2.

– Totta kai tulet, neuvolan Ulla oli sanonut. Totta kai. Eihän siellä mitään erikoista tapahdu, juodaan kahvit ja joku puhuu, eikä tärkeintä ole itse tapahtuma vaan sinne tuleminen. Verkostoituminen. Mahdollisuus puhua samassa tilanteessa olevien kanssa.

Siinä vaiheessa oli pakko nauraa.

– Ja monikohan niistä on samassa tilanteessa?

Neuvolan tädit eivät yleensä suutu. Ne luovat moittivia tai huolestuneita katseita. Ullan katse oli niiden kahden summa, moittivan huolestunut.

– Tiedät aivan hyvin, mitä tarkoitan. Miten teillä menee?

– Kerro sinä.

Ulla huokaisi. Taas sama ilme. – Otetaan pojalta vaatteet pois.

Kuukauden kuluttua menin uudelleen. Samat hämmentyneet ilmeet, mutta nyt mukana oli myös uteliaisuutta. Istuin siihen porukkaan yhtä hyvin kuin tyttö kusemisen pituusennätyskisaan.

Riisuin pojan, tarkistin vaipan, laitoin sen makuupussille ja istuin taas selkä juimien sille typerälle, vaaleanpunaiselle jumppamatolle. Enni livahti myöhässä sisään ja alkoi purkaa Terttua toppahaalarista.

Kahvipöydän vieressä piti monologia tällä kertaa terkkarin suuhygienisti. Lyhyt, polkkatukkainen nainen, joka julmisteli, kuinka välipaloilla ja mehuilla tuhotaan jo alle kolmivuotiaiden hampaat. Kun vanhemmat eivät välitä! Ilman mitään omaatuntoa annetaan tutti, annetaan tuttipullo ja sitten annetaan lapsen puputtaa niitä kumpaakin siihen asti, että hampaat ovat kuin jäniksellä.

Siinä vaiheessa olisin tietysti voinut sanoa jotain.

– Ja mikä pahinta! Pusutellaan, se kiihtyi. – Pusutellaan, koska tykätään vauvasta ja samalla siirretään kariesbakteeria suusta suuhun. Kun tutti tai lusikka putoaa lattialle, sitä ei vaivauduta pesemään vesihanan alla vaan liotetaan se oman suun bakteereissa.

Poika pudotti tutin suustaan. Imaisin sen puhtaaksi ja tuikkasin takaisin.

– Vastuuntunnottomuutta, eukko pauhasi. Muutama naisista näytti siltä kuin olisi ollut pillahtamaisillaan itkuun ja pari pentua alkoi parkua, kun äidit alkoivat napsia tutteja niiden suista. Vilkaisin kelloa, kaivoin maitopullon laukusta ja vein sen mikroon.

– Ne lapset, joita on imetetty vain muutaman kuukauden, kärsivät muita enemmän purentavirheistä, nainen paasasi.

Mikro sanoi ping, otin pullon ulos, vein sen Paavolle ja tuikkasin pojan suuhun.

Ihan puhtaasta päähänpistosta ostin seuraavaan neuvolatarkastukseen tulppaanikimpun ja annoin sen Ullalle. Se ilahtui, hämmästyi, hämmentyi. Selittelin jotain. Kunhan ostin, heittivät kaupasta perään, hah hah hah. Silti meistä kumpikin tiesi, etten olisi päässyt niin pitkälle ilman Ullaa. Se oli tehnyt paljon enemmän kuin sen olisi pitänyt tai edes tarvinnut.

– Näytät huonolta, Ulla sanoi, haki kaapista maljakon ja laittoi kukat siihen.

– Väsyttää.

– Tarvitsetko apua?

Tarvitsin. Unta, omaa aikaa, vapaa-aikaa, yksinäisyyttä. Veneelle, lenkille, kapakkaan, naimaan.

– Kyllä mä pärjään.

Ulla katseli sen näköisenä, ettei usko. Kirjoitti hetken neuvolakorttia.

– Jotain terapiaa? Meillä olisi täällä terkkarissa hyvä psykologi.

Joo. Sepä vasta…

– Mitä Pialle kuuluu?

Poika alkoi sätkiä sylissä. Nostin sen olkapäälle ja taputtelin selkään. Paavo rupesi mupeltamaan olkapäätäni.

– Tämä kellahti eilen kyljelleen ja kaikki tuntuu nyt menevän suuhun.

Ulla ojensi kätensä ja nosti pojan syliinsä.

– Varsinaisesti nämä oppivat kääntymään viiden viiva kuuden kuukauden ikäisinä. Anna sille tutkittavaksi uusia tavaroita, mutta valvotusti ja turvallisesti. Ei mitään terävää, suuhun kelpaamatonta tai sellaisia, joista irtoaa pieniä osia. 6050grammaa ja 59,5senttiä. Poika näyttää hyvältä, sinä huonolta. Mitä teille tekisi?

Mitä meille tekisi?

Kolmannen verkostoitumistapaamisen missasin, koska pesin pyykkiä. Kun muistin sen, kello oli jo yli yhdentoista ja koko tapaaminen ohi. Toisaalta ravintoterapeutti ei ollut edes tarpeen, koska ostin kaupasta purkkeja, joihin oli merkitty minkä ikäisille purkin ruoka oli tarkoitettu. Yhtään ainoaa soossia en ollut tehnyt itse. Ulla oli tosin yrittänyt:

– Kun teet itsellesi ravitsevaa vihanneskeittoa, ota osa siitä talteen ja suolaa vain oma osuutesi keitosta. Paavon osuus kannattaa pakastaa jääpalakuutiorasiaan, niin saat vauvalle sopivia annospaloja…

En tiedä mikä ilme minulla oli, mutta siinä vaiheessa se lopetti.

Kävin tapaamassa isää ja veljeä.

– Minä olen setä, Janne sanoi ylpeänä. – Olen setä. Tuossa on vauva. Tuon vauvan setä.

– Niin olet. Isäkö kertoi?

Janne nyökytteli. – Isä kertoi. Olen setä. Saako leikkiä vauvan kanssa?

– Leiki varovasti, sanoin ja annoin hoitolaukusta sille pari lelua. – Vauvaa ei saa nostaa. Anna vauvan olla lattialla.

– Vauvan täytyy olla lattialla, Janne toisti ja meni vatsalleen makaamaan Paavon viereen. Katselin Jannea ja ajattelin, että viiden vuoden kuluttua ne olisivat kumpikin samalla tasolla, toinen viisi ja toinen kolmekymmentäviisi. Tulisivat varmasti hyvin toimeen keskenään.

– Miten menee, isä kysyi.

– Väsyttää. Yhtenä aamuna huomasin, että olin yöllä heittänyt Paavon vaatteet vahingossa roskikseen, vaikka olisi pitänyt heittää ne pyykkikoriin.

Isä ei nauranut.

Olin väsynyt, yksinäinen, tylsistynyt. Halusin palata töihin ja puhua muidenkin kuin kuolaavien ja purskuttavien kääpiöiden kanssa. Halusin istua baarissa, juoda olutta, nukkua pitkään viikonloppuna, maata päivän sängyssä ja katsoa dvd:ltä Taru Sormusten herrasta -trilogian. Halusin seksiä sunnuntaiaamuna, istua yksin saunassa.

Halusin olla yksin.

Halusin olla Paavon kanssa.

Eräänä päivänä joku huudahti selän takana.

– Kävellään samaa matkaa, se tumma nainen ensimmäisestä verkostoitumistapaamisesta puuskutti ja juoksi vaunuineen vierelle. Ennikö se oli?

Paavo tillitti vaunuista toinen poski punaisena, se teki ensimmäistä hammasta. Katseli ensin Enniä, alkoi sitten kurkkia naapurivaunuissa istuvaa tyttöä, Kerttua tai Terttua.

– Miten menee?

– Yhtenä päivänä lähdin kauppaan ja unohdin vauvan eteiseen. Pääsin autolle asti, kun muistin äkkiä, että saamari vieköön – mullahan oli myös vauva! Pää ihan sekaisin.

Enni nauroi, mutta katseli vähän kummallisesti.

– Saako kysyä jotain? Olen monta kertaa nähnyt sut ostarilla ja ulkona mutta aina vain kaksistaan Paavon kanssa. Missä sun vaimo on?

– Kuollut.

