Tekijänoikeudet

Copyright © Petri Tamminen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus -ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25453-9

YSTÄVÄNI ERIK HANSEN

Ensimmäisenä päivänä leikimme tutustumisleikkejä. Toisena päivänä pelasimme yliopiston takapihalla selvää suomalaista pesäpalloa. Kolmantena päivänä matkustimme maaseudulle. Opinnot aloitettiin joskus toisen viikon lopulla, katsoimme elokuvan Yksi lensi yli käenpesän. Professori hörppi coca-colaa, poltti ketjussa röökiä ja kelasi videota edestakaisin: ylihoitaja Ratchedin pyöreät kasvot täyttivät ruudun, seuraavassa kuvassa kasvojen tilalla oli koripallo jota Jack Nicholson puristi. Oli syksy1992, opiskelin Kööpenhaminassa elokuvaa ja tiedotusoppia.

Tutustumisretki maaseudulle pelotti minua, ujoa bakteerikammoista neurootikkoa. Tanskalaisten mielestä leirikeskuksen siskonpedit ja yhteiskokkaukset olivat hygge – kodikasta. Sanakirjan käännös ei millään pysty kattamaan kaikkia niitä kodikkuuden muotoja, joihin tanskalaiset yhdessä yltävät. Pakenin leirikeskuksesta jo ensimmäisenä aamuna. Kööpenhaminan junassa tunnistin kaikki tavalliset karkaamisen jälkeiset olot: häpeän, pelon, syyllisyyden, yksinäisyyden sekä pakahduttavan riemun.

Tanskan kieltä en oppinut. Hallitsin sujuvasti vain yhden lauseen: ”En hotdog med sennep, ketchupog ristet løk.” Käytin sitä päivittäin. Jo muutaman viikon jälkeen lakkasin kokonaan käymästä luennoilla. Istuin sen sijaan suomen kielen laitoksen pienessä kirjastohuoneessa ja söin suolatikkuja ja kirjoitin novelleja, pitkiä valituksia yksinäisyydestä ja koti-ikävästä. Niitä juttujani en jaksanut lukea itsekään.

Eräänä lokakuun lopun sateisena iltapäivänä istuin jälleen suomen kielen laitoksen kirjastossa ja selailin joutessani Kööpenhaminan puhelinluetteloa. Huomasin että kaupungissa asui yli viisisataa Erik Hansenia. Rupesin miettimään, mitä nämä Hansenit toisistaan ajattelivat. Tunsivatko he yhteenkuuluvuutta? Halusivatko seurallisimmat heistä tavata toisia Erik Hanseneita?

Kirjoitin uuden novellin yksinäisyydestä ja koti-ikävästä, tällä kertaa niin, että yksinäisyyttä poteva minähahmoni oli päätynyt kesäretkelle yhdessä kuudenkymmenen Erik Hansenin kanssa. Säästyin kokonaan yksinäisyyden kuvaamiselta, kun tarinasta kävi muutenkin selväksi, että toisilla on luja, itsestään selvä yhteys, jonka ulkopuolelle päähenkilöni on määrätty. Huomasin että siltä minusta oli ihmisten joukossa aina tuntunut.

Hansenien kesäretkestä kertova novelli päätyi lopulta esikoisteokseeni. Kun olin tutustunut Hanseneihin näin mukavissa merkeissä, ajattelin heitä usein myöhemminkin. Tunsin että meillä on paljon yhteistä. Mielsin Hansenit tavallisiksi tanskalaismiehiksi, iloluontoisiksi ja perustunnollisiksi. Noteerasin kyllä erikoisuudet – melonnan olympiavoittaja Erik Hansenin ja näyttelijä Erik Hansenin ja kuvataiteilija Erik Hansenin – mutta suurin osa Hanseneista eleli käsittääkseni aivan arkista elämää jossakin Kööpenhaminan esikaupungeista.

Kului muutama vuosi. Opiskelin Tampereella enkä kuullut Hanseneista mitään. Kunnes eräänä aamuna luin Helsingin Sanomien ”Maailman ihmisiä” -palstalta, että Interpol oli etsintäkuuluttanut Erik Hansenin. Hän oli syyllistynyt Teneriffalla rikoksiin. Minusta tuntui oudolta, että Hansen oli päätynyt Teneriffalle ja että hän oli tehnyt siellä rikoksia. Sitä paitsi Hansen oli aiheuttanut murheita muille Hanseneille: uutisen mukaan viaton Erik Hansen oli pidätetty Meksikossa, koska hänet oli sekoitettu tähän Teneriffan Hanseniin. Meksikon Hansen oli joutunut istumaan vuorokauden lentoaseman putkassa, sitten hänet oli lennätetty Lontooseen ja lukittu sielläkin selliin. Kolmas Erik Hansen oli yrittänyt samaan aikaan viininmaistelumatkalle Chileen – hän oli päätynyt putkaan Santiagon lentoasemalla.

Uutisen lopussa kerrottiin, että Tanskan poliisi harkitsi nyt kaikkien syyttömien Erik Hansenien passien varustamista erityisellä leimalla, joka todistaisi heidän syyttömyytensä.

Istuin Tampereen Pispalan yksiössäni ja ajattelin Hanseneita, jotka matkustelivat pitkin maailmaa rikoksia tehden ja viiniä maistellen ja lomaillen. Ajattelin myös syyttömyysleimaa, jonka Hansenit pian saisivat: kuvittelin kuinka he menisivät poliisiasemalle ja poliisit kiittelisivät heidän syyttömyyttään ja antaisivat heille leiman ja kuinka he sitten istuskelisivat poliisien kanssa kahvihuoneessa ja juttelisivat mukavia ja kaikilla olisi hygge. Tulin näistä ajatuksistani haikeaksi. Minäkin olisin halunnut syyttömyysleiman. Olisin osannut arvostaa sitä. Sitä olisi ollut mukava katsella unettomina syysöinä.

Ajattelin kyllä myös sitä oikeusvaltion periaatetta, jonka mukaan ihmisen ei pitäisi joutua todistamaan syyttömyyttään vaan toisten pitäisi todistaa tämä syyllisyys, ja sitä kuinka tämä oikeudenmukainen periaate oli kuulostanut aina jotenkin haljulta, kun mukavinta kuitenkin olisi, että mihinkään syyllisyyden todistelutyöhön ei lainkaan ryhdyttäisi. Mietin myös, että oli kohtuutonta määrätä kaikkia Hanseneita poliisiasemalle syyttömyysleimaa hakemaan, kun suurin osa heistä kuitenkin eleli kaikessa rauhassa kotonaan eikä varmasti matkustanut viininhimossaan minnekään Chileen.

Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan kuvakerronnallinen yksityiskohta, leikkaus ylihoitaja Ratchedin kasvoista koripalloon jäi lopulta ainoaksi uudeksi asiaksi, jonka Kööpenhaminan elokuvatieteellisellä laitoksella opin. Muut muistikuvani tuolta syksyltä ovat kaupungin kaduilta, loputtomilta pyöräretkiltä ympäri tuulista Kööpenhaminaa. En vieläkään käsitä, mihin olin menossa. Minä vain pyöräilin. Pyöräilyn ystävät muistuttavat mielellään, kuinka pyörällä pääsee lähelle maisemaa, elämän keskelle, mutta minä pyöräilin ohi. Pyöräilin ohi omakotitalojen ja ohi puistojen ja kahviloiden, pyöräilin ohi sataman konttien ja nostureiden, ohi toimistorakennusten, ohi joutomaiden ja purkutalojen, ohi linnojen ja punatiilisten tehdasrakennusten.

Kun iltaisin palasin kämpilleni, jätin pyörän kerrostalon hämärään kellariin, jossa kymmenet kissansilmät kiiluivat katulyhdyistä lankeavassa valossa. Sitten nousin portaat neljänteen kerrokseen, hiivin vuokraisännän suljetun oven ohi ja sulkeuduin omaan huoneeseeni. Istuin siellä, söin Kammerjunkker-keksejä ja luin niitä kirjoja, jotka olin suomen kielen laitokselta lainannut.

Marraskuussa kirjoitin Suomeen ja tilasin ystävältäni pullareseptin. Tarkoitukseni oli leipoa alivuokralaisasuntoni keittiössä samanlaisia pitkoja kuin isoäitini 1970-luvulla. Kohotusvaihe epäonnistui. Pari viikkoa myöhemmin innostuin, kun löysin lähimarketista tuttua einesmaksalaatikkoa, koti-ikävissäni ostin sitä kilon rasian. Kun kämpillä kauhoin laatikkoa paistinpannulle, se näytti omituisen sileältä. Se oli tanskalaista maksapateeta.

Vaihto-oppilassyksyni olisi päättynyt jouluna, mutta karkasin kotiin jo itsenäisyyspäivänä. Helsingissä satoi, autiot kadut näyttivät lohduttomilta. Olin onnellinen.

Olen vieraillut Kööpenhaminassa myöhemmin kolme kertaa ja aina todennut, että Kööpenhamina ei ole niin kuin ennen, että nuoruuteni salaperäinen, selittämätön surumielisyys on sieltä kokonaan kadonnut. Laitakaupungin joutomaiden ja hämärän pyöräkellarin sijasta olen huomannut nyt kävelykatujen kahvilat ja korkeiden kaakaokuppien kermavaahtohatut. Noissa kahviloissa kaakaota juodessani olen ajatellut, etten haluaisi elää nuoruuttani uudestaan, haluaisin elää jonkun toisen nuoruuden.

Ainuttakaan Erik Hansenia en ole tavannut, en Tanskan reissuillani enkä muuten. Yksi tai useampikin Hansen on tietysti saattanut kävellä Kööpenhaminan katuvilinässä vastaan, mutta he ovat sulautuneet nimettömiin, vieraisiin tanskalaisiin.

YKSI NOISTA HANKALISTA TUNTEISTA JOITA KOEMME

En saanut unta, menin ulos ja istuin puutarhatuoliin. Oli syyskuu, leppeä tuuleton yö. Kului pari minuuttia, sitten rupesin miettimään miltä näytin siinä istuessani, puoli yhdeltä yöllä. Vaikutinko kenties omituiselta? Mitä jos joku nyt kulkisi ohi? Ihmettelisikö tämä ohikulkija, että mikä mies se keskellä yötä yksin pihalla istuu? Kohensin ryhtiäni. Kun ryhdikkyys tuntui jäykältä, nojauduin taaksepäin ja hain luontevaa asentoa. Yritin löytää ilmeen, jonka turvin kehtaisin kohdata öisen ohikulkijan.

Tätä öistä valmistautumista jatkui monta minuuttia. Sitten mieleeni tuli ihan uusi ajatus, erilainen ja rentouttava. Se nauratti minua ääneen.

Koska tämän uuden ajatuksen syntymiseen tarvittiin paitsi se öinen hiljaisuus myös toinen pitempi, vuosikymmenien mittainen uuvuttava hiljaisuus, minun on palattava tarinassani taaksepäin.

Se näkyy ensimmäisessä luokkakuvassa. Se näkyy lastentarhan ryhmäkuvassa. Se näkyy yksivuotiskuvassa. Ei ole mitään ikää tai hetkeä, jolloin ujous olisi tullut osaksi persoonaani, se on ollut siinä aina.

Silmissä on häivähdys pelkoa. Katse väistelee kameraa, tarkkailee toisia. Näillä toisilla ilme on pirteän aukinainen ja vilpitön, sellainen kuin lapsilla on: ”Täältä tullaan! Minä olen!” Tai hetkinen, joillakin on: ujolla on taipumus huomata vain joukon vilkkaimmat ja verrata itseään heihin.

Kuvat todistavat sen, minkä muutenkin muistan: synnyin maailmaan pelkäämään. Ujon lapsen ujot puuhat, tarina on niin tavallinen, että se sopii tiivistää yhteen repliikkiin. Sen lausui ystäväni, joka houkutteli minut elokuviin, katsomaan Uuno Turhapuroa. Kun teatterin valot sammuivat, hän kumartui puoleeni: ”Älä sitten pelästy sitä Uunoa kun sä olet vähän tommonen.”

Amerikkalaiset ujousklinikat julistavat, että ”ujous ei ole sinun ominaisuutesi, se on vain yksi noista hankalista tuntei...