Tekijänoikeudet

Copyright © Tuija Lehtinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Tiia Javanainen

Etukannen kuva: Lehtikuva Oy

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2009 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty

ISBN 978-951-1-25455-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

1. luku

Mies istui keittiössä pyörätuolissa ikenet irvessä ja hampaat pöydällä.

En tajunnut, mitä minä, mallin mittainen rotunainen, varakkaan suvun jälkeläinen ja loistokokki, tein ahtaan kerrostalokolmion likaisessa keittiössä. Minunhan olisi pitänyt loihtia jännittäviä salaatteja ja taivaallisia jälkiruokia luksusluokan ravintolassa ja ottaa vastaan lumoutuneiden asiakkaiden kehuja. Sen sijaan minua tuijottivat vetiset vihaiset silmät. Nostin lounasrasian kannen sivuun, ja mies alkoi sörkkiä kulhojen sisältöä haarukalla. Salaattia lenteli pitkin pöytää, ja kinkkukiusaus antoi oman lisänsä entisten ruokatahrojen karttaan. Kodinhoitaja, joka oli päästänyt minut sisään, oli palannut jatkamaan makuuhuoneen siivousta. Keittiö oli toivottoman sotkuinen, joko mies eli siellä kuin lätissä tai kodinhoitaja ei ollut yksinkertaisesti ehtinyt paneutua siihen kuin harvoin. Näin edellispäivän ruokarasiat tiskipöydällä ja menin ottamaan ne muovikassiin.

– Rustoja, mies pyrskähti ja pöydälle lensi jotain.

En yrittänyt edes arvailla, mitä hän ei ollut saanut hajalle pelkillä ikenillä. Mies valitti joka ikinen päivä ruuasta. Milloin se oli liian kuumaa, milloin kylmää, milloin liian mausteista tai täysin mautonta. Yhtäkään kiitosta en ollut kuullut näiden parin kuukauden aikana, kun hän oli kuulunut kotipalvelu Camelotin piiriin.

– Piimää, mies ärähti.

Minun töihini ei kuulunut passaaminen, vain aterian luovutus ja käytettyjen astioiden poisvienti. Koska olin jääkaapin lähellä, avasin sen ja otin ovesta piimäpurkin. Mies yrmähti jotain ja kippasi piimää suoraan kiusauksen sekaan. Hänelle olisi ollut omiaan vanhan sadun puukaukalo, jollaisen poika teki iäkkäälle tutisevakätiselle isälleen. Kodinhoitaja tuli samassa keittiöön ja alkoi marmattaa miehelle sotkemisesta. Mies hermostui ja sinkautti kivikovaksi haukkumansa sämpylän naista kohti. Poistuin nopeasti asunnosta, sillä en halunnut todistajaksi mahdolliseen murhaoikeudenkäyntiin. Tämä oli näitä masentavia maanantaipäiviä, jolloin aina aloin miettiä, miksi oikein pysyin työpaikassani, miksi raadoin ruokakuskina, miksi kurottelin kuuta taivaalta, miksi en häipynyt ja painanut unohduksiin näitä paria vuotta, jotka olin asunut tässä kaupungissa. Niin, miksi en? Mikään ei ollut vastannut odotuksiani, mutta silti sinnittelin täällä ja näin unta, että ravintolastamme tulisi viiden tähden huippupaikka, jonne jonotettaisiin pääkaupunkiseutua myöten. Mutta se oli vain unta, todellisuus oli karumpi. Tällaisena päivänä tajusin selkeästi, että olin jämähtänyt aloilleni. Minun oli aika vaihtaa maisemaa ja jättää niin ravintola kuin sen omistaja, mies jonka aikeet ja tunteet olin tulkinnut täysin väärin. Minä en ollut hänen elämänsä nainen, vaan pelkkä työntekijä, tärkeä mutta en rakas.

Tajusin unohtuneeni autoon miettimään surkeuttani ja olevani myöhässä, seuraava asiakas odotti ateriaansa kärsimättömänä. Päätin oikaista laittomasti korttelin verran läheistä hiljaista kävelykatua pitkin. Katu oli mukulakiveä ja vauhti piti pudottaa minimiin, jotta ruoka-annokset eivät olisi hytkyneet yli reunojen rasioissaan. Oikotie vei kauemmin kuin normaalireitti, mutta enää en voinut kääntyä. Takaa lähestyi ruokakaupan rekka, ja harmikseni toisesta suunnasta kadulle kääntyi videofirman pakettiauto. Sen kuski pysäköi kadulle huolettoman vinosti niin, että ohi oli mahdoton päästä. Kuski ei ollut huomaavinaan viittomisiani, vaan otti autosta pari kuljetuslaatikkoa ja meni niiden kanssa videovuokraamon ovesta. Aloin naputella sormilla rattia, kun jouduin pysäyttämään kokonaan. Minua tympi, ja kuski vain viipyi. Katselin ympärilleni, katu oli minulle tuntematon, pieni sivukadun pätkä, jolle torilta ei eksynyt, ellei tänne ollut varsinaista asiaa. Eikä minulla ollut koskaan ollut. Hopealähteenkatu.

Näin silloin ensimmäisen kerran nappikaupan ja sen naiset. Nappikauppa. Minua alkoi hymyilyttää katsoessani tien vasemmalla puolella olevaa kauppaa ja nimikyltin koukeroisia kirjaimia ison ikkunan yläpuolella. Kauppa oli matalassa kivitalossa ja näytti arvokkaalta. Erotin näyteikkunan takana seisovan hoikan naisen, joka katseli kadun vilinää. Tai toivoi näkevänsä mahdollisia asiakkaita, sillä kolmen auton lisäksi näkyvillä ei ollut yhtäkään jalankulkijaa. Tiskin takana istui toinen nainen huivi hartioillaan. Suuri vanhanaikainen kassakone oli naisen vieressä, mutta epäilin, ettei sen rahalaatikko avautunut montakaan kertaa päivän aikana. Kuka nykyään tarvitsi nappeja erikoisliikkeestä? Vaatteissahan oli lähes aina mukana pari varanappia pienessä muovipussissa, mutta kertaakaan en ollut itse joutunut turvautumaan niihin. Nykyvaatteet kuluivat käyttökelvottomiksi nopeammin kuin nappien kiinnityslangat hiutuivat poikki. Niitä pikkupussukoita lojui pitkin laatikoita, kaiken varalta, mutta mihin vaatteisiin napit olivat aikoinaan kuuluneet, oli jäänyt jo hämärän peittoon. Tarrakaupan olisin ymmärtänyt paremmin.

Pakettiauton kuski palasi käsissään irtokarkkipussi, jonka sisällön valitsemiseen oli nähtävästi mennyt runsaasti aikaa. Minua otti päähän, mutta en näyttänyt keskisormea enkä töötännyt, ettei hän olisi jämähtänyt ratin taakse imeskelemään karkkeja. Hymyilin vain, kun hän vilkaisi minua, ja toivoin, että hän vetäisi karkkimöntin väärään kurkkuun. Hän koukkasi auton liikkeelle ripeästi, peruutti melkein kiinni konepeltiini. Panin vaihteen päälle ja kun lähdin liikkeelle pakun perään, vilkaisin vielä kerran nappikauppaan. Naiset olivat edelleen kuin patsaita valtakunnassaan. Myös muissa liikkeissä, joita oli muutama kadun varrella, tuntui vallitsevan pysähtynyt tunnelma. Outo mennyt maailma, ajattelin ja olin hyvilläni päästessäni pois mukulakiviltä.

Pakettiauto kääntyi torin suuntaan, ja minä jatkoin kirkon taakse seuraavan asiakkaan luokse. Viimeiset kaksi käyntiä sujuivat nopeasti, ja puoli yhdeltä olin jo matkalla takaisin ravintolaan. Iltapäivän töiden ajatteleminen ei saanut minua kulinaarisen riemun valtaan. Valmistaisin kotipalvelun illallisiin salaatit ja jälkiruuat sekä leipoisin sämpylöitä. Tällä viikolla olin aamuvuorossa, ja koska ravintolan à la carte -puoli aukeaisi vasta viideltä, en päässyt tekemään suussa sulavia erityisannoksia vaativien asiakkaiden makuun. Sieluani särki konemainen työ kotiannosten parissa, olisin halunnut päästää luovuuteni valloilleen joka hetki, mutta jouduin tyytymään joka toiseen viikkoon. Se otti minua tänään raskaasti päähän. Arttukin otti.

Olin tavannut Artun opiskeluaikoina helsinkiläisessä ravintolassa, jossa olin suorittamassa kylmäkköopintoihin kuuluvaa harjoittelua. Olin jo valmistunut leipuri-kondiittoriksi, toiminutkin pari vuotta isossa leipomossa, mutta olin halunnut monipuolistaa taitojani tähtäimessäni jokin suuri tasokas ravintola, missä voisin häikäistä upeiden jälkiruokien sekä salaattipöytien ja muiden kylmäannosten tekijänä. Mielessäni oli väikkynyt niin kotimaisia kuin ulkomaisia loistoravintoloita, mutta Arttu oli muuttanut kaiken. Olin rakastunut häneen nähdessäni hänen viipaloivan poronpaistia. Hän oli tuonut mieleeni tv-sarjojen kirurginamupalat. Hän oli silloin ravintolan pääkokki, minua muutaman vuoden vanhempi ja jo urallaan paljon saavuttanut. Ihailin häntä tietenkin kaukaa jo pelkän maineen perusteella ja kun sitten tutustuin häneen, aloin jumaloida häntä niin kokkina kuin miehenä. Hän oli komea vaalea mies, pitkä ja hoikka, hymy häikäisevä ja silmät tuikkivat ystävällisen ilkamoivasti ravintolan naisille. Me kaikki palvoimme häntä siviilisäädystä riippumatta, ja useimmat miespuolisetkin työntekijät kilvoittelivat hänen suosiostaan. Arttu flirttaili minun kanssani ja vakuutti ottavansa yhteyttä, kun valmistuisin. Toivoin, mutta en uskonut niin tapahtuvan.

Harjoitteluni ravintolassa päättyi, palasin kouluun ja valmistuin. Sydämessä jomotti ikävä Artun perään, mutta ylpeys esti minua norkoilemasta ravintolassa tai sen liepeillä. Työskentelin tasokkaassa hotelliravintolassa, kun Arttu otti yhteyttä. Hän pyysi minua ulos, ja minussa virisi heti hurja toivo, että hän halusi minusta jotain erityistä. Lähdin treffeille, kävimme syömässä intiimissä ravintolassa ja tanssimassa yökerhossa sen päälle. Minä olen pitkä nainen, yli 180senttiä, kiitos isomummoni hollantilaisten sukujuurien, mutta Artun seurassa saatoin pitää korkokenkiä. Hän oli liki parimetrinen ja oli nautinto tanssia suorin jaloin. Kouluaikoina olin joutunut taapertamaan polvet koukussa niin monesti, että olin saanut huonon tanssijan maineen, vaikka rakastin ja osasin tanssia. Artun viemänä leijailin ja hehkuin, ja kolmansien treffien jälkeen päädyimme sänkyyn.

Minä olin rakastunut ja uskoin, että hänkin oli. Hän oli huomaavainen rakastaja, aikuinen mies aiempiin suhteisiini verrattuna, ja osasi käsitellä naista. Elämä oli silkkiä ja samettia. Asuin silloin vanhempieni omistamassa kaksiossa keskustassa ja oman työn ohessa suunnittelin tarjoiluja perheyrityksen juhlatilaisuuksiin. Vanhempieni mielestä en olisi edes tarvinnut vakituista työtä, tuollainen firman eteen puuhastelu olisi heidän mielestään ollut oivallista ajankulua siihen asti, kun löytäisin itselleni miehen ja alkaisin tuottaa heille lapsenlapsia. Sen miehen he soisivat tietenkin olevan lakimies tai ekonomi, jonka kykyjä yritys voisi hyödyntää. Arttu ei ollut kumpaakaan lajia, joten en kertonut aluksi romanssistani kotiväelle. En hävennyt...