Paholaisen_kansi.png
Paholaisen_titteli.png

Dosentti Kari Kuula on pappi ja teologian tohtori. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja Raamatusta ja kristinuskosta. Kuulan teos Helvetin historia: pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan (Kirjapaja 2006) palkittiin Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnalla.

Esipuhe

”Perkele! Pelkkää valhetta.” Näin sanoisi Paholainen tästä kirjasta. Hänen mielestään en tee hänelle oikeutta, sillä olen kirjoittanut hänestä ihmisten kapeasta ja puolueellisesta näkökulmasta. Puolustuksekseni sanon, ettei meillä ole mitään muuta tapaa tarkastella häntä. Paholaisen biografia voi olla vain esitys siitä, mitä ihmiset ovat sanoneet hänestä eri aikoina. Se ei ole langenneen enkeliruhtinaan elämäkerta, vaan kuvaus paholaiskäsitysten historiasta.

Kirjan alaotsikosta taas hyvätkin enkelit närkästyisivät. ”Pahan olemus, historia ja tulevaisuus” – nimi on yhtä mahtipontinen kuin sen päähenkilö. Ja niin on tarkoituskin. Paholaisen hahmossa nimittäin on jotakin käsittämättömän jylhää ja ylevääkin, jota on vaikea selittää. Ehkä ihmisellä on taipumus jollakin tavalla ihailla kaikkea suurta ja valtavaa, vaikka se ei sitä ansaitsisikaan. Historiankirjoittajat ovat aina kuvanneet kolossaaliset maailmanvaltakunnat ja mahtavat imperaattorit miltei pyhänhohteisessa loistossa. Ja mikä olisikaan suurempi ruhtinas kuin ihmisten ja jumalten ikivihollinen ja kaiken pahan alku ja juuri. Jo Paholaisen arvonimet henkivät hänen valtasuuruuttaan; kuolonruhtinas, pimeyden prinssi, kadotettujen kaupungin kuningas, tämän maailman jumala.

Mutta on hänessä toinenkin puoli. Paholainen on radikaalin pahan symboli. Kaiken kurjuuden ja kauhun myyttinen alkusyy. Siinä, mitä hän edustaa, ei ole mitään kaunista ja ihailtavaa, pelkkää suuruutta vain. Pahuus voi kyllä kohota taivaisiin asti. Voidaan tehdä rikoksia koko ihmiskuntaa ja itse ihmisyyttä vastaan. Kärsimyksen mittasuhteet voivat olla niin valtavia, ettei niitä pysty millään kuvaamaan eikä haluakaan. Tällainen suuruus ei kuitenkaan ylevöitä, vaan mykistää ja lyö maahan. Siksi Paholaisen hahmoon perehtyminen nostaa erikoisen ristiriidan tutkijan ja lukijan rintaan. Hän toisaalta kiehtoo ja vetää puoleensa ja toisaalta kauhistaa ja karkottaa luotaan. Pahaa ja sen personifikaatiota ei pitäisi kunnioittaa pienimmälläkään huomionosoituksella, ja toisaalta kaikissa tarinoissa pahikset ovat kaikkein kiinnostavimpia hahmoja. Joskus suuri draama pyörii heidän ympärillään, niin että heistä tulee lopulta kertomuksen päähenkilöitä.

Paholaisen varsinainen kotipaikka on kristillisen teologian viitekehyksessä. Siinä hänen yllään leijuu mysteerin läpikäymätön usva. Hänen koko olemassaolonsa on yhtä suurta arvoitusta. Hyvän ja kaikkivaltiaan kaitsijan luomakunnassa ei pitäisi lainkaan olla persoonallista pahaa tai sen myyttistä personifikaatiota. Näin Paholaisen olemus on jotakin aivan selittämätöntä. Hän on mahdoton mahdollisuus, jotakin niin sisäisesti ristiriitaista, ettei sitä voi oikeasti olla olemassakaan. Siksi ei ole mahtipontisempaa lupausta kuin lupaus kartoittaa pahan olemus, historia ja tulevaisuus. Sitä kristillisen teologian historia on kuitenkin yrittänyt tehdä alusta alkaen, joten uskallan antaa kirjalle näin yliampuvan nimen.

Tämä kirja on kronologisesti etenevä aate- ja kulttuurihistoriallinen esitys, jossa seurataan monen yhteen punotun langan vyyhteä. Pääideana on kartoittaa eri aikakausien vastauksia kysymyksiin, mikä tai kuka Paholainen on, mitä hän on tehnyt ja mitä hänelle tulee tapahtumaan. Koska Paholainen on ensisijaisesti teologinen käsite, kaikkein syvällisimmät ja pohdituimmat vastaukset löytyvät sen alan oppineistolta. Paholaisen ohessa katsotaan myös hänen alaisinaan toimivien demonien leegioita ja niihin liittyviä uskomuksia ja käytäntöjä. Näin kirjan yhdeksi teemaksi muodostuu diabologian ja demonologian historia Vanhasta testamentista nykyteologiaan.

Paholainen ja hänen symboloimansa asia, pahuus ja kärsimys, muodostavat mittavan teoreettisen ongelman kristillisen teologian kokonaisuudelle. Jumala ei ole luonut pahaa, hän ei halua sitä ja hän vastustaa sitä, joten paha on periaatteessa mahdoton ilmiö. Ja silti sitä on. Tästä avautuu vaikea teologinen probleema: miksi Jumala sallii pahan ja kärsimyksen? Tämä teodikean ongelma on aina kulkenut paholaisaiheen rinnalla, joten siitä muodostuu myös tämän kirjan toinen pääteema. Katsomme, miten eri aikoina on vastattu ikiongelmaan mitä on paha ja miksi sitä on.

Kolmas näkökulma on kulttuurihistoriallinen. Luomme katsauksia paholaisuskon käytännölliseen merkitykseen eri aikoina ja kartoitamme eräitä siihen liittyviä rinnakkaisilmiöitä, kuten riivausta ja noitauskoa. Selvitämme Paholaisen ulkonäköön liittyviä uskomuksia ja niiden syntyhistoriaa. Kansanperinteen vakavat ja hauskat paholaistarinat valottavat aiheen viihteellisempää puolta. Lisäksi luemme eräitä korkeakirjallisuuteen kuuluvia klassikkoteoksia, joissa Paholaiselle on annettu keskeinen paikka.

Paholaisen biografia on eräänlainen jatko-osa helvettikäsitysten historiaa selvittävälle opukselleni Helvetin historia. Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan (2006). Olen yrittänyt välttää toistoa, mutta tietyt asiat on käytävä läpi molemmissa kirjoissa, koska kumpikin teos on itsenäinen kokonaisuus.

Mielestäni on reilua kertoa lukijalle jotakin allekirjoittaneen omasta suhteesta käsiteltäviin asioihin. Tätä kirjoittaa kristinuskoon sitoutunut tutkija, olisi teeskentelyä kiistää tai väistää tätä lähtökohtaa. Olen silti pyrkinyt objektiiviseen kuvaukseen aiheestani ottamatta kantaa perimmäisiin totuuksiin. Referoin eri ajattelijoiden näkemyksiä alkuperäislähteistä, spesiaalitutkimuksista ja teologianhistorian standarditeoksista. Kaiken tämän jälkeen, kumma kyllä, en edelleenkään osaa sanoa, mitä itse pohjimmiltani ajattelen Paholaisesta. Tutkimusprosessi ei ole tältä osin juuri syventänyt ymmärrystäni, enkä suoraan sanoen ole pyrkinytkään siihen tekstimaailmassa tai sen ulkopuolellakaan, vaan olen valinnut jälleen helpoimman polun. Olen tarkastellut kiehtovan ilmiön historiaa yrittämättä saada siihen lopullista selvyyttä. Jos käsitykseni ongelmasta, Paholaisesta ja pahasta, ei olekaan kirkastunut, sen ratkaisuun olen saanut lisää valoa. Kaikki kääntyy hyväksi, näin minusta on perusteltua toivoa kristittynä.

Olen nyt askarrellut voiman pimeällä puolella seitsemän vuoden ajan. Kummasti tämä synkkä aihepiiri on edelleen jaksanut innoittaa, vaikka sen kanssa ei pitäisikään seurustella kovin tuttavallisesti, sillä ihmiseen tarttuu aina jotakin siitä, minkä parissa hän viettää aikansa. Siksi nähdessäni ensimmäisen kerran kirjan kansikuvan ajattelin, että ”jälleen oma kuva kannessa”. Kiitän Reino Ylösen säätiötä ja Suomen tietokirjailijat ry:tä, joilta olen saanut kirjaani varten pienet apurahat. Lisäksi kiitän Kirjapajan teräväsilmäistä ja oppinutta kustannustoimittajaa Maaria Pätsiä, joka on ollut suureksi avuksi opuksen loppusuoralla.

Vanhan kristillisen käsityksen mukaan jokaisella on oma paha henkensä ja suojelusenkelinsä. Kumpaakaan en ole omin silmin nähnyt. Tosin monta kertaa olen aavistellut, että minun enkelini taitaakin olla rakas puolisoni. Hän nimittäin pelkällä läsnäolollaan karkottaa pahat henkeni ja sytyttää kiitollisen ilon sisimpääni.

Kari Kuula

LUKU 1

Pahan alku ja juuri

Paholaisen biografia on kaikkein koskettavin murhenäytelmä ikinä. Missään muussa tragediassa ei lähdetä liikkeelle yhtä jalosta, ylevästä ja kauniista alkuasetelmasta eikä missään vajota yhtä syvälle toivottomuuden ja pahuuden syövereihin. Jo tarinan ulkoiset mittasuhteet typerryttävät lukijan. Tapahtumia varten lavastetaan kolme aivan erilaista näyttämöä, joista jokainen on vähintään maailmankaikkeuden kokoinen: Jumalan ja enkelien asuttama taivaan valtakunta, ikuisen tulen, pimeyden ja vaikerruksen lohduton helvetti sekä meidän tuntemamme maailmanhistoria sen myyttisestä alusta maailmanloppuun saakka. Ja kaikki nämä maailmankaikkeudet tuhoutuvat tarinan edetessä. Paholaisen lankeemus raunioittaa taivasmaailman, luomakunta hukkuu pahuuteen ja kadotuksen valtakunta itse on pelkkää hävitystä ja tuskaa. Missään muussa murhenäytelmässä ei nähdä näin valtavien onnettomuuksien sarjaa.

Kertomus Paholaisen noususta ja tuhosta esittelee maailmanluokan mittasuhteisiin nousevan sivuhahmojen joukon. Tapaamme langenneiden enkelien legioonat, heidän nimeltä mainitut johtajansa, pienempien demonien kärpäsparvet, taivaalle uskollisten enkelien kuorot sekä lopunaikojen Antikristuksen ja väärän profeetan. Vastaamme marssivat raamatunhistorian suuret nimet ja kirkkohistorian pitkä saattue, jossa näemme teologeja, filosofeja, erakkoja, kirjailijoita, valtiomiehiä, noitia, riivattuja, eksorkisteja ja lisäksi lukemattomia tavallisia ihmisiä, joita tietämättömyys, paha ja kärsimys ovat satuttaneet. Itse asiassa Paholaisen biografiassa voitaisiin kertoa jokaisesta elävästä sielusta, menneestä ja tulevasta, sillä pahan varjo on koskettanut kaikkea elävää.

Yllättäen tarinan vähemmän kiinnostavia henkilöitä ovat taivaallisen hyvyyden edustajat. Jumalan ja hänen omiensa kauneus ja jalous saavat kyllä lukijan liikuttumaan silloin kun parhaat kirjoittajat kuvailevat heitä, mutta silti he jäävät etäisen utuiseksi panssarilaivueeksi turvallisen taivaansatamansa suojaan. Kaikkivaltias nimittäin näkee kaiken jo ennalta eikä mikään voi estää häntä toteuttamasta päämääriään, joten hän ei joudu koskaan todelliseen vaaraan eikä hänelle tapahdu mitään jännittävää. Sen sijaan Jeesuksen hahmossa nähdään hieman lihaa, verta ja kyyneliä, vaikka nekin verhotaan taivaallisen Kristuksen hohtavaan albaan. Silti Kristus ja hyvät enkelit seuraavat uskollisesti Jumalan ennalta kirjoittamaa käsikirjoitusta, joten heille ei tapahdu mitään yllättävää, mitä lukija seuraisi henkeään pidätellen.

Toisin on päähenkilömme Paholaisen kohdalla. Itse asiassa hän on ainoa taivasmahti, josta ylipäätään voidaan kirjoittaa biografia, sillä vain hänen kohdallaan voimme kertoa luonteen muodostumisesta, kehittymisestä, yllätyksistä, epäonnistumisista, vaaroista ja voitoista. Vain hänellä on elävän sielun tuntomerkit, oma tahto ja omat tunteet, ja vain hän luo itse oman traagisen elämänkertomuksensa. Tällä Paholaisen aidolla persoonaluonteella on erikoinen seuraus. Hän on taivaan olennoista ainoa, johon voimme samaistua ja jota kohtaan voimme kokea sääliä, sillä vain hänelle on tapahtunut sellaista, joka voi tapahtua kenelle tahansa meistä – aivan eri mittasuhteissa tietenkin. Lisäksi tunnemme aina myötätuntoa, kun jotakin suurta tuhoutuu, eikä ole mahtavampaa romahtanutta imperiumia kuin Paholaisen valtakunta eikä ketään ylväämpää asemansa menettänyttä majesteettia kuin hän, joten lukija saattaa yllättäen huomata asettuvansa Paholaisen puolelle murhenäytelmän edetessä. Hän saattaa jopa tunnistaa itsessään häivähdyksen ihailua, sillä Paholainen ei anna periksi taistelussaan vihollistaan vastaan, vaikka tietääkin, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta voittaa. Ja vielä, langenneenakin Lusifer on säilyttänyt taivaallisen majesteettiutensa ylevyyden, joskin tahrautuneena, joten ei ihme, jos hän hypnotisoi biografiansa lukijan omalle puolelleen ja saa tämän unohtamaan Paholaisen todellisen olemuksen.

Paholaisen lumovoima perustuu myös siihen, että hänen persoonansa ja koko olemassaolonsa esittää mykistävän arvoituksen, johon hän kieltäytyy antamasta vastausta. Miksi hän lankesi pahaan? Hän oli syntyjään viisas ja jalo, nimensäkin oli kaunein kaikista, Lusifer, valon tuoja. Hänet asetettiin kaltaistensa joukkoon ja heistä vielä ylimmäksi. Kaikkivaltiaan autuutta vuotava hyvyys loisti hänen ylleen, ehkä kirkkaammin kuin kenenkään muun. Lyhyesti sanottuna, kaikki hyvä oli hänessä korotettu korkeimpaan potenssiin. Miten on mahdollista, että näin puhdas olento turmeltui ja ryhtyi kaiken hyvän vastustajaksi, Saatanaksi? Arvoitusta vielä vaikeuttaa se, ettei häntä houkutellut mikään ulkopuolinen huono esimerkki tai ennalta oleva pahan mahti. Hän teki valintansa omasta vapaasta tahdostaan. Kaikkein oudointa tässä on se, että hän päätti toimia vastoin omaa olemustaan. Olemukseltaan hyvä valitsi jotakin, joka on hänelle itselleen täysin vierasta. Tässä on pahan kauhistava mysteeri pähkinänkuoressa. Sille ei ole mitään syytä, ja se syntyy silti.

Arvoitukset jatkuvat. Miksi Paholainen ei langettuaan tehnyt parannusta ja kääntynyt takaisin hyvän palvelukseen? Jos hyvä voi vieraantua itsestään ja muuttua pahaksi, eikö sille olisi paljon helpompaa tulla takaisin alkuperäiseen hyvyyteensä? Sehän olisi kotiin palaamista, oman olemuksen löytämistä uudestaan. Näin Paholaisen persoona on yhtä suurta mysteeriä. Hän on olento, jota ei periaatteessa edes voisi olla olemassa. Hänen biografiansa heittää ihmetteleviä kysymyksiä myös Jumalan suuntaan. Miksi Kaikkivaltias ei estänyt hänen lankeemustaan? Miksi hän päästi langenneen Paholaisen vapaasti tekemään pahojaan luomakuntaan? Miksi Luoja antoi pahan levitä maailmaan ja kasvaa sitten niin kammottaviin mittasuhteisiin? Jos Jumala historian lopussa voittaa pahan ja parantaa sen uhrit, miksi hän ei ole jo tehnyt sitä? Miksi hän viivyttelee maailmanloppuun saakka, kun pahan hampaissa itkevä luomakunta huutaa apua tänään?

Paholaisen tulevaisuus ja lopullinen kohtalo herättää suuria kysymyksiä. Onko hän niin läpikotaisin paha, ettei hänellä ole mitään toivoa muutoksesta, vaan hän tulee pysymään sellaisena aina ja ikuisesti? Voiko sellaisen pahan kanssa elää edes helvetissä, vai syökö se kerran kantajansa olemattomiin? Vai kätkeekö Lusiferin kivisydän sisäänsä jonkin hyvyyden kipinän, joka eräänä ikuisuuden päivänä vapautetaan, jolloin hän kenties palaa takaisin entiseen kirkkauteensa?

Näin Paholaisen biografian kylkiäisenä on kulkenut aina pahaa koskeva filosofinen ja teologinen ongelmavyyhti. Filosofian näkökulmasta kysymme, miten paha määritellään ja miksi ihmiset valitsevat pahan vastoin paremman minänsä ääntä. Teologisessa versiossa ongelma muuttuu monimuotoisemmaksi ja vaikeammaksi, sillä siinä oletetaan hyvän ja kaikkivaltiaan Jumalan idea, jolloin törmätään teodikean eli Jumalan oikeuden ongelmaan. Millä oikeudella ja miksi Jumala sallii pahan ja kärsimyksen? Tämä teodikean ongelma tunnistettiin jo antiikin aikana. Jumalaan uskoville se on aina muodostanut melkoisen älypähkinän, kun taas ateisteille se on ollut yksi hyvä peruste hylätä jumalausko. Aina kun Paholaisesta on puhuttu vähänkin syvällisemmällä tavalla, on jouduttu ottamaan kantaa myös teodikean ongelmaan. Siksi se muodostaa sivujuonen myös käsillä olevaan Paholaisen biografiaan. Paholaisuskomusten ohessa katsomme, miten ihmiset ovat selittäneet sen, että Paholainen tai hänen edustamansa paha voi ylipäätään olla olemassa.

Kuka tai mitä Paholainen on?

Olen edellä puhunut Paholaisen biografiasta, vaikka tosiasiassa sellaista ei voida kirjoittaa, sillä uskomusolennolla ei ole elämänkaarta, ainakaan samanlaista kuin ihmisillä. Sen sijaan paholaiskäsitysten historia voidaan kartoittaa. Ja sitä tässä kirjassa on tarkoitus tehdä. Piirrän kuvasarjan siitä, minkälaisia käsityksiä Paholaisesta on esitetty eri aikoina, minkälaisissa yhteyksissä hänen hahmoaan on käytetty ja mitä merkitystä sillä on ollut ihmisille eri aikoina. Samalla luomme silmäyksen häntä palvelevaan demonien laumaan ja lopunaikoina ilmaantuvaan Antikristukseen. Paholainen johdattaa meidät erämaan kilvoittelijoiden, eksorkistien, noitien, taiteilijoiden, tarinankertojien, suurten kirjailijoiden ja vitsinikkareiden vastaanotolle. Oppineita teologeja kuunnellessamme sivuamme myös eräitä teologian osa-alueita, joista tärkeimpiä ovat historian loppua, kuolemanjälkeisyyttä ja kaiken perimmäistä kohtaloa pohtiva eskatologia ja rikkoutuneen luomisprojektin eheytymistä tutkiva pelastusoppi eli soteriologia. Näin syntyy diabologian, demonologian ja demonografian historia.

Paholaiskäsitysten historiasta nousee neljä eri tapaa ymmärtää, mitä sanalla Paholainen oikein tarkoitetaan. Ne ovat samalla erilaisia tulkintoja hänen perimmäisestä olemuksestaan.

1) Klassinen Paholainen. Paholainen on langennut enkeli, demonien imperiumin johtaja, kaiken pahan alku ja Jumalan, ihmisten ja enkelien ikivihollinen. Eniten hän vihaa kaikkea. Hän houkuttelee ihmisiä syntiin ja aiheuttaa luomakunnalle suunnatonta vahinkoa. Jumala kuitenkin rajoittaa hänen toimintaansa niin, että hän voi tehdä vain sellaista pahaa, jonka Jumala sallii. Viimeisellä tuomiolla hänet suljetaan lopullisesti helvettiin. Tämä Paholaisen biografian klassinen versio tuli pääpiirteissään valmiiksi ensimmäisen kolmen kristillisen vuosisadan kuluessa, keskiajalla siihen tehtiin vain pieniä yksityiskohtia koskevia tarkennuksia.

2) Toinen jumala. Dualistisen ajattelumallin mukaan Paholainen on kaiken hyvyyden, kauneuden ja luovan tasavertainen vastakkainen prinsiippi tai voima. Todellisuus nimittäin rakentuu kahteen eri suuntaan vetävän periaatteen vuorovaikutuksesta ja jännitteestä. Paholaistraditio kuvaa tämän pattitilanteeseen jumittuneen kädenväännön negatiivista ja tuhoavaa osapuolta.

3) Jumalan varjopuoli. Paholainen edustaa jotakin puolta Jumalassa itsessään, sillä jotkut Jumalan teot näyttäytyvät ihmisille Paholaisen muotoisina, koska emme pidä niitä miellyttävinä tai emme ymmärrä niitä. Kun Jumala syyttää, tuomitsee, rankaisee tai tuhoaa, hänen päässään nähdään sarvet ja hänet koetaan Paholaisena.

4) Radikaalin pahan symboli. Paholainen on pahan symboli. Hän ei ole objektiivinen tosiolento, vaan fiktiivinen kertomushahmo, jonka avulla pohditaan pahuuden problematiikkaa. ”Paholainen” voitaisiin siis kirjoittaa lainausmerkkeihin tai ainakin pienellä alkukirjaimella. Tämä symbolinen versio nousee esiin vasta valistuksen vuosisadalla ja sen jälkeen, joskin myös klassisen Paholaisen kannattajat ovat aina nähneet paholaistraditioissa myös vahvan symbolisen elementin, sillä kaikki hänestä sanottu ei suinkaan pidä kirjaimellisesti paikkansa. Valistuksen jälkeisellä aikakaudella syntyi kuitenkin koulukunta, jossa symbolinen paholaistulkinta nielaisi vähitellen kokonaan muut versiot.

Kun arkikielessä mainitaan Paholainen, sillä tarkoitetaan yleensä joko klassista Paholaista tai radikaalin pahan symbolia. Harvemmin tapaamme hänet toisen jumalan tai yhden ainoan Jumalan kääntöpuolen merkityksessä.

Hänen tärkeimmät erisnimensä ovat heprealaisperäinen Saatana, kreikkalainen Diabolos ja latinan Lusifer. Lisäksi hänestä käytetään lukuisia toiminnallisia arvonimiä, kuten tämän maailman jumala, kuolonruhtinas, ikivihollinen, pimeyden prinssi, kiusaaja, sielunvihollinen ja niin edelleen. Suomalaisten Perkele on peräisin balttilaisen ukkosenjumalan nimestä. Tässä kirjassa käytän pääosin nykyisen raamatunkäännöksen suosimaa nimeä Paholainen. Kirjallisuudessa, niin vanhemmassa kuin uudemmassakin, on välillä epäselvää, missä merkityksessä sanaa paholainen käytetään. Sillä nimittäin on kolme eri merkitystä. Erisnimenä Paholainen viittaa itse pääpaholaiseen. Yleisnimenä se tarkoittaa pienemmän luokan pahaa henkeä tai pahan symbolia, jolloin käytetään pientä alkukirjainta. Sanan kolmas merkitys viittaa henkiolentojen lajiin samalla tavalla kuin lajitermit eläin, ihminen ja enkeli, jolloin puhutaan langenneiden enkelien joukkoon kuuluvasta otuksesta ottamatta kantaa siihen, onko hän itse pääpaholainen vai joku pienemmän luokan pirulainen.

Alkukirjaimen lisäksi kirjoittajan on päätettävä, millä pronominilla Paholaiseen ja langenneisiin henkiin viitataan. Persoonapronominilla hän/he tuodaan esiin heidän persoonallinen luonteensa, kun taas demonstratiivipronomini se/ne leimaa paholaiset epäpersoonallisiksi, eläimellisiksi ja alhaisiksi otuksiksi. Lisäksi ”se” korostaa Paholaisen salaperäisyyttä ja tuntemattomuutta; emme oikein tiedä, minkälaisen voiman kanssa olemme tekemisissä. Joillekin kirjoittajille pääpaholainen on ”hän” ja muut henget ”niitä”, jolloin syntyy mielikuva itsenäisestä, tahtovasta ja päämäärähakuisesta johtajapaholaisesta, jota ympäröi eläimellinen demonilauma.

Melkein kaikilla uskonnollisilla traditioilla on omat paholaisensa, mutta mahtavimman aseman hän on saanut kristinuskossa ja islamissa. Kolmas samaan uskontojen perhekuntaan kuuluva monoteistinen liike, juutalaisuus, ei suhtaudu Saatanaansa yhtä vakavasti kuin muslimit ja kristityt, koska heprealaisessa Raamatussa – kristittyjen Vanhassa testamentissa – hän esiintyy vain kolmessa lyhyessä episodissa. Se, että kristityt laativat kaikkein rikkaimman ja monipolvisimman esityksen Paholaisen biografiasta, johtuu kristinuskon pelastusopillisesta rakenteesta. Uudessa testamentissa Paholainen esitellään tämän maailman jumalana, jonka haltuun kaikki ihmiset ja maailman valtakunnat on annettu. Siksi hän on Jeesuksen ja sittemmin alkukirkon suuri päävastustaja, joka saa lopullisen kuoliniskun Jeesuksen toisen tulemisen ja viimeisen tuomion yhteydessä. Kun tätä raamatullista lähtökohtaa syvennettiin myöhemmässä teologian historiassa, Paholaiselle löytyi tärkeä rooli melkein jokaiseen maailmandraaman vaiheeseen. Hän lankesi syntiin ensimmäisenä, hän houkutteli ihmiskunnan lankeemukseen ja hän sai Aadamin perilliset orjikseen. Kristus tuli maailmaan nujertaakseen Saatanan ja vapauttaakseen syntiset hänen vallastaan. Kristuksen kuolema, tuonelaan astuminen ja ylösnousemus olivat yhtä suurta taistelua kuolonruhtinasta vastaan. Lisäksi Kristuksen voittoa julistava kirkko on Jumalan valtakunnan maanpäällinen ilmentymä, jota vastaan pimeyden vallat sotivat apokalyptiseen loppurymistykseen saakka. Paholainen kuuluu siis kristillisen draaman suureen viholliskolmikkoon synti, kuolema ja Perkele, tuttavallisesti SKP (ei sukua Suomen kommunistiselle puolueelle). Siksi hänellä tulee aina olemaan kunniapaikka kirkkosaleissa, kilvoittelijoiden kammioissa ja teologien kirjastoissa.

Tosin Paholaisella on useimmiten ollut Januksen kahdet kasvot. Toisaalta hänen olemassaoloonsa on uskottu vakaasti ja toisaalta häntä on pidetty enemmän tai vähemmän satuolentona. Edes paholaisuskon kultaisella keskiajalla ihmiset eivät ottaneet vakavissaan läheskään kaikkea, mitä hänestä sanottiin. Toisaalta paholaismytologiaan on suhtauduttu ei savua ilman tulta -periaatteella. Kun kaikkein mielikuvituksellisimmat sepitelmät kuoritaan pois, jäljelle jäävästä aineksesta ei enää piirry satuhahmo, vaan todellisen tuonpuoleisen olennon puolivartalokuva. Jokin voiman pimeälle puolelle asettunut tahto on todellakin olemassa, vaikka hänestä myös satuillaan yhtä ja toista. Molemmat suhtautumistavat ovat eläneet koko kristillisen historian ajan, joskin valistuksen rationalistinen ja empiristinen herätys antoi paholaisuskolle kovan iskun, jonka jäljet tuntuvat kaikessa 1900-luvun teologiassa. Nykyajan teologiset kannat sijoittuvat jatkumolle, jonka toisessa ääripäässä kaikkea puhetta tuonpuoleisesta persoonallisesta pahasta pidetään pelkkänä herkkäuskoisena satuiluna, jolla vakavasti otettava teologia ei enää tee mitään. Toisen ääripään mielestä tällainen poisselittäminen on Paholaisen itsensä keksintöä, sillä hän yrittää saada asiantuntijatkin luulemaan, ettei häntä ole olemassakaan. Toisin sanoen, klassinen Paholainenkin elää ja voi hyvin nykyteologiassa ja etenkin eräissä uskonnollisissa liikkeissä.

Paholaista tarvitaan aina

Paholaista ei pidä elossa vain uskontojen arvovalta, vaan myös todellinen koettu arkielämä. Maailmassa nimittäin tapahtuu ja on tapahtunut paljon pahaa, joka on laadultaan kuvottavaa, määrältään mykistävää ja luonteeltaan täysin käsittämätöntä. Kun tavalliset sanat eivät riitä sen kuvaamiseen, Perkele nousee väkisinkin huulille, ei vain voimasanana ja tunneilmaisuna, vaan myös ylimaallisena symbolina, jolla yritetään sanoa jotakin siitä, mikä ylittää käsitys- ja sietokykymme. On vaikea kuvitella, että koskaan luopuisimme Paholaisesta tässä merkityksessä. Toki historian kauhistuksille osataan antaa kunnolliset järkiselitykset ilman mytologisia yläkerroksiakin, vaikka sanomalla näin: sarjamurhaajaa oli kiusattu koulussa, raiskaaja oli sairas, pettäjä koki olevansa umpikujassa, sotilas teki mitä miehen täytyy tehdä, kansa uskoi tarvitsevansa lebensraumia ja paremman puutteessa vain todetaan, että shit happens, kakkaa pukkaa. Silti nämä selitykset jäävät jotenkin vaillinaisiksi. Siksi tarvitaan Paholaisen symboli, mutta ei niinkään selittämään asiaa, vaan koska selitykset ovat loppuneet.

Pahuuden ja kärsimyksen ilmenemismuodoista voidaan tunnistaa monia elementtejä, jotka suorastaan manaavat esiin Paholaisen idean. Pahan mittasuhteet ovat käsittämättömän suuria. Joskus yksittäiset ihmiset ryhtyvät niin kauheisiin tekoihin, että niiden ajatteleminenkin kylmää sydämen. Toisinaan kokonaiset kansat ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Ei-toivottuja ihmisiä ja kansoja on viety keskitysleireihin jalan, kameleilla, junilla, lentokoneilla ja joskus heitä vielä lennätetään avaruusaluksilla tuhoamisplaneetoille. Sotaa ihminen on käynyt jo kivikaudelta alkaen, eikä hän edes ole hävennyt sitä, vaan hänen ensimmäiset kirjansakin ovat sankaritarinoita suurista isänmaallisista sodista. Lajimme historiaa kuvaa parhaiten itkuvirsi tappamisesta, väkivallasta, kidutuksesta, sorrosta ja petoksista. Näin suunnattomat järjettömyyden, pahan ja kärsimyksen mittasuhteet ovat synnyttäneet kaikkialla maailmassa ylimaallisen pahan idean. Joku piru näyttää riivaavan ihmiskuntaa.

Ihmisillä on aina ollut tuntu siitä, että paha on luonnotonta. Meistä tuntuu itsestään selvältä, että on tehtävä oikein ja vältettävä väärää ja että toiselle on tehtävä sitä hyvää mitä toivoisimme itsellemmekin tehtävän. Sisäsyntyiseltä näyttävä kykymme myötätuntoon saa meidät samaistumaan kärsivän osaan ja synnyttää meissä halun auttaa. Siksi päättelemme, että universaalista läsnäolostaan huolimatta pahuus ei kuulu ihmisyyteen, vaan se on jotakin luonnotonta. Sille ei edes löydy yhtä kunnon sanaa, joten kuvaamme asiaa haulikkotekniikalla. Pahuus on anomalia, perversio, mutaatio, degeneraatio, karsinooma, parasiitti tai epäolio. Näin luonnoton ilmiö vaatii symbolin, joka ei ole tästä maailmasta ja joka on karkotettu omasta tuonpuoleisestakin maailmastaan. Paholainen on juuri tällainen olento, sillä hän ei kuulu tähän luomakuntaan eikä hänellä ole enää paikkaa taivaassakaan. Lisäksi hän on kaikin tavoin luonnonvastainen olio, jota ei periaatteessa pitäisi voida edes olla olemassa.

Ylimaallinen paholaisen symboli on tarpeen myös pahan vastustamattomuuden tähden. Kaikkina aikoina ihminen on huomannut itsessään ristiriidan. Hän ei tahdo pahaa vaan hyvää, mutta silti hän sortuu toistuvasti pahaan ja väärään. Joskus hän oikeuttaa tekonsa selityksillä, joihin hän ei itsekään usko hetkeäkään, vaan tajuaa toimivansa vastoin parempaa tietoaan ja jalompaa sydäntään. Pahaa tehdessään ihminen näyttää olevan jonkin hänelle vieraan voiman vallassa, hän ei ole enää oma itsensä, vaan jokin muu toimii hänessä. Tällaista moraalisen heikkouden tuntua kuvaa osuvasti myytti sielunvihollisesta, joka houkuttelee ja melkeinpä pakottaa ihmisparat sellaiseen, mitä he eivät itse pohjimmiltaan tahdo.

Rakenteellinen paha antaa hyvän syyn puhua Paholaisen valtakunnasta. Rakenteellisella pahalla tarkoitetaan tilannetta, jossa joidenkin jokseenkin normaali laillinen elämänmeno aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä toisille. Esimerkiksi planeettasaaremme elintaso ja luonnonvarat jakautuvat epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, mutta koska asetelma on näppärästi institutionalisoitu, vakinaistettu ja laillistettu, pienestä hyvinvoivasta osapuolesta se tuntuu luonnollisesta osalta maailmanmenoa. Kukaan ei suoranaisesti ota toisen kädestä, mutta silti riistämme toisiamme. Kun tämä valitettava asiantila ilmaistaan symbolisella kielellä, sanomme, että koko maailma on Paholaisen vallassa. Hän on vanginnut ihmiset orjikseen ja pakottaa heidät syömään toisiaan.

Arkikokemuksen tasolta löytyy vielä yksi hyvä syy puhua Paholaisesta. Jokaista on joskus kohdannut käsittämättömän huono onni. Lottovoittaja työntää haalarinsa sulatusuuniin ajatellen että nyt loppuu tämä raadanta terästehtaalla, ja huomaa sitten voittokupongin jääneen haalarin taskuun. Kymmenen tuhannen askeleen juoksulenkillä jalka osuu siihen ainoaan naulaan, joka pururadalla sattuu olemaan. Puhtaan rationaalisesti ajateltuna mikään onneton sattuma ei ole sen todennäköisempi tai epätodennäköisempi kuin onnekas tai neutraalikaan. Silti äärimmäisen epätodennäköiseltä tuntuva takaisku houkuttelee ainakin retoriikan tasolla sanomaan, että itse pirulla oli käpälät pelissä.

Katsotaan vielä yksi tilanne, jossa kohtaamme melkein kaikki edellä mainitut syyt manata Paholainen esiin. Keski-ikäinen mies menee lääkärille kuulemaan tutkimuksen tuloksia. Hän toivoo parasta, mutta valitettavasti saa kuulla syövän olevan erittäin pahanlaatuinen. Mies reagoi yhdellä ytimekkäällä sanalla: perkele! Siinä on paholaissymboliikka pähkinänkuoressa. Tauti on epäterve tilanne kehossa, luonnoton kuin langennut enkeli. Eikä sille voinut mitään, se tuli demonin tavoin silloin kun tahtoi, joskin ehkä miestä vuosikymmeniä riivanneella tupakanhimollakin oli joku osuus asiaan. Ja pirullisen huono oli onnikin, sillä eihän keuhkosyöpä iske kaikkiin tupakkamiehiin. Monella tavalla kurja tilanne vaatii teologisen diagnoosin.

Hieman kärjistäen voisi väittää, että Paholaista tullaan tarvitsemaan aina. Jos häntä ei olisi, hänet keksittäisiin välittömästi. Itse asiassa hän on Jumalaakin tarpeellisempi, sillä hyvyys ei ole yhtä suuri a...