TIETO ISÄNI KUOLEMASTA tavoitti minut Brooklynin kodistani, mutta vain muutama päivä aiemmin olin istunut isäni vuoteen vieressä Minnesotan Northfieldissä sijaitsevassa hoitokodissa. Vaikka isä oli ruumiillisesti heikkona, hän oli henkisesti hyvässä kunnossa, ja muistan, että keskustelimme ja jopa nauroimme, joskaan en muista viimeisen keskustelumme sisältöä. Näen sieluni silmin huoneen, jossa hän eli elämänsä viimeiset hetket. Kolme sisartani, äitini ja minä olimme ripustaneet seinille tauluja ja hankkineet vaaleanvihreän sängynpeitteen huoneen piristykseksi. Ikkunalaudalla oli vaasissa kukkia. Isälläni oli keuhkolaajentuma, ja tiesimme, että loppu oli lähellä. Minnesotassa asuva sisareni Liv oli ainoa meistä tyttäristä, joka oli isän luona hänen viimeisenä päivänään. Isän keuhko oli painunut kokoon jo toisen kerran, ja lääkäri tiesi, ettei hän enää kestäisi hoitotoimia. Kun hän oli vielä tajuissaan, mutta puhekyvytön, äitini soitti meille kolmelle New Yorkissa asuvalle tyttärelle vuoron perään, niin että saimme puhua isälle puhelimitse. Muistan hyvin, kuinka mietin, mitä sanoisin hänelle. Ajattelin, etten saisi sanoa sellaisella hetkellä mitään tyhmää, vaan sanat pitäisi valita huolella. Halusin sanoa jotakin mieleen jäävää – järjetön ajatus, sillä isäni muisti sammuisi hänen mukanaan. Kun äitini painoi puhelimen hänen korvaansa vasten, en pystynyt kuin parahtamaan itkun tukahduttamalla äänellä: ”Rakastan sinua hirveästi.” Äiti kertoi myöhemmin, että isä oli alkanut hymyillä ääneni kuullessaan.

Sinä yönä näin unta, että olin isäni luona, ja hän ojensi käsivartensa minua kohti. Kumarruin halaamaan häntä, mutta ennen kuin hän ehti kietoa kätensä ympärilleni, heräsin. Sisareni Liv soitti minulle seuraavana aamuna ja kertoi, että isä oli kuollut. Heti kun olin sulkenut puhelimen, nousin tuolista, jossa olin istunut, kiipesin portaat työhuoneeseeni ja istuin pöytäni ääreen kirjoittamaan muistosanoja. Isä oli pyytänyt sitä minulta. Monta viikkoa aiemmin, kun olin hänen vuoteensa ääressä hoitokodissa, hän mainitsi ”kolme seikkaa” jotka halusi minun kirjoittavan muistiin. Hän ei sanonut: ”Haluan, että sisällytät ne puheeseen, jonka kirjoitat hautajaisiani varten.” Hänen ei tarvinnut. Se oli selvää sanomattakin. Kun aika koitti, en itkenyt vaan kirjoitin. Hautajaisissa pidin puheeni ääni sortumatta, ilman kyyneliä.

KAKSI JA puoli vuotta myöhemmin olin jälleen pitämässä puhetta isäni muistoksi. Olin kotikaupungissani Minnesotassa, oli toukokuu, taivas oli sees, tapahtumapaikka oli yliopiston St. Olaf Collegen kampus Norjan osaston vanhan rakennuksen takana – isäni oli toiminut siellä professorina liki neljäkymmentä vuotta. Osasto oli istuttanut hänen muistokseen männyn, jonka juurelle kiinnitetyssä pikku laatassa luki: LLOYD HUSTVEDT (1922–2004). Tätä toista puhetta kirjoittaessani olin kuullut korvissani isäni äänen. Hän kirjoitti erinomaisia, usein hyvin hauskoja puheita, ja minusta tuntui, että tavoitin omiin sanoihini häivähdyksen hänen huumoristaan. Käytin jopa lausetta: ”Jos isäni olisi täällä tänään, hän ehkä sanoisi…” Itseeni luottaen, muistiinpanot valmiina kädessäni katsoin noin viidenkymmenen isäni ystävän ja kollegan joukkoa, joka oli kokoontunut norjalaisen muistopuun juurelle, sanoin ensimmäiset sanat ja aloin täristä rajusti kaulasta alaspäin. Käsivarteni huitoivat. Polveni löivät loukkua. Vapisin kuin kouristuksissa. Omituista kyllä, ääneni pysyi normaalina. Se ei muuttunut lainkaan. Järkytyin siitä, mitä minulle tapahtui, ja pelkäsin kuollakseni, että lysähtäisin kasaan, mutta onnistuin pysymään pystyssä ja jatkamaan, vaikka muistiinpanokortit vipattivat silmissäni. Kun puhe päättyi, vapina lakkasi. Katsoin jalkojani. Sääreni olivat kauttaaltaan sinipunaiset.

Äitini ja sisareni säikähtivät pahan kerran minussa tapahtunutta outoa ruumiillista muutosta. He olivat kuulleet minun pitävän puhetta monta kertaa, jopa monen sadan kuulijan edessä. Liv sanoi, että hän olisi halunnut tulla luokseni ja kietoa kätensä ympärilleni pitääkseen minua pystyssä. Äitini sanoi, että hänestä tuntui kuin hän olisi ollut seuraamassa teloitusta sähkötuolissa. Näytti siltä, kuin jokin tuntematon voima olisi yhtäkkiä vallannut ruumiini ja päättänyt, että tarvitsin perusteellisen ravistelun. Olin kerran ennenkin, kesällä 1982, kokenut tunteen, että jokin suunnaton voima nosti minut ilmaan ja ravisteli minua kuin räsynukkea. Olin Pariisissa taidenäyttelyssä, kun tunsin vasemman käsivarteni nytkähtävän ylös ja läimäyttävän minut seinää vasten. Koko tapahtumaan ei mennyt montaa sekuntia. Pian sen jälkeen tunsin oloni perusteettoman auvoiseksi, ylimaallinen ilo tulvahti lävitseni. Sitä seurasi raju migreeni, jota jatkui liki vuoden. Se oli Fiorinalin, Inderalin, cafergotin, Elavilin, Tofranilin ja Mellarilin vuosi, unilääkesekoituksen, jota otin lääkärin neuvosta siinä toivossa, että aamulla herätessäni päänsärky olisi poissa. Se oli turha toivo. Lopulta samainen neurologi antoi minulle lähetteen sairaalaan, jossa sain psykoosilääkettä nimeltä Thorazine. Vietin kahdeksan lääkehuuruista päivää neurologisella osastolla huonetoverinani vanha, mutta yllättävän vetreä halvauspotilas, joka yö toisensa jälkeen sidottiin sänkyyn somasti valjaiksi kutsutuilla remmeillä ja joka yö toisensa jälkeen uhmasi hoitajia vapautumalla kahleistaan ja pakenemalla pitkin käytävää; ne olivat kummallisia, huumattuja päiviä, joita häiritsivät vain nuoret valkotakkiset miehet kysellessään minulta, tunnistinko heidän kädessään olevan esineen kynäksi, tiesinkö mikä päivä oli ja kuka oli presidenttinä maassa ja pistellessään minua välillä neuloilla – ”Tunnetteko piston?” Harvinaista herkkua oli ovelta kättään heiluttava päänsärkymestari itse, tohtori C., mies, joka pääosin jätti minut huomiotta mutta näytti ärtyneeltä, kun en tehnyt yhteistyötä ja toipunut. Nuo päivät ovat jääneet mieleeni lähtemättömästi mustista komedioista mustimpana. Kukaan ei oikeasti tiennyt, mikä minua vaivasi. Lääkärini antoi vaivalle nimen – verisuoniperäinen migreenioireyhtymä – mutta kukaan ei osannut kertoa, miksi minusta oli tullut pelkkä oksenteleva, surkea, maahan lyöty, säikähtänyt, KAUHEA päänsärky. Lilleri Lalleri, joka laudalta putosi.

Matkani neurotieteen, psykiatrian ja psykoanalyysin maailmassa alkoivat jo kauan ennen Mount Sinai Medical Center -sairaalan piinaviikkoa. Olen kärsinyt migreenistä lapsesta asti ja olen pitkään pohtinut, miksi päätäni särkee, miksi minua huimaa, miksi saan ihmeellisiä tunteita ilmaan kohoamisesta ja näen tähtisateita ja mustia aukkoja. Minulla oli kerran myös hallusinaatio, jossa makuuhuoneeni lattialle ilmestyi pieni vaaleanpunainen mies ja vaaleanpunainen härkä. Olin lukenut tällaisista käsittämättömistä asioista monta vuotta ennen kuin sain vapinakohtauksen tuona iltapäivänä Northfieldissä. Varsinaisesti kuitenkin paneuduin tutkimaan asiaa, kun päätin kirjoittaa romaanin ja tehdä sen päähenkilöstä psykiatrin ja psykoanalyytikon, miehen nimeltä Erik Davidsen, jota aloin pitää mielikuvitusveljenäni. Päähenkilöni varttui Minnesotassa vahvasti omiani muistuttavien vanhempien lapsena, hän oli poika, jota Hustvedtin perheeseen ei koskaan syntynyt. Samastuakseni Erikiin heittäydyin psykiatristen taudinmäärittelyjen pyörteisiin ja aloin tutustua niihin lukemattomiin psyykkisiin sairauksiin, joista ihmiset kärsivät. Opiskelin lääkeaineoppia ja sain tietää erilaisista lääkeluokituksista. Ostin kirjan, jossa oli esimerkkejä New Yorkin osavaltion psykiatrilautakuntien pääsykokeista, ja harjoittelin niihin vastaamista. Luin lisää psykoanalyysista ja valtavat määrät tutkielmia psyykkisistä sairauksista. Huomasin tuntevani erityistä vetoa neurotieteeseen, osallistuin aivotieteen luennoille New Yorkin psykoanalyyttisessa instituutissa ja sain kutsun uutta opinalaa – neuropsykoanalyysia – pohtivaan keskusteluryhmään.

Ryhmässä oli neurotieteilijöitä, neurologeja, psykiatreja ja psykoanalyytikkoja jotka etsivät yhtymäkohtia psykoanalyysin ja kaikkein viimeisimmän aivotutkimuksen tulosten välillä. Ostin kumisen mallin aivoista ja perehdyin sen eri osiin, kuuntelin intensiivisesti ja luin yhä lisää. Itse asiassa luin kuin pakkomielteinen, kuten aviomieheni minulle vähän väliä huomauttaa. Hän on jopa esittänyt, että ahne lukemiseni muistuttaa addiktiota. Ilmoittauduin vapaaehtoistyöhön Payne Whitneyn psykiatriselle klinikalle opettamaan potilaille kirjoittamista kerran viikossa. Sairaalassa tutustuin erityislaatuisiin ihmisiin, joiden monimutkaiset sairaudet eivät juurikaan muistuttaneet DSM:nä (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) tunnetun mielenterveyshäiriöiden tautiluokituksen antamia kuvauksia. Ennen kuin aloin vapista isäni muistopuun juurella, olin elänyt jo monta vuotta uppoutuneena aivojen ja mielen maailmaan. Kiinnostus oman hermojärjestelmäni saloja kohtaan oli kasvanut kaiken nieleväksi intohimoksi. Älyllinen kiinnostus omaan sairauteen syntyi eittämättä hal...