteinejä!

Sen keskustelun jälkeen en ollut enää varma, kuinka pitkälle kompromisseihin itse venyisin. Siirsin lakanani sohvalle. Aamulla käteni oli puutunut ja päätäni särki.

Olin onneksi tilannut taksin etukäteen. Perjantaiaamuisin voi olla ruuhkaa, enkä missään tapauksessa halunnut, että joutuisimme kaahaamaan kentälle ja juoksemaan lähtöportille. Myöhästely ei ollut minua varten. Halusin, että lentokentällä olisi riittävästi aikaa.

Olisi ihanaa syödä aamiainen kaikessa rauhassa lentokentän kahvilassa: appelsiinituoremehua, maitokahvia ja croissantia, ehkäpä jopa lasilliset kuohuviiniä. Olisi ihanaa jutella kepeästi ja katsella tyylikkäitä pariskuntia ja iloisia, lomaa odottavia perheitä.

Lentokentällä toiveikas mielialani laski. Vilkaisin Aulista ja tajusin, että kaikki ei suju suunnitelmieni mukaan. Kello ei ollut edes yhdeksää, mutta Aulis oli jo rynnännyt tiskille jonottamaan ensimmäistä oluttaan. Näin hänen käsiensä vapisevan, kun hän kaivoi lompakkoaan:

– Visalle, hän mörähti.

Huokaisin, mutta päätin jättää piikittelyni väliin tällä kertaa ja tilasin itselleni cappuccinon. Auliksen freelancer-tuloilla ei Visoja paljon makseltu. Aulis oli arvostettu valokuvaaja, mutta talouslama alkoi näkyä jo hänenkin työssään. Vanhat luottoasiakkaatkin saattoivat perua keikkoja viime hetkellä. Aulis suhtautui asiaan kuitenkin huolettomasti.

– Asioilla on tapana järjestyä, hän saattoi perustella maksaessaan luottokortilla veneeseen tilaamiaan uusia, mittojen mukaan tehtyjä patjoja. – Kesä tulee joka tapauksessa ja aina tilille on tähänkin asti rahaa jostain ilmestynyt.

Ilmeisesti Aulis aavisti, että minulla oli omalla, salaisella tililläni aina pieni summa varattuna pahan päivän varalle. Monesta sotkusta ja pikavipistä olinkin hänet jo pelastanut.

Vilkaisin olutta hörppivää miestäni. Kyllä hän edelleenkin oli komea, sitä ei käynyt kieltäminen. Pussit silmien alla kertoivat kuitenkin omaa kieltään valvotuista öistä ja kumara päänasento sai hänet näyttämään ikäistään vanhemmalta.

Aulis ei vastannut katseeseeni, vaan seurasi hajamielisen näköisenä viereisessä pöydässä istuvan lapsen yritystä syödä munavoipäällysteistä karjalanpiirakkaa haarukalla ja veitsellä.

Se, että kevyen keskustelun sijasta kyräilimme toisiamme tuppisuina, alkoi olla kauhistuttavan tuttua. Meillä ei juuri ollut puhuttavaa. Oli aikoja, jolloin kommunikoimme pääasiassa vain tekstiviestein. Aamuisin, kun lähdin töihin, Aulis jäi nukkumaan. Iltaisin hän vetäytyi valopöydän ääreen kuviensa kanssa tai painui läheiseen pubiin.

Rooman koneen lähtöön oli vielä lähes tunti. Päätin jättää Auliksen latkimaan haaleaa kaljaansa ja lähteä kiertelemään tax-free-kauppoja. Voisin ostaa itselleni jonkun englanninkielisen pokkarin matkalukemiseksi. Voisin vertailla hajuvesiä, hypistellä silkkihuiveja ja kysellä tyhmiä kysymyksiä elektroniikkaliikkeen söpöltä miesmyyjältä. Halusin ottaa lähtöhetkestä kaiken irti.

Monille paljon matkustaville lentokenttä on ikävä, pakollinen välitila, hyödytön siirtymävaihe merkityksellisempien asioiden, ihmisten ja paikkojen välillä. Minulle kentän pitkät käytävät, korkojen kopina, silitetyissä paitapuseroissaan lennolleen kiirehtivät lentoemännät ja parfymerioiden värikylläiset, imelästi tuoksuvat hyllyt merkitsivät enemmän.

Lentokentän ilmapiiri sai sykkeeni kiihtymään ja aistini terävöitymään. Tunsin olevani elossa. Tunsin voivani jättää kaiken vanhan painolastin, tunsin voivani määritellä itseni uudelleen. Kristiina Kallio. Kaunis, menestynyt, itsevarma. Uudet, kutkuttavat mahdollisuudet tarjolla kuin rivi kesän uutuushuulipunia.

Vilkaisin itseäni parfymerian peilistä. Menestyksen sädekehä ei nyt suorastaan loistanut pääni päällä, mutta muutoin näytin kyllä, jos nyt en ihan maailmankansalaiselta, niin kohtuullisen tyylikkäältä joka tapauksessa. Olin onnistunut föönaamaan tummat hiukseni pöyheiksi ja piilottamaan valokynällä valvomisen jäljet. Valkoinen t-paitani oli huolellisesti silitetty ja tahraton.

Näytin kaikin puolin siedettävältä. Minulla ei olisi mitään syytä olla huolissani. Tämä matka muuttaisi kaiken. Antautuisimme Italian valolle ja meistä tulisi jälleen onnellisia. Ainakin minusta tulisi onnellinen. Niin olin päättänyt.

AULIKSEN KANSSA OLIMME ensimmäisenä yhteisenä kesänä käyneet Pariisissa. Sitten matkustaminen oli jäänyt. Aulis halusi mieluummin viettää kesät veneessä. Eikä meillä sitä paitsi olisi ollut varaakaan matkustella. Olimme ottaneet ison asuntolainan. Kummallakaan meistä ei ollut vakituista työsuhdetta ja yhteisten lomien suunnittelu oli hankalaa jo siitäkin syystä, että työt oli otettava vastaan silloin kun niitä oli tarjolla.

Moni asia oli muuttunut siitä, kun viimeksi olin lentänyt. Olin opiskellut turvatarkastusohjeet netistä ja pakannut hammastahnani oikeaoppiseen minigrip-pussiin. Olin saanut varattua meille parhaat istumapai...