Kosminen yhteensattuma

· Kosminen yhteensattuma ·

Koljonkulman pikkukaupungin pääkadunpätkää asteli lyhyenläntä, tuimakasvoinen, itsekseen höpisevä mies yllään vaateparsi, joka olisi sopinut jollekin autereiselle rantabulevardille mutta lepatti pohjoisen tammikuisessa tuiskussa kuin valkoinen lipunriekale linnakkeen yllä. Pakkasenpuremilla kasvoilla risteili sinipunaisten verisuonten verkosto keskuksenaan turnipsin muotoinen nenä, jonka yllä mustavalkoiset kulmakarvat harottivat kuin ikälopun tiskiharjan jouhet. Huulet olivat turpeat ja mustanpunaiset samoin kuin silmänaluset. Johannes Konrad ei ollut enää aikoihin ollut mikään nuorimies.

Samaisen pääkadun toista puolta lähestyi vastakkaisesta suunnasta kolmetoistavuotias synkeä nuorukainen reppu huolimattomasti toisella olallaan, auki jääneet hihnat maata viistäen. Roni Taipaleen edellinen päivä oli päättynyt surkeasti, eikä mikään uudessa osoittanut kohenemisen merkkejä. Koljonkulmaa enemmän hän inhosi vain muuttamista pois sieltä, sillä niin tympeä kuin puolentuhannen asukkaan kaupunkipahanen olikin, siellä asuivat kaikki hänen ystävänsä. Koulupäivä oli ollut yhtä kidutusta. Opettajat olivat rääkänneet häntä kysymyksillään, vaikka hänen koko olemuksensa morsetti täydellistä sulkeutuneisuutta. – Minulla sattuu olemaan nyt vähän muuta mietittävää, hän oli lopulta tiuskaissut matematiikan opettajalle. – Ketä jaksaa kiinnostaa joku yhtälö?

Jotain ryöpytystä siitä oli seurannut, hän oli tuskin kuullut puoliakaan, koska yksi ja sama lause oli tukkinut eilisillasta saakka hänen korvakäytävänsä, simpukkansa, tärykalvonsa ja mitä niitä oli.

Me isän kanssa olemme vähän ajatelleet erota.

Vähän erota vai vähän ajatelleet? Roni ei ollut nostanut katsettaan Jalkapuolen Merirosvon sarjakuvaseikkailusta, koska äidin sanat olivat liimanneet sen kiinni tikariin, jonka Jalkapuoli merirosvo oli survonut vastustajansa rintaan. Veri valui painomusteena Kapteeni Punaparran röyhelöpaidalle.

Tiedät ettei kaikki ole ollut ihan niin kuin pitäisi. Uskomme tämän ratkaisun olevan hyväksi meille kaikille.

Miten kaiken pitäisi olla? Ronilla ei ollut aavistustakaan. Hänen katseensa oli valmiiksi jumissa ja ajatukset liisteröitymässä hyvää vauhtia. Vatsa oli niin tiukasti sängyssä kiinni, että hän pelkäsi ihonsa repeytyvän jos yrittäisi nousta. Jos vielä jokin yksittäinen ajatuksenpuolikas onnistuikin riistäytymään irti liisteröityneistä aivoista, se takertui viimeistään kurkkutorveen kuin ötökkä kärpäspaperiin. Hän olisi halunnut kysyä missä isä on, mutta hänen maailmansa oli pysähtynyt Jalkapuolen Merirosvon tikariin Kapteeni Punaparran rinnassa.

Myöhemmin selvisi, että isä oli ollut katsomassa uutta asuntoa.

Uutta asuntoa?

– Muutetaanko me?

Äiti pakotti äänensä aikuisen rauhalliseksi, sellaiseksi joka lopulta menee säröille ja alkaa väpättää. – Vain joka toinen viikko, hän vastasi kuin ikäloppu transistoriradio kahdentoista boforin myrskyssä. Tai ehkä vaikutelma johtui Ronin korvat tukkivasta lauseentulpasta.

Mitä sellainen elämä oikein on olevinaan?

Jossa matka parhaan kaverin luo venähtää joka toinen viikko puolesta kilometristä viiteen ja puoleen, urheiluseura vaihtuu viikoittain ja kaikki tavarat ovat aina väärässä paikassa. Miten niin kaikille hyväksi?

Keitä ne oikeastaan tarkoittivat »kaikilla», jota ne viljelivät puheessaan? Roni arveli sitä samaksi epämääräiseksi ihmisjoukoksi, johon hän itse vetosi halutessaan jotakin. Koska kaikilla muillakin, koska kaikki muutkin -ihmisjoukko, tuo näkymättömien haamuyhteisö. Ne eivät sitä paitsi enää kutsuneet häntä kolmetoistavuotiaaksi, vaan kohta neljätoistavuotiaaksi. Joissain muissa olosuhteissa se olisi tuntunut kehitykseltä. Nyt ne väittivät hänen olevan kyllin vanha tajuamaan asioita joita eivät vielä itsekään ilmeestään päätellen tajunneet.

Järkytyksen aiheuttama umpimielisyys esti Ronia puhumasta asiasta edes Jontulle, parhaalle kaverilleen, jonka olosuhteet pian pakottaisivat viiden ja puolen kilometrin päähän, kukaties kauemmaskin, sillä isä ei ollut vielä allekirjoittanut uuden asuntonsa vuokrasopimusta. Jotkin sanat eivät yksinkertaisesti mahtuneet kulkemaan kurkusta. »Avioero» oli oikea linkkuveitsen ja sirkkelin yhdistelmä.

Johannes Konrad suhahti ohi kadun toista puolta pellavapuvun liepeet lennossa. Korvien valkoiset tupsut värisivät viimassa, katse kuumotti terävänä ja määrätietoisena kulmien synkässä varjossa, apinamaisen matala otsa päättyi harmaaseen tukkaröykkiöön ja muhkurainen nenänvarsi viittasi äkkipikaisiin välienselvittelyihin hämärillä sivukujilla. Hän nytkäytti taskustaan esiin avainnipun, valitsi sormiinsa joukon kiiltävimmän avaimen ja työnsi tuliterään riippulukkoon. Olkansa varjosta hän loi vaivihkaisen katseen kadun poikki. Oikea ajoitus oli kaikki kaikessa. Hyvänkin idean sai pilattua hätiköinnillä tai viivyttelyllä ja saamattomuus tai turha tohke tärveli loistavimmankin suunnitelman. Johannes Konrad oli muuttanut Koljonkulman keskustaan eilen perustaakseen tänään Syrjäkadun ja Sivukujan risteykseen antikvariaattiliikkeen, jonka avaisi huomenna. Hän kolisteli lukon auki ja nykäisi niin voimallisesti ovea, ettei siihen kytketyn soittokellon kilkatuksesta ollut tulla loppua.

Kadun vastalaidalla Roni havahtui meteliin, pysähtyi ja käännähti ympäri juuri kun Konrad ripusti ikkunaan pahvikylttiä.

Apulaisen paikka vapaana. Roni tuijotti kylttiä. Juuri niin, hän ajatteli. Vanhempani eroavat ja minun on itsenäistyttävä. Olen kyllin vanha, sitähän hekin yhtenään hokevat. On aika ottaa elämä omiin käsiin.

Pystymättä kääntämään katsettaan kyltistä sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan hän ylitti kadun. Oli silkkaa hyvää tuuria ettei autoja osunut kohdalle. Hän lampsi antikvariaatin ovelle, ei jaksanut ihmetellä mistä siihen sellainen oli ilmestynyt, nykäisi kahvasta ja katosi myrsky naamallaan oviaukosta sisään.

– Kertokaa, komensi Johannes Konrad tiskin takaa.

Murahdus sai Ronin säpsähtämään. Mitä hänen odotettiin kertovan? Päivän tapahtumat, tuoreimmat uutiset, elämäntarinansa kukaties?

– Etsitte apulaista, hän vastasi nyökäten päällään ikkunan vedossa huojuvaan pahvikylttiin.

– Päinvastoin.

Kauppias siristeli silmiään kulmakarvapöheikköjen siimeksessä.

– Mutta ikkunassahan on kyltti, Roni änkytti rohkeudenpuuskaansa katuen.

– Niin on. Ikkunassa tosiaan on kyltti.

– Ja siinä sanotaan teidän etsivän apulaista.

– Mitä ihmeen järkeä sellaisessa olisi?

– Mutta…

Maailma ei ollut entisensä, ei ainakaan Ronin tuntema maailma. Meneillään oli jotain peruuttamattoman kummallista. Se oli alkanut äidin sanoista. Sanat olivat töytäisseet maailman sijoiltaan, eikä lopputulos ollut tolkullinen. Sanat ja maailma eivät enää sopineet yhteen.

– Mutta kyltissä nimenomaan…

– Nimenomaan mitä?

– …sanotaan teidän etsivän apulaista. Antaa olla, unohtakaa koko juttu. Ellei täällä tarvita apulaista, niin ei sitten. Kehottaisin siinä tapauksessa poistamaan kyltin.

Roni kiskaisi pipon korvilleen ja kääntyi lähteäkseen.

– Haa, huudahti karvanaamainen kauppias silloin. – Tarvitaan on aivan eri asia kuin etsitään. En etsi ketään. Jos etsisin, en seisoskelisi täällä tiskin takana, vai mitä?

– Hyvä on, miten vain.

– Se apulaisenpaikka taitaa kiinnostaa sinua? Taidat oikein etsiä apulaisenpaikkaa? Kiertelet kaupungilla kunnes jokin apulaisenpaikka osuu silmiisi, mitä?

– Ei, tai siis kyllä, kyllä kiinnostaa.

Antikvaari mittaili Ronia katseellaan. Viinimarjanmustat turpeat huulet säestivät kriittisinä. Poskinahat louskahtivat kun hän kumartui poimimaan myyntipöydän ylälaatikosta paperiarkin, jonka asetti Ronin puoleiselle reunalle. – No niin, nimi sitten vaan alle.

Paperin yläreunassa luki Sopimus apulaisenpaikasta. Muu oli painettu niin pienellä, ettei Roni saanut tekstistä selvää, vaikka hän oli näkötestissä pystynyt sujuvasti lukemaan alimmankin rivin. Älä ikinä laita nimeäsi paperiin, ennen kuin olet lukenut sen ja ymmärtänyt mitä siinä sanotaan, sanoi hänen mummunsa. Mutta mitä pahaa homeisista kirjoista voi koitua, paitsi allergiaa?

Koska hän kuitenkin arveli harkinnan olevan paikallaan, hän rykäisi bisnesmäisesti ja vaati saada tietää tulevan työnantajansa nimen.

– Ei kohtuuton vaatimus, ei ollenkaan kohtuuton vaatimus, myönteli kauppias, ojensi valtavan kouransa tiskin yli ja sanoi: – Konrad. Johannes Konrad.

Roni otti rukkasen pois, tarttui ojennettuun käteen ja esittäytyi itsekin.

– Roni Taipale, aivan niin, toisti Konrad kuin olisi osannut odottaa juuri sellaista nimeä.

Iltapäivisin koulun jälkeen ja lauantaiaamuisin kahdeksasta kahteentoista ja hyllymetreihin sidottu tulospalkkaus, niin sovittiin. Roni sai lisäksi tingittyä mukaan pienen provision jokaisesta myydystä kirjasta. Itsensä melkoiseksi neuvottelijaksi tuntien hän kirjoitti nimensä sopimuspaperiin, jonka Konrad saman tien sujautti takaisin myyntipöydän ylälaatikkoon ja lukitsi laatikon.

Niin Ronista tuli Koljonkulman suurimman ja merkittävimmän (ja ainoan) antikvariaatin apulainen, mikä oli loistava asia, sillä »olen muuten saanut työpaikan» pullahti vaivattomasti ulos suusta, kun taas »vanhempani muuten eroavat» ei suostunut liikahtamaan kurkkutorvesta mihinkään. Hän ilmoitti uutisen ensimmäisenä Jontulle, joka kummasteli antikvariaatin äkkinäistä ilmestymistä.

– Niin ne tapaavat tehdä, kauppaliikkeet, totesi Roni siihen. – Yhtenä päivänä ne avaavat ovensa ja toisena päivänä ne ovat poissa, tai päinvastoin. Sellainen on bisneksen olemus.

Jonttu nyökytteli mietteliäänä. – Ja tämä avataan huomenna? Mikä...