Mistä helvetistä se tuli?

Enni nolostui. Lemahti tulipunaiseksi, alkoi änkyttää.

– Sori. Ajattelin…

– Ei se mitään. Oon päässyt jo sen yli.

Voi helvetti, viidessä kuukaudessa? – Olen päässyt yli siitä ensi sokista. Tässä eletään nyt vaan tätä arkea, pojan kanssa kaksistaan.

– Mun teki mieli kysyä, että mitä tapahtui ja mihin se kuoli, mutta en kehdannut, Enni sanoi. – Lopulta päättelin, että synnytykseen kaiketi. Eihän Paavo ollut siinä vaiheessa kuin joku viisi kuukautta?

– Olisin vastannut, että synnytykseen. Tai liikenneonnettomuuteen, jompaankumpaan.

Työnsin vaunuja eteenpäin ja ajattelin Pian hautajaisia. Varmaan Tuusulan vanhassa kirkossa ja jatkot Krapin hovissa. Jatkot? Muistotilaisuus. Paavon pitäisi käyttää jotain tummaa ja vakavaa, oliko olemassakaan mustia potkupukuja tai edes puolipotkareita?

– Nähdään, Enni sanoi ja lähti kadunkulmasta työntämään vaunujaan kohti niiden kerrostaloa. Kaarsin vasemmalle ja aloin puskea vaunuja ylämäkeen. Paavo alkoi höpötellä jotain omiaan ja muistin äkkiä, että täytyy ostaa lisää perunajauhoja vaippaihottumaan. Perunajauho toimi paremmin kuin sinkkirasva. Mistä hitosta minä senkin tiesin?

Ja sen, ettei sitä missään nimessä saanut jättää enää yksin hoitoalustalle, nuhaa hoidetaan keittosuolatipoilla, alle yksivuotiaalle ei saa antaa lanttua, mutta joka aamu pitäisi antaa Jekovettiä ja sen kanssa Relaa, koska pelkästä D-vitamiinista sille tulee vatsa kipeäksi. Mutta koska en viitsinyt kiusata itseäni pienempiä, en antanut sille enää ollenkaan D-vitamiinia ja Ulla piti siitä koko ajan aivan helvetillistä meteliä.

Senkin tiesin, että tyynyä ei vielä tarvittu ja rutiinit olivat tärkeitä. Kun joka päivä tekee samat asiat samaan aikaan, lapsesta ei tule isona huumediileriä. Se tajuaa, että maailma on muuttumaton, asioiden ennakoitavuus rauhoittaa.

Joka ilta kun poika nukahti, luin Suurta vauvakirjaa, Suomalaista vauvakirjaa, Kaksplussaa ja Vauva-lehteä, neuvolan Meille tulee vauva -opasta sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton tuottamia Lapset eri ikävuosina -lehtisiä, joita Ulla antoi tarkastuksissa.

Opin, että vauvan itku on kommunikointia, ei vittuilua. Psykomotorisen kehityksen arviointi kuuluu jokaiseen neuvolakäyntiin ja niin sanotut primitiiviheijasteet katoavat puolen vuoden ikään mennessä, mitä ne sitten ikinä olivatkaan.

Ja että jos ei tiedä jotain, aina voi soittaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton neuvontapuhelimeen.

Tosin ne eivät oikein tajunneet silloin, kun soitin.

3.

Viisi kuukautta sitten:

– Anteeksi mitä?

– Että mikä sen nimi on?

– Äidinmaidonko?

– Niin. Millä nimellä sitä voi ostaa?

Ei mennyt perille. Nainen sanoi hetkinen, painoi käden luurin päälle ja supatti jonkun toisen kanssa. Lopulta se joku toinen tuli puhelimeen.

– Voisitko vielä kertoa uudelleen, että mistä nyt on oikein kysymys?

Yritin puhua selkeästi. – Äidinmaidosta. En tiedä millä nimellä sitä kaupassa kutsutaan. Tällä alkais olla jo vähän kiire. Luulen, että se on nälkäinen.

Nainen hämmentyi. – Kuka?

– Vauva.

– Minä en nyt…

– No voi helvetti, kiroilin puhelimeen. – Kun ostetaan ketsuppia, suositellaan Felixiä. Kun haluaa hyvää ruisleipää, suositellaan Reissumiestä. Entä jos haluaa ostaa hyvää äidinmaitoa? Mamman maito? Milkkis? Maitis?

Nainen oli hetken hiljaa.

– Saisinko puhua vaimonne kanssa?

Laitoin luurin kiinni.

Seisoin olohuoneessa ja katsoin poikaa, joka alkoi heräillä. Ja kun huuto lopulta alkoi, vaihtoehtoja oli vain yksi. Nappasin avaimet eteisen pöydältä, käärin pojan takkiin ja juoksin ulos etupihalle, talon toiseen päätyyn. Soitin ovikelloa ja toivoin, että nainen tulisi ovelle, mutta tietysti mies aukaisi oven.

– Päivää ja anteeksi, että häiritsen, mutta pitäisi puhua teidän vaimon kanssa, sanoin ja tunsin itseni idiootiksi, miltä tietysti näytinkin. Poika huusi kuin hinaaja jostain takin kätköistä, seisoin aamutossuissa pakkasessa, paniikki paistoi naamasta.

Mies tuijotti, mittaili, vilkaisi olkansa yli.

– Anna…

Nainen tuli ovelle, pyyhki märkiä käsiään housuihinsa. Oli ollut tiskaamassa. Tajusi hetkessä tilanteen. – Senkin hölmö. Päästä se sisään. Pienen vauvan kanssa pakkasessa, Anna sanoi ja mulkaisi miestään, joka antoi tietä mutta perääntyi vain metrin ja jäi seisomaan eteiseen. Tiesin, mitä se mietti. Tiesin senkin, että se oli ammatiltaan poliisi. Koko taloyhtiö puhui siitä, että on turvallista, kun poliisi asuu samassa rivitalossa. Aivan kuin se olisi jaksanut olla poliisi työpäivän jälkeen.

– Tällä olis nälkä, sanoin ja nostin lasta näkyviin takin alta. Poliisi kohotti kulmiaan, nainen kurtisti omiaan. – Eikä sen… äitiä…

Jeesusmariaperkele. Alkoi itkettää. Poika huusi ja äkkiä kaikki oli liikaa. Naistenklinikka, laukku, taksi.

Etenkin se taksi.

Tuijotin miehen mustia sukkia.

Purin huulta, nostin lasta.

– Kamala nälkä, sanoin niille, katsoin naista, ojensin lasta. – Voitko auttaa?

– Mustana, kaksi sokeria, Anna sanoi ja laittoi kupin pöydälle. Poliisi istui sohvalla ja tuijotti. Sohva oli toisin päin kuin meillä ja telkkarikin olohuoneen toisessa nurkassa. Enemmän viherkasveja, Pia ei ollut mikään viherpeukalo. Leluja lattialla, telkkarin vieressä vaaleanpunainen barbikampaamo. Siistiä ja sotkuista samaan aikaan. Ei kirjoja, mutta hyllyt täynnä dvd-elokuvia. Joku perheestä oli saanut monta palkintoa, diplomeja ja pokaaleita, mutta en nähnyt lukea nojatuolista pokaalien tekstejä.

Poika imi tuttipullosta viimeiset millit, retkotti sylissä silmät kiinni. Anna ojensi pyyheliinan, viskasin sen olan yli ja nostin pojan vasten olkapäätäni. Taputtelin sitä selkään, annoin rauhassa röyhtäistä.

– Minkä ikäinen?

– Kuusi päivää.

– Nätti poika, Anna sanoi. – Saanko…?

Anna nosti pojan syliinsä ja piteli sitä niin kuin lastenhoitajat Naistenklinikalla. Melkein pystyasennossa, käsivarren päällä. En ikinä ehtinyt sitäkään oppia. Mutta kylvettää osasin, syöttää maitopullosta, röyhtäyttää ruuan jälkeen, ja tiesin, että jos ei vaippaa vaihtaessa heittänyt rättiä pippelin päälle, se pissasi minua suoraan naamaan.

– Meillä on neljä, Anna hymyili, vilkaisi poliisia. – Tyttöjä kaikki. Nuorimmainen täyttää kohta puolitoista eikä se ole enää tämmönen vauva. Mun puolestani viideskin saisi vielä tulla…

Poliisi ähkäisi, mulkoili kulmiensa alta, mutta ei enää niin haukkana kuin eteisessä. Sekoittelin lusikalla kahvia, en kehdannut katsoa sitä silmiin.

– Reponen, Ilkka, se lopulta sanoi, kurottautui ja ojensi sohvapöydän yli kätensä. Kättelin takaisin, Pasanen Antti, tuosta naapurista, talon toisesta päästä, asunto2A niin kuin varmaan jo tiedätte. Kerran tavattiin roskiksilla, muutettiin pari kuukautta sitten.

– Pitäis vissiin selittää, sanoin lopulta ja hörpin kahvia. Anna istahti ukkonsa viereen poika sylissään.

– Olis varmaan paikallaan, Reponen myönsi.

– Luojan kiitos, että sitä vastiketta löytyi kaapista eikä se ollut mennyt vielä vanhaksi, Anna huokasi.

Vastike. Äidinmaidonkorvike. Äidinmaitoa ei myyty kaupoissa, sitä sai vain äideistä. Kaupassa myytiin vastiketetroja. Se ei ollut mikään säilyketölkki eikä myöskään maitopurkki. Niitä ei löytynyt maitohyllystä, vaan lastenruokahyllystä. Painoin asioita mieleeni, ettei tarvitsisi toistamiseen tulla ovelle itseään nolaamaan.

Sitten selitin. Komplikaatioita, leikkaus, nukutus, tikkejä, monen asteen repeämät. Toistelin ne pahimmat, mitä Naistenklinikan osasto viidenkymmenenyhden ruokailutilassa olin salaa kuunnellut tai tahtomattani joutunut kuulemaan. Pia pääsisi pian kotiin, mutta kassi unohtui sairaalaan, se äidinmaitokassi, missä ne äidinmaidot olivat.

– Pari tuntia sitten tultiin sairaalasta kotiin ja vasta äsken tajusin, että kassi jäi sinne vaimon huoneeseen. Tuli vähän paniikki.

Itse asiassa aika perkeleen paha paniikki ja se paheni hetki hetkeltä.

– Käyn teidän puolesta kaupassa, Anna sanoi. – Vastasyntynyttä ei ole järkevää lähteä viemään tällaisessa pakkasessa mihinkään. Ei ainakaan johonkin kauppaan!

Reponen tuijotti. Se tiesi minun tietävän, ettei se uskonut koko jutusta sanaakaan.

Palattiin takaisin kotiin. Poika nukahti taas. Se ei jaksanut vielä kauhean pitkään valvoa. Tein itselleni voileivän.

Vajaan tunnin päästä Anna tuli posket pakkasesta punaisina kauppakassin kanssa ja purki sen sisällön keittiön pöydälle. Monta purkkia vastiketta, muutama tuttipullo, pari tuttia, vastasyntyneiden vaippoja. Kaivoin lompakon ja maksoin. Se jäi katselemaan ympärilleen ja huomasi, että sohva oli meillä eri seinää vasten ja telkkarikin olohuoneen toisessa nurkassa. Se hymyili pöydällä oleville, Pialle tarkoitetuille ruusuille, vilkaisi sitten vähän syrjäkarein muuttolaatikoita, jotka seisoivat seinän vieressä edelleen purkamattomina, kirjahyllyn lautojen alla. Hyllyä en ollut vielä ehtinyt pystyttää.

Otin kaapista punkkupullon.

– Kiitos.

– Ei tarvitse kiitellä, se ensin kursaili, otti sitten pullon. – Ja ihan tiedoksi vaan, vastasyntynyttä ei missään olosuhteissa päästetä sairaalasta ilman äitiä.

No helvetti. Ei vai?

– En nyt kysy enempää, mutta tulen taas käymään. Pärjäätkö?

Pärjäänkö?

Kyllä, koska oli pakko.

Koska vaimo hyppäsi Naistenklinikan edessä taksiin ja ajoi pois.

Jäikö jotain muuta vaihtoehtoa?

4.

Kun Anna lähti, otin pöydältä sen tuoman vaippakassin, nostin pojan syliin ja kannoin sen varovasti yläkertaan. Hain kylpyhuoneesta pyyheliinan, laskin lapsen sen päälle sängylle ja riisuin siltä vaatteet. Näpertelin narut auki puserosta ja vedin pois sukat, jotka olivat miehen peukalon kokoiset. Poika katseli, tosin silmät seilasivat vielä sinne sun tänne.

– Jos olet reilu, täällä on pelkkää pissaa, sanoin ja vedin vaipan teipit auki turhin toivein.

Kannoin sen kylppäriin, laskin lämmintä vettä ja työnsin sen pyllyn veden alle, takapuoli oli mandariinin kokoinen.

Laitoin makuuhuoneessa sille uuden vaipan ja vedin sängyn alta esiin äitiyspakkauslaatikon. Kaikki vaatteet olivat sille vielä liian isoja. Lopulta ujutin päälle potkupuvun, jossa oli eläinten kuvia ja pitkät hihat. Pupuliini, kisuliini, repoliini luki elukoiden alla. Poika viihtyi nähtävästi vaatteessaan, kun ei huutanut vastaankaan.

Jätin puklatut sairaalavaatteet lavuaariin likoamaan tavallisen saippuan kanssa, koska en ollut varma, pitikö vauvojen vaatteet pestä vain jollain vauvojen vaatteiden omalla pesuaineella. Sillä aikaa poika simahti sängylle. Nostin sen ympärille tyynyjä, ettei se putoaisi unissaan lattialle, ja menin viereen pötköttelemään.

Luulin, että nukahtaisin heti, mutta aloin tuijottaa kattoa.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti:

– Sori, mä en pysty tähän, Pia sanoi, kääntyi äkkiä ympäri, käveli taksin luo ja kysyi onko taksi vapaa. Edellinen asiakas taapersi vatsaansa pidellen Naistenklinikan ovesta sisälle, Pia luiskahti takapenkille, kiskaisi oven kiinni, kääntyi vielä katsomaan takaikkunasta ja kohautti olkapäitään, vähän pahoitellen. Taksi lähti. Se jätti meidät seisomaan suunnilleen siihen kohtaan, jossa ilmoitetaan, että tupakointi katoksen alla kielletty ja matkapuhelimet on suljettava sairaalan sisällä.

Kun lopulta tajusin mitä oli tapahtunut, taksi oli jo porttikongissa. Paiskasin auton perään laukun ja sain saman tien saatanallisen sätkyn, että olinkin laukun sijasta heittänyt vahingossa vauvan turvakaukalon, mutta siinä se poika yhä pötkötti jalkojeni vieressä kaukalossaan. Huusin ehkä, että tule takaisin jumalauta ja onko tämä joku saatanan vitsi.

Jotain kuitenkin, koska ihmiset kääntyivät katsomaan.

Taksi ei pysähtynyt, joten hain laukun, otin lapsen. Kävelin autolle, kiinnitin turvakaukalon takapenkille, heitin laukun takakonttiin ja ajoin kotiin.

Soitin autosta Pialle kännykkään, mutta kännykkä ei ollut päällä. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”

Olkkarin pöydällä odotti viisi punaista ruusua, sillä kukkakaupan myyjä oli sanonut, että tällaisessa tilanteessa niiden pitää olla ruusuja. Matot oli imuroitu, kahvi valmiiksi ladattuna keittimeen, jääkaapissa ruokaa, sinistä lenkkiä sekä etenkin sitä riisisuklaata, jota Pia oli puputtanut koko raskautensa ajan. Kannoin lapsen sisälle ja jätin sen nukkumaan turvakaukalossa olohuoneen lattialle.

– Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt…

Istuin nojatuoliin ja tuijotin ulko-ovea siihen asti, kunnes tajusin, että kohta muksu heräisi ja sillä olisi taas nälkä. Että lounas hyppäsi taksiin Naistenklinikan edessä ja häipyi.

– Valitsemaanne numeroon ei juuri…

Ja että ellei äidinmaitoa löytyisi kaapista, olisin kusessa.

Pengoin keittiönkaapit ja tarkistin jääkaapin vihanneslokeroita myöten, kaivelin pakastinta kalapuikkojen alta. Juoksin yläkertaan, kiskoin äitiyspakkauksen sängyn alta ja kaadoin sen sisällön lattialle, mutta siellä oli kaikkea muuta kuin äidinmaitoa: vaatteita, lakanoita, toppapuku, sideharsoja, harja, kortsuja sekä kynsisakset. En tiennyt, mitä vauvat kortsuilla tekivät, ehkä sekin vielä jossain vaiheessa selviäisi.

Missään ei ollut purkkia, jossa olisi lukenut: äidinmaitoa. Pia ei ollut ostanut sitä!

– Valitsemaanne numeroon ei…

Kannoin pojan takaisin autoon. Ajoin kauppaan ja haahuilin hyllyjen välissä turvakaukalon kanssa. Tuijotin maitohyllyn maitopurkkeja ja mietin, pystyikö niitä ehkä käyttämään. Muistelin jotain lapsuuden aikoja kesämökillä, naapurin kissanpentujen kermalautasia.

Katselin Mummon muussia. Että jos sekoittaisi sitä veteen ja tekisi velliä, niin ohutta, että se menisi tuttipullosta läpi. Perunavelliä, sillähän pennut olivat eläneet ikiajat joskus sata vuotta sitten? Siihen tarvittiin vain perunaa ja… jotain?

Lopulta kysyin myyjältä missä myydään äidinmaitoa. Se pyöräytti silmiään ja lähti pois. Kysyin samaa myös joltain naiselta, joka tappeli pikkupojan kanssa karkkihyllyllä. Pentu raivosi tikkarin perään ja nainen karjui, että joku vitun maito ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa. Palasin autoon ja mietin minuutin, että ajaisin takaisin sairaalaan, joka tietysti olisi lopulta ollut se kaikista fiksuin temppu.

– Valitsemaanne…

Ajoin takaisin kotiin, purin pojan toppavaatteista ja laitoin makaamaan sohvalle. Soitin Mannerheimin Lastensuojeluliiton neuvontapuhelimeen, mutta ne eivät tajunneet.

Poika heräsi ja alkoi itkeä. Äkkiä muistin talon päädyssä asuvan perheen, joiden vauva nukkui joka päivä ulko-oven edessä lastenvaunuissa päiväuniaan. Koppasin pojan syliin ja lähdin juoksemaan Reposille.

Jotain olin pojastani kuuden päivän aikana oppinut. Että se paskoi ainakin alussa jotain ruskeaa liimaa, nukkui koko ajan ja söi kymmenen kertaa vuorokaudessa. Tai söi sen jälkeen, kun oli ensin viettänyt vuorokauden sokeritipassa tehostetun hoidon osastolla, tiputuspiikki otsassa.

Sinä yönä en nukkunut.

Makasin olohuoneen sohvalla, pidin kännykkää käden ulottuvilla ja odotin, että ne soittavat ja kertovat, että vauva on kuollut. Että olemme todella pahoillamme, teimme kaiken mitä pystyimme.

Aamulla ryntäsin sairaalaan jo ennen yhdeksää. Synnyttäneiden osaston lastenhoitaja Sirpa työnsi poikaa pienessä kärrysängyssä takaisin osastolle.

– Ei tarvitse huolestua. Sokeritippa on aika rutiinia näiden kaksi ja puolikiloisten kohdalla. Ei riittänyt energia syömiseen. Nyt paino on noussut jo viisitoista grammaa ja poika on taas alkanut syödä. Kyllä me tästä vielä äijä tehdään, Sirpa selitti hissin ovella.

– Älä nyt naura. Muistan, kun musta tuli äiti, Enni sanoi äkkiä. – Se tapahtui synnytyksen jälkeisenä aamuna. Otin lapsen omaan huoneeseeni, istuin nojatuoliin lapsi sylissä ja vain katselin sitä. Viisi tuntia. Siinä katsellessa mä rakastuin.

– En naura.

Otin pojan sängystä ja istuin sen kanssa hissiaulassa olevaan pyörätuoliin. Vauvalla oli valkoinen, tahmea laastarin jälki otsassa. Jonkin ajan kuluttua Sirpa tuli takaisin, toi maitopullon ja jätti meidät siihen istumaan.

Pia oli ollut innostunut raskaudestaan noin viisitoista minuuttia. Sinä päivänä, kun äitiyspakkaus tuotiin kotiin.

– Täähän on kuin joulu, se sanoi ja ...