1. Kuparinvalaja

Urpukas otti ruukusta kourallisen mehiläisvahaa ja lämmitti sen käsissään pehmeäksi. Sitten hän alkoi muovailla lintua. Hän oli jo aiemmin veistänyt katajasta teräväkärkisen tikun pienten yksityiskohtien kaivertamista varten. Ja varmalla kädellä Urpukas piirsi silmän, sulat ja siivenkaaren. Linnun silmä oli kiinni, niin kuin se olisi kantanut salaisuutta.

Pian vahalintu alkoi näyttää melkein siltä kuin se saattaisi pyrähtää lentoon kämmeneltä. Silloin Urpukas peitti sen savella, tiiviisti ja tarkasti. Hän lisäsi savea nokareen kerrallaan, kunnes hänellä oli kädessään oudonnäköinen möhkäle: munanmuotoinen saviruukku, jossa oli hyvin kapea suuaukko.

Muotti oli nyt valmis. Vastahakoisesti Urpukas laski sen kädestään ja jätti varjoisaan paikkaan kuivumaan.

”Vain kaksi päivää ja kaksi yötä”, Urpukas mutisi itsekseen, samalla kun hän otti muutaman askeleen taaksepäin.

Hän käännähti ympäri ja juoksi kohti notkelmassa pilkottavaa kotiaan. Hän juoksi niin kovaa kuin pääsi, jottei vahingossakaan kääntyisi takaisin ja ryhtyisi vielä parantelemaan aikaansaannostaan. Pahimmassa tapauksessa hän saattaisi särkeä koko muotin.

”Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!” hän kehotti itseään ja nauroi ääneen.

Sitä hän oli saanut kuulla isältään, kunnes oli kyllästyneenä tunkenut korvansa täyteen sammalta.

Urpukkaan isä, Kelo, oli alkanut kouluttaa poikaansa kuparinvalajaksi melkein heti, kun tämä oli ottanut ensimmäiset haparoivat askeleensa tasaiseksi tallatulla pihanurmella. Lapsi pääsi isänsä mukana pitkille metsäretkille kuparia etsimään. Kun pienokainen väsähti, Kelo kietaisi pojan lampaantaljaan ja kantoi selässään. Urpukas osoittautui tarkkasilmäiseksi ja oppi hämmästyttävän pian osoittamaan vihertävää raitaa kalliossa. Isä väitti kivenkovaan, että pojan ensimmäinen sana oli ”kupari”. Kohta ylpeä isä sai jo seurata, kuinka Urpukas murensi tarmokkaasti omalla pienellä hakullaan kuparia irti kovasta kivestä. Kivenmurikat kannettiin repussa kotiin, murskattiin koverretussa puunrungossa jauhoksi ja sulatettiin. Urpukas muisti koko ikänsä haaveilleensa suuresta, rikkaasta kupariesiintymästä, jonka hän löytäisi ja vapauttaisi isänsä tästä kuparinvalajan työn raskaimmasta vaiheesta. Suurin osa tarvittavasta kuparista saatiin onneksi helpommin: vanhoja, särkyneitä tarvekaluja sulatettiin uusia nuolenkärkiä, koruja ja veitsenteriä varten.

Urpukas ryntäsi sisään kuin tuulenpyörre, niin että ovi paiskautui auki ja oli revetä irti nahkasaranoiltaan.

”Etkö ikinä opi liikkumaan kuin kunnon ihminen?” Kelo ärähti, mutta puraisi sitten huultaan ja hillitsi harminsa. Hän kumartui edessään lattialla olevan säkin puoleen ja kaiveli hetken sen pohjaa. Hän ojensi Urpukkaalle kourallisen esineitä.

Murtuneita nuolenkärkiä ja katkennut veitsi! Urpukas tuijotti vihertävää romukasaa kuin olisi saanut haltuunsa satujen aarteen. Hänen pikkusisarensa Piisku kurkki vieressä ja yritti ylettyä kuparinpalasiin.

”Tee minulle riipus, Urpukas, teethän?” tyttö pyyteli.

”En tällä kertaa. Ehkä myöhemmin”, Urpukas sanoi ja hymyili.

Hän sulloi nopeasti kupariromun nahkaiseen pussiin ja viilsi touhutessaan sormensa veitsenterään. Hyvin tumma veripisara tipahti lattialle.

”Taas sinä hosut!” tuhahti Kelo ja jatkoi sitten vakavasti: ”Aikaisintaan ylihuomenna iltapäivällä voit yrittää valua. Äläkä masennu, vaikