Tekijänoikeudet

Copyright © Tuija Lehtinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: SKOY / Imagesource

Kannen suunnittelu: Jenni Kiviniemi

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2010 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25456-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

1. LUKU

Jossain toisessa tilanteessa olisin voinut pitää miehestä. Hänen kuunaamallaan oli autuaan onnellinen ilme, kun hän keinahteli kannoillaan kädet taskuissa. Hän ei kuitenkaan ollut myhäilevä joulupukki, vaan puhui karua kieltä.

–Kaikki revitään. Seinät ja lattiat auki, kaakelit alas, vanhat ahtaat putket kaatopaikalle. Minä kietoisin kaikki kangaspäällysteiset huonekalut ja matot kelmuun, sillä pöly tunkee läpi melkein kaikesta muusta. Parasta olisi tyhjentää asunto kokonaan.

–Varastoiminen maksaa, totesin kuivasti.

–Maksaahan se, mies nyökytteli. – Mutta pakkohan sinun on muutenkin hommata väliaikainen tila, ei tänne voi jäädä asumaan. Vesi ei juokse, vessa ei vedä, et voi pestä astioita tai pyykkiä etkä kylpeä.

–Mieron tie odottaa, huokaisin.

–Voisithan sinä tietenkin yöpyä täällä, mies tuumasi. – Sähkö pelaa ja lämmitys toimii. Mutta pölykeuhkon siinä saa. Enkä minä oikein usko, että naisihminen kestäisi ilman vessaa viikkotolkulla. Ainahan te naiset ramppaatte pissalla.

–Potta on keksitty, ja se on helppo kipata parvekkeelta tyhjäksi kadulle, sanoin totisena.

Miehen kasvoilla häivähti epävarmuus. Hän vilkaisi naulakossa roikkuvia nyrkkeilyhanskoja ja sitten minua, päätteli, etten kuitenkaan ollut vaarallinen ja röhähti nauruun. Hänen vyön päällä roikkuva mahansa tutisi, ja jos hanskat olisivat olleet käsissä, olisin takonut sitä säkkiä. Mies tuntui äkkiä pahanilmanlinnulta, joka ajoi minut pesästä.

–Kyllä tuollainen nuori ja reipas nainen jonnekin pääsee. Oman kullan kainaloon, mies vihjaisi.

Kultaa ei ollut eikä muutakaan kattoa pään päälle. Sukulaiset olivat minulle kauhistus, niiden katon alle en hevillä anoisi päästä evakkoon. Mies tallusteli ikkunan ääreen ja katseli kadulla parkissa olevia autoja.

–Kevät menossa ja kesä tulossa, hän tuumiskeli. – Sitä nukkuu vaikka autossa.

–Harmi, että minä en ole poliisi, sanoin. – Voisin yöpyä putkassa.

–Kämpästä tulee upea, kun remppa on ohi, mies vaihtoi päättäväisesti puheenaihetta. – Arvo nousee.

Niinpä. Minä asuin pienessä kaksiossa vuokralla, se oli tähän asti ollut kohtuullinen. Vuokraemäntä, vanhahko rouva, oli useaan otteeseen vihjaillut, että voisin ostaa asunnon edullisesti. Sen huono kunto, epäkäytännöllinen huonejärjestys ja tiedossa oleva iso putkiremontti olivat saaneet minut mutisemaan, että harkitsisin asiaa, kun olisin paremmissa varoissa. Sitä päivää ei ollut tullut, mutta koska rouva tiesi asunnon puutteet, hän ei ollut alkanut myydä sitä altani. Nyt tilanne oli toinen. Hän oli lähettänyt minulle virallisen kirjeen, jossa ilmoitti, että mikäli en ollut kiinnostunut ostamaan asuntoa ennen tai jälkeen remontin, hän panisi sen myyntiin remontin valmistuttua. Ennen-hinta olisi tietysti paljon edullisempi kuin jälkeen. Se ei sisältänyt putkitöitä eikä uusia keittiö- ja kylpyhuonekalusteita. Hän toivoi minun suostuvan kauppaan. Hän tiesi, että jos en ostaisi, hän joutuisi pulittamaan asunnon kohennuksesta pitkän pennin, koska sille ei ollut koskaan tehty mitään. Kylpyhuoneessakin oli alkuperäinen, luotaantyöntävän naarmuinen kellertävänharmaa kylpyamme. Hän oli maalaillut kuvia kiiltävistä moderneista suihkuista ja poreammeista sekä keittiökalusteista induktioliesineen, erilaisia tyylikkäitä sisustuskokonaisuuksia, joita voisin valita tulevaan omistusasuntooni. Millä rahalla? Ehei, tämä asunto oli alusta lähtien ollut väliaikainen ratkaisu.

–Kauankos sinä olet asunut tässä? mies havahdutti minut ajatuksistani.

–Reilu neljä vuotta.

–Alat olla kulmakunnan kalustoa, mies iski silmää.

Miehen sanat puistattivat minua. En kokenut kuuluvani tähän asuntoon enkä näille nurkille. Jotenkin olin vain jämähtänyt tänne.

–Riittävä yksinäiselle ihmiselle, mies jatkoi.

Oman kullan kainalo oli unohtunut häneltä, neljä vuotta yksin tässä kämpässä sai hänet uumoilemaan, että minä en kelvannut miehille tosimielessä. Siinä hän oli väärässä. Suurin osa miehistä ei läpäissyt minun asettamiani vaatimuksia. Mies keinahteli taas kannoillaan, ja nyt kuunaamalla läikehti ylimielistä sääliä. Hänellä oli paksu sormus nimettömässä, joku reppana oli hänen vaimonsa. Tyrmäsin hänet mielessäni mojovalla iskulla leukaan, ja hän rojahti raskaasti selälleen ja jäi ähkien tukkimaan kapean eteisen. Kävelin mielikuvissani hänen ylitseen ulos.

–Aloitetaan maanantaina kahden viikon kuluttua, mies sanoi. – Vesi poikki ja porat laulamaan.

–Ja remontti kestää koko kesän?

–Syyskuun alkuun, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, mies vahvisti.

Neljä kuukautta aikaa löytää uusi edullinen asunto. Olin varma, että onnistuisin siinä, mutta missä asuisin etsimisajan? Tänne pölyn ja työkoneiden metelin sekaan en jäisi, ilman juoksevaa vettä vielä pärjäisinkin, mutta yövuoron jälkeen tulisin hulluksi sahojen soidessa ja vasaroiden paukkeessa. Minulla ei ollut vakuutusta, joka olisi korvannut oleskelun hotellissa, ja koska en maksaisi vuokraa remontin ajalta, vuokraemäntäkään ei ollut velvollinen ottamaan osaa kärsimyksiini. Kuten kuunaama oli sanonut, voisin aina yöpyä täällä, mutta minä en ollut muumioiden sukua, en vielä valmis kääriytymään kelmuun.

–Onko sinulla sukulaisia kaupungissa? mies uteli. – Punkkaat vuoroviikoin niiden luona.

Olihan minulla. Äiti, isä, isoisä, kaksi sisarta ja kaksi isäpuolta. Lisäksi Rosita, äidin oikea käsi ja miksei vasenkin. Ketään heistä en kestäisi päivätolkulla. Auto parkissa tien vieressä alkoi tuntua ainoalta ratkaisulta.

Kuunaama lähti toivotettuaan onnea väliaikaisen tilan löytämisessä. Ehkä minua lykästäisi miesrintamalla ja asia ratkeaisi itsestään. Äänensävy antoi ymmärtää, ettei hän uskonut ihmeisiin. Hänen mentyään vedin hanskat käsiini ja taoin parvekkeella olevaa säkkiä vimmaisesti muutaman minuutin. Olisi pitänyt alkaa etsiä asuntoa jo aiemmin, mutta jostain syystä olin ollut saamaton. Uskonut kai siihen, ettei remontti vieläkään alkaisi. Vuosien aikana siitä oli puhuttu monta kertaa, mutta aina oli tullut jokin este.

Panin hanskat naulaan ja menin kylpyhuoneeseen. En ollut kertaakaan laskenut ammetta täyteen vettä ja vanunut vaahdon seassa. Olin varma, että naarmuissa eleli ties mitä ikäviä bakteereja. Paljain jaloinkaan sinne ei tehnyt mieli astua, joten olin hankkinut pohjalle ritilän, jonka desinfioin aina suihkun jälkeen. Muita pinttymiä minulla ei ollut, vaikka koko kämppä kaipasi pintojen käsittelyä. Kiitos kuunaaman katselin ympärilleni kriittisin silmin. Miten pirussa olin jäänyt tänne näin pitkäksi aikaa? Olinko enää järjissäni?

Puin ylleni vaaleansinisen lyhythihaisen paidan, yönsiniset pitkät housut ja takin. Päähän lippalakki samaa sinistä, ja olin valmis istumaan ratin taakse ja kuskaamaan ihmisiä ympäri kaupunkia seuraavat kymmenisen tuntia. Alkukevään keskiviikko oli kaunis ja väkeä liikkeellä, joten aamuyön viileydessä ajoja piisaisi. Kävelin muutaman sadan metrin matkan taksitolpalle, joka oli isoisäni Santerin omistaman taksin päivystyspaikka. Jonossa oli kolme taksia, mutta ei minun työautoani. Ensimmäisen auton sivuikkuna valui auki, ja kuski huikkasi minulle:

–Sami lähti lentokentälle, tulee varmaan reilun vartin kuluttua.

Nyökkäsin ja istuin katukäytävän penkille. Kolmannessa taksissa istunut Veki tuli seurakseni ja sytytti tupakan, ja kakkostaksin punakka kuskikin liittyi seuraan. Harmittelin, ettei Sami ollut soittanut minulle ja kertonut keikastaan. Olisin voinut vatvoa vielä hetken surkeuttani rupuisessa keittiössäni eikä minun olisi tarvinnut kuunnella miesten tyhjänpäiväisiä jorinoita Vermon sen illan raveista. Molemmat olivat intohimoisia vedonlyöjiä, ja he alkoivat kinastella jonkin lähdön varmasta voittajasta, joka tietenkin oli eri hevonen kummallakin. Onneksi ensimmäinen taksi sai kyydin ja punakka kuski palasi autoonsa odottamaan seuraavaa tilausta.

–Tiedätkö halpaa vuokrakämppää? kysyin Vekiltä.

Veki ei tiennyt, hän oli opiskelija ja asui yliopiston asuntolassa. Hän ei ollut vakituinen kuski, vaan teki keikka- ja kausitöitä opiskelutilanteen mukaan. Niin minäkin olin aloittanut parikymppisenä, ja tässä minä olin edelleenkin liki seitsemän vuoden jälkeen: opinnot kesken ja väliaikainen ajaminen muuttunut lähes päätyöksi. Ei, minä en todellakaan ollut järjissäni. Mihin minä olin hukannut tulevaisuuteni?

Kävelykepin kanssa köpöttävä nainen lähestyi Vekin taksia. Veki kiirehti autolle ja avasi kohteliaasti takaoven. Mummeli halusi kuitenkin eteen, ja Veki nakkeli etuistuimelta iltapäivä- ja sudokulehtiä takapenkille. Mummeli istuutui ylväästi, ja suu alkoi käydä heti. Hyvä asiakas, ajattelin, hoiti itse juttelun eikä kuskin tarvinnut panna small talk -vaihdetta päälle. Minä en ollut mikään lörpöttelijä, puhuin lähinnä kun oli pakko, ja joskus asiakkaiden jatkuva lätinä kävi pahasti hermoilleni. Sellaisten vuorojen jälkeen taoin säkkiä pitkään.

Fuksianpunainen Mersu kääntyi kulmasta ja lipui tolpalle. Auto kiilsi, Sami oli käyttänyt sen pesussa paluumatkalla. Hän kuittasi itsensä ulos ajosta ja näytti minulle ikkunan läpi iltalehteä. Nyökkäsin, ja hän jätti sen penkille.

–Mitä tyttö? hän kysyi tultuaan luokseni ja kosketti poskeani kevyesti nyrkillä.

–Remontti alkaa parin viikon kuluttua.

–Paska tikki, Sami tuumasi ja katsoi rannekelloaan. – Meni vähän yli, pitää kiirehtiä salille.

Hän ei ehdottanut, ett...