Omistuskirjoitus

Nadjalle

Samuelille

L:n muistolle

Aurinkotunnit

HÄN ISTUI JOKA päivä terassilla lepotuolissa, laski aurinkotunteja, joi jäävettä, torkkui. Hän yritti olla ajattelematta savukkeita. Tuoreen tupakan imelää hajua, savun lempeää makua, vasta-avatun Silk Cut -paketin ihanaa rapinaa ja suun täyttävää aistillista lämpöä. Hän näytti siltä kuin odottaisi jättiläismäistä aprikoosia. Hänen pinkeänä kaartuva mahansa oli untuvainen, ja siinä oli vastahakoista pehmeyttä, kun tuleva isä veljineen paineli sitä likaisilla sormillaan. Maha tuoksui auringon lämmittämältä korjuukypsältä hedelmältä, ja he olisivat kovin mielellään maistaneet sitä, mutta hän esti heitä: Ei! Ei vielä ihan kypsä. Vielä kolme viikkoa auringossa. Kolme viikkoa? Hehän olivat kärkkyneet jo kokonaisen iäisyyden, miten he kestäisivät vielä lisää tätä odotusta? Hän työnsi lapsen isän ja tämän veljet syrjään, heidän ei auttanut muu kuin tyytyä katselemaan. Vielä jonkin aikaa taikahedelmä oli vain hänen.

Hän istui siinä ja näki miten maha tummui, paisui, kiristyi korkeaksi kaareksi valoa vasten. Hän nautti kesän viimeisestä tuhlailevasta lämmöstä, yritti olla ajattelematta savukkeita ja tulevaisuutta ja miestä. Sitä toista. Rakkaushan on folie à deux, sen hän oli lukenut jostakin. Nyt hän tiesi sen myös omasta kokemuksesta, ja ikävä kyllä riitti että molemmat tulivat vain puolihulluiksi – yhdessä koko jutusta tuli kuitenkin täydellistä mielettömyyttä.

Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se menetti pehmeytensä, maha samaten. Hän katsoi niitä kumpaakin kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle: lanteiden yllä kohoavaa kuuvuorta ja onnettoman rakkauden rotkoa, niin syvää ettei hän vielä ollut nähnyt sen pohjaa. Ryhdistäydy, hän sanoi itselleen. Ryhdistäydy, ryhdistäydy… älä ajattele sitä miestä. Mutta joka kerta kun hän yritti olla ajattelematta miestä, hän ajatteli tätä jo.

Rakkaus iskee kuin kuume tai konkurssi, ei, kuumetta se oli, se jylläsi elimistössä huolimatta siitä miten hän ponnisteli jäähdyttääkseen sen ulkopuolelta. Ei rakkaus tunne lakeja, se kulkee rakastavaisten välillä vailla rajoja. Hän vihasi sitä miestä. Hän rakasti sitä miestä. Hän rakasti miestä niin paljon että vihasi tätä. Paha kyllä mies oli olemassa – niin lähellä että joinakin öinä hän luuli tulevansa hulluksi, ellei ollut jo, hän ei ollut ihan varma.

Terassista tuli tuona kesänä hänen kotinsa, muu osa talosta oli liian kuuma, sisäöitä ei voinut ajatellakaan sen jälkeen kun lämpö oli hiipinyt mineriittikaton läpi ja muuttanut yläkerroksen kuivasaunaksi. Kiviseiniin oli kerääntynyt koko kesän lämpö, sisällä oli mahdoton hengittää, ja siksi David oli sijannut heille vuoteen terassin nurkkaan, siellä oli aamuisin varjoisaa. He nukkuivat tiiviisti vierekkäin patjalla, taustalla kaukaa moottoritieltä kantautuvan hajanaisen yöliikenteen äänet, lehtisammakoiden ohuet äännähdykset talon takana olevalta umpeen kasvaneelta lammelta, silloin tällöin tavarajuna ja yksinäinen kehrääjä pellolla. Unessakin hän yritti olla ajattelematta sitä miestä. Se ei onnistunut, syleilipä David häntä miten tiukasti tahansa. Ja vaikka hän miten harjoitteli itsensä voittamista ja haki kylmäkellarista kotikaljaa huolimatta siitä että hän pelkäsi henkensä edestä lepakoita ja tiesi niiden riippuvan matalassa katossa. Tämä oli paljon vaikeampaa, tahdonvoima ei riittänyt vastustamaan ajatusta siitä miehestä.

Öisin Davidin läsnäolo tuntui lievittävältä, Davidin käsivarsi hänen ympärillään esti häntä leijailemasta ulos kylmään kosmokseen maha pinkeänä heliumilmapallona. Päivät hän sen sijaan vietti ylhäisessä yksinäisyydessään ja halusi olla vain rauhassa. Hän hääti pois Davidin ja tämän veljet, kun he tulivat kiehnäämään hänen ympärilleen kuin koirat. Hän ei enää tarvinnut heitä, ei halunnut heidän persoja katseitaan, heidän uteliaisuuttaan. He tuntuivat luulevan että hän oli jonkin salaisuuden vaalija, vaikka oikeastaan kuka vain saattoi minä hetkenä hyvänsä nähdä mitä oli luvassa: aprikoosi, king size. Hän alkoi olla käsittämättömän paksu.

Laskettu aika oli mennyt päiviä ja viikkoja sitten. Täyteläisestä hedelmästä tuli entistä ylikypsempi. Napa oli alussa ollut pelkkä pieni kalpea nuppu, nyt se avautui ohueksi ihoruusuksi ja värjäytyi ruskeaksi pienintä poimua myöten. Hän ei enää nähnyt jalkojaan. Ne olivat täynnä nestettä, ja suonien jokisuisto haarautui paisuvana ja mutkittelevana pitkin reisien sisäpintoja.

Lapsen tuleva isänisä Björn antoi hänelle tiikeribalsamia turpoavien nilkkojen voitelemiseen, mutta hän ei yltänyt sinne asti, kaikki etäisyydet ja mittasuhteet olivat muuttuneet, ja Björn joutui voitelemaan nilkat hänen puolestaan. Hän antoi Björnin tehdä sen hellyydenosoituksena. Hän tunsi olevansa kuin Farah Diba riikinkukkoistuimella, olkoonkin että hänen omat jalkansa tuskin tuoksuivat neitsyen maidolta, ne olivat mustat ja halkeilleet hänen kuljettuaan koko kesän avojaloin. Lapsen tuleva isänäiti Idun oli tilannut uudenmallisia tukevia muotoon puristettuja rintaliivejä Swegmarkin postimyyntiluettelosta. Itse hän ei ollut koskaan ennen erityisemmin välittänyt rintaliiveistä mutta sai tietää tulevalta isänäidiltä että nyt jos koskaan ne olivat pakolliset. Maha ei ollut ainoa joka kasvoi, kai hän oli sen huomannut? ”Jäävätkö ne tuollaisiksi?” David kysyi ja nyökkäsi kohti hänen muuttunutta ja uudenlaista poveaan. ”Toivottavasti eivät”, hän vastasi, sillä häntä ei lainkaan huvittanut kanniskella niitä lopun ikäänsä. Hän oli täysin tyytyväinen niiden alkuperäiseen kokoon.

Uudesta painavuudestaan huolimatta hän oli nauttinut pitkästä tukahduttavasta kesästä erikoisessa olotilassaan joka oli kaikkien pikkuseikkojen yläpuolella. Häntä eivät haitanneet helle, nälkä, pitkästyminen, levottomuus eivätkä kärpäset, ei mikään sellainen mikä yleensä ärsytti häntä. Ja koska hän ei ollut ennen synnyttänyt lasta, hän ei osannut olla hädissään. Tämä on luonnollista, hän ajatteli, poikivathan eläimetkin enemmän tai vähemmän ohimennen. Hän oli muutenkin aina pitänyt itseään eläimenä, naaraskettuna, notkeana ja itsestään selvänä. Eläimet vain poikivat, ja sitten ne lähtevät taas saalistamaan. Niin hän kuvitteli itselleenkin käyvän. Kun aika tulisi ja jos synnytys ei tapahtuisi liian nopeasti, hän oli päättänyt kuvitella naaraskettua synnyttämässä yksin pesän viileässä pimeydessä.

Hän yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta tupakkaa, varsinkin vaaleaa Silk Cutia jossa oli kevyt pekonin tuoksu. Jos hän ei olisi painanut kolmeasataa kiloa ja jos hänellä ei olisi ollut mangrovepuiden paksuisia sääriä, hän olisi voinut mennä moottoritien varteen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä, liftata rannikolle, mennä lautalla salmen yli, ostaa askin savukkeita ja liftata takaisin kotiin. Mitä vaarallista siinä muka oli? Hänen tietääkseen odottavat äidit olivat polttaneet kaikkina aikoina. Miksi nyt yhtäkkiä oli alettu hätäillä niin monesta asiasta jotka eivät ennen olleet vaarallisia? Koska vuosikymmen oli vaihtumassa toiseksi, ilmassa saattoi aistia jonkinlaisen toiveikkaan muutoksen. Oliko se moraaliin liittyvä? Häntä ei ainakaan huvittanut mennä joukon mukana. Hän halusi olla rauhassa tupakoineen ja tapoineen niin kuin oli aina ollut. Vasta kun jokin asia kiellettiin, sitä alkoi ajatella koko ajan.

Päivät muuttuivat kuumemmiksi ja kuivemmiksi, kunnes niiden tilalle tuli syksyn tapainen vuodenaika. Syksy merkitsee sadonkorjuuta, pian lapsi syntyy, hän ajatteli. Mitä pidempään aprikoosi riippuu puussa, sitä sulavammin se putoaa. Björnillä, tulevan lapsen isänisällä, oli talon aurinkoisella seinustalla kolme aprikoosipuuta, ja juuri tähän aikaan loppukesästä hedelmät olivat niin pulleita, niin makeita, niin kypsiä, niin valmiita että pelkkä katse riitti irrottamaan ne ja pudottamaan ne käteen. Asiat hoituvat omalla painollaan, ei tarvinnut olla uskonnollinen vaikka uskoikin siihen.

Hän odotti samalla kun nautti vuoden viimeisestä lämmöstä, keräsi sitä niin kuin voimia kerätään aavistamatta miten kipeästi niitä joskus tarvitaan.

Synnytyksestä tuli pitkä.

Lopulta maailmaan putkahtanut lapsi näytti kaikkea muuta kuin rusottavalta, kullankarvaiselta aprikoosilta. Ennemminkin se muistutti eskimoa. Kuukausien odotus, vartalon järkyttävä muutos, jo ensimmäisten supistusten aikana iskenyt pelko, kaahaaminen synnytyslaitokselle sankassa sumussa, sanoinkuvaamaton kipu, hylätyksi tulemisen tunne, tunne että hän oli maailman viimeinen ihminen ja makasi ypöyksin vieraassa synnytyssalissa tyhjässä sairaalassa ja synnytti parhaan taitonsa mukaan, tietämättä miten lapsia synnytetään, ja myöhemmät valheet kun kaikki väittivät että eihän hän ollut yksin, vaikka heillä ei ollut aavistustakaan siitä miten yksin hän oli todellisuudessa ollut – tunne siitä että se oli vaivan arvoista ei tullut heti.

Kun miekkavalasvauva melkein kolmen vuorokauden kuluttua vihdoin puristui ulos äidistään kuin ylisuuri kipupallo, hän tuijotti tulosta järkytyksen kiilto silmissään. Sen olisi pitänyt olla poika, edes jollakin lailla isänsä kaltainen. Isä oli sentään saanut aikaan tämän hallitsemattoman kasvun hänen sisällään, joten sillä joka tuli ulos hänestä olisi pitänyt olla ainakin jonkinlaisia yhtäläisyyksiä alkuunpanijansa ...