Aluksi

ALUKSI

Minua kutsuttiin Pörriksi. Nimen antoivat minulle JR 12:n sotilaat, jänkäjääkärit, Vienan Karjalassa yli puoli vuosisataa sitten. Täällä etelässä, nykyisellä asuinseudullani, enää harva käyttää minusta tuota nimeä. Mutta yhä vieläkin aina sen kuullessani käy lävitseni lämmin tuulahdus, ja rakkaat, kipeät muistot tulvahtavat mieleeni.

Ristimänimeni ovat Laila Elisa. Synnyin Helsingissä Eliina ja Jaan Katajan perheeseen joulun alla vuonna 1919. Äitini oli kotoisin Ilmajoelta ja isäni lähtöisin Virosta, joten kotonani ”kulttuurit kohtasivat”. Isäni toimi räätälinä, kunnes isosiskoni Ailin ja minun ehdittyä kouluikään perustivat vanhempamme huonekaluliikkeen. Elämä oli onnellista ja taloudellisestikin niin hyvällä mallilla, että meille hankittiin asunnon lisäksi auto ja kesähuvila. Sitten kaikki muuttui. Isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Liike meni konkurssiin, ja sen tien menivät auto ja huvila. Koti sentään jäi. Äitini pani pystyyn ns. kangas- ja lyhyttavarakaupan, josta sittemmin hankki toimeentulon kolmen naisen perheellemme.

Me tytöt kävimme Kallion Yhteiskoulua, jonka Aili äidin vastustuksesta huolimatta lopetti keskikouluun. Minä jatkoin pari luokkaa pidemmälle, vaikka koulumenestystä enemmän olin kiinnostunut monista muista asioista. Meitä oli pieni jengi: Heikki Kanerva, Aarno Walli, Teuvo Laitinen ja minä ainoana tyttönä. Me huvittelimme tekemällä pikku kolttosia, käymällä erilaisten meille yhdentekevien yhdistysten kokouksissa, karkaamalla koulun toverikunnan kokouksista muualle tanssimaan...

Yläluokilla ollessani houkutteli entinen koulutoverini minut avustajaksi Helsingin Kansanteatteriin. Siellä päädyin tanssitytöksi, ”toiseksi tytöksi vasemmalta”. Tuohon aikaan hyvin kuuluisa Orvokki Siponen rupesi antamaan minulle tanssitunteja, ja Klaus Salin opetti steppaamaan. Kun olin 18-vuotias, pääsin yhtenä neljästä tanssitytöstä mukaan turkulaisen primadonnan, Ritva Aron kiertueelle ympäri Suomea. Esitimme Mustalaisruhtinatarta. Ryhmään kuuluivat mm. Kalle Tuomi, Tuire Orri, Ossi Korhonen ja Oiva Luhtala. Joka ilta annoimme näytöksen, illastimme ravintolassa, nukuimme hotellissa ja aamulla matkasimme omalla bussillamme seuraavaan kaupunkiin.

Ensimmäinen työpaikkani oli kesäapulaisena Valokuvaustarpeisto Helioksessa. Kesän lopulla ilmoitin liikkeen omistajalle Eino Partaselle, että haluaisin jäädä työhön. Iki-ihana Eino Partanen kehotti jatkamaan koulunkäyntiä ja olemaan apuna liikkeessä vain silloin kun koulutöiltäni ehtisin. Keskeytin kuitenkin koulun ja jäin Heliokseen — vasta myöhemmin olen katunut ratkaisuani.

Talvisodan aikana olin Punaisen Ristin vapaaehtoistyössä Eteläsuomalaisessa osakunnassa. Meitä oli kahdeksan tytön ryhmä, pomonamme Deva Ramstedt, tarmokas ja ihastuttava nuori nainen. Teimme erilaisia sidetarvikkeita rintamalle ja sairaaloihin. Me mm. leikkasimme suurista sideharsopakoista eri levyisiä kaistaleita, joista sitten pienillä käsiveiveillä pyörittelimme rullia. Yöt nukuimme osakunnan lattialle levitetyillä patjoilla.

Vuoro- ja toipumislomalla olevat sotilaat kävivät usein osakunnissaan toisiaan tapaamassa, flyygeliä soittamassa, lepäilemässä sohvalla tai vain aikaansa kuluttamassa. Usein houkuttelimme heidät auttamaan meitä töissämme. Jutustelu sujui mukavasti siinä samalla. Nuoria kun kaikki olimme, oli usein hyvin hauskaakin.

Olimme myös saaneet ensiapukoulutuksen, ja ilmahälytyksen tullessa lähdimme pareittain Punaisen Ristin nauha käsivarressa ja ensiapulaukku kädessä kiertämään pommisuojiin, tarkastamaan tarvitsiko joku mahdollisesti apua. Onneksi useimmiten tarvittiin vain ”kamferttia”.

Olin kouluaikana kerran viettänyt ikimuistettavan pääsiäisviikon hiihtäen ja lasketellen Pyhätunturilla. Jäin tuolloin Lapin lumoihin ja niinpä talvisodan päätyttyä hakeuduin kaukokaipuussani Lappiin työhön. Pääsin Karesuvantoon Kilpisjärven maantierakennuksen konttoriin. Tunsin tulleeni omaan elementtiini, ympärilläni villi erämaa ja tunturit. Sieltä alkaa tämä tarina.

I

Stadin friidu on rakastunut pohjoisen elämään!

STADIN FRIIDU ON RAKASTUNUT POHJOISEN ELÄMÄÄN!

22.6.1941 Karesuvannossa

Jälleen sota Suomessa! Alkoi tänä aamuna. Saksalaisia joukkoja on jo pitkän aikaa koottu itärajallemme, ja tänään ne yhdessä meidän poikaimme kanssa joutuivat taisteluun vanjaa vastaan. Enempää en tiedä, sillä olen kaukana Lapissa.

Karesuvanto on tämän kylän nimi. Valtio rakentaa maantietä Palojoensuusta Kilpisjärvelle, ja minä olen työmaan konttorissa. Karesuvanto sijaitsee Suomen vasemmassa käsivarressa, hyvin korkealla. Tämä on täyttä erämaata, jylhä tunturi kohoaa toisensa vieressä niin kauas kuin silmä kantaa. Muonionjoki virtaa 10 metrin etäisyydellä parakista, jonka toisessa päässä on työmaan konttori ja toisessa päässä minun asuntoni. Joki ei ole kovin leveä, tässä suvantokohdassakin vain 200–300 metriä. Vastapäinen ranta kuuluu Ruotsille; siellä näen akkunastani suuria tuntureita, etualalla pienemmän Karevaaran.

Miten vakaina ja järkkymättöminä nuo tunturit seisovatkaan kohottaen pyöreän keronsa kohti vapaata taivasta. Ne haastavat kummaa kieltään, jota meidän etelän lasten on vaikea ymmärtää. Mutta uskon, että joka sen kielen oppii, hän saa kuulla ja nähdä paljon. Minä tahdon sen oppia! Tahdon tuntea tämän erämaan kodikseni, tahdon tuon vapaan ja raikkaan tuulen tunnustavan minut omakseen. Mistä se tulee ja minne se menee, tuo tuuli? Se ei tiedä määränpäätään, sillä ei ole tukea, ei turvaa, vain oma tietön tiensä. Sattuman johtamanako se kulkee? Tunnen olevani yhtä orpo ja yhtä yksin, yhtä vapaa ja riippumaton. Harhaan ilman päämäärää ja ilman kotoa, eikä kukaan saa minusta otetta. Tämä karu ja villi erämaa on oikea paikka minulle, vaikka luulen vauhkoutuvani täällä entistä enemmän.

Tuo joki edessäni on yhtä kesytön kuin korpi, jonka läpi se virtaa. Se alkaa jostain korkealta Kilpisjärvestä, joka yhä vielä on jäässä, vaikka on keskikesä. Tässäkin vesi on vielä jäätävän kylmää. Paikoin on koskia, joissa kuohupäät temmeltävät — vasta meren avara syli kaukana lupaa rauhaa.

Olen ensi kertaa elämässäni kokenut Lapin yöttömän yön. Se on kaunis, viileän kaunis. Pohjolan valkea yö: aurinko paistaa ja linnut laulavat. Tahtoisin näyttää tämän koko maailmalle. Kuinka mahtavia, kuinka lumoavia ovatkaan nuo tunturit, kuinka rannaton tuo erämaa. Täällä löytää katse vapaan tiensä ylös avaruuteen.

Onneni olisi täydellinen, ellei sota olisi tullut taas. Vaan nyt lentää ajatus sinne, missä ei ole rauhaa, missä taas tykit pauhaavat ja kuolema korjaa aivan liian nuorta satoa. Yritän päästä itäiseen Lappiin sodan ajaksi. Konttoriin, sotilaskotiin, minne vain, kunhan minusta olisi jotain hyötyä. Tiedän, että täältä on vaikea päästä, mutta yritän parhaani. En vain vielä ole keksinyt, mitä kautta pyrkisin. Tämän sodan jälkeen on taas kaikki alettava alusta, mutta enhän ole ainoa, joka sen joutuu tekemään. Onkohan Lapissa sotilaskotiyhdistystä? Helsingissä on, joten sinne kai tästä ensin on mentävä. Täytyyhän minun sentään jotain kyetä tekemään.

Sota! Mikä julma sana! Ja vastahan meillä oli sota kaikkine suruineen ja itkuineen. Täytyykö noiden samojen poikien taas lähteä taistelemaan, haavoittumaan, kaatumaan? Sinne joutuvat niin monet ystäväni, useat heistä tosiaan jo viime sodassa mukana olleita. Tällä hetkellä toivoisin olevani mies voidakseni liittyä joukkoon. Mutta kai minä jotakin pystyn naisenakin tekemään.

Onkohan Helsinkiä taas jo pommitettu? Talvellahan oli oikeastaan helpompi olla, kun olin itsekin siellä ja yhtä suuressa vaarassa. Toisin on nyt, kun Helsinki on siellä ja minä täällä.

Illalla lähden harhailemaan tuonne vaaroille. Nukkua en varmaan tänä yönä voi, pää on niin täynnä ajatuksia.

23.6.1941

On juhannusaatto. Lapin valkean kesän valkein hetki. On ilta, aurinko vielä korkealla, taivas pilvetön ja kirkkaansininen. Tämä yö tulee olemaan ihana! Missä olisivatkaan kesäyöt kauniimpia kuin Lapissa!

Olen opetellut ajamaan moottoripyörää. Täkäläinen poliisi, etelästä tänne muuttanut Taito Arponen, on opettanut minua. Päivät olen paiskinut konttorissa töitä, illat, osittain yötkin, olen ajaa huristellut tuota jumalattoman huonoa, puolivalmista tietä edestakaisin. Mahtaakohan mokomasta raitista koskaan kunnon maantietä tulla? Nytkin se välillä vajoaa hetteikköön kymmenien metrien osalta. Kuorma-autossa olen ajanut sitä aina Kilpisjärvelle saakka, maksiminopeus koko raitilla 15 kilometriä tunnissa. Ihan päätä huimasi!

Kilpisjärvi ympäristöineen on upeata seutua. Olen kiivennyt ylös Saanalle ja katsellut sieltä melkein toiselle puolelle maailmaa. Ja mikä elämys onkaan seistä korkean tunturin juurella ja nähdä yläpuolellaan jyrkän seinämän nousevan ylös huikaisevaan sineen!

Joskus yöllä susi ulvoo tunturissa. Vihaansa, ikäväänsä vai lemmenkaipuutaan? En tiedä, mutta värisyttävää se on. On tehnyt mieli tarpoa sinne lähemmäs, mutta en ole uskaltanut.

Muutaman kerran olen uinut täällä valtakunnasta toiseen eli joen yli tuonne Ruotsin puolelle. Ensi kerran niin tehdessäni sain perääni Karesuvannon kaikki poliisit elikkä Taito Arposen ja Eino Hämäläisen. Uhkasivat pidättää minut, sillä Ruotsiin tarvitaan viisumi. — Otimme poikien kanssa jonkin aikaa ruotsalaista aurinkoa, sitten pääsin venekyydillä takaisin kotimaahan.

Työtoverini täällä konttorissa ovat suorastaan ihanaa porukkaa. Työpäällikkönämme on insinööri Bruno Niemi, jonka perhe asuu Kajaanissa. Tyttöjä on minun lisäkseni Cecilia Ståhlhammar ja Tuovi Maukola, miehiä insinöörit Arvo Soira ja E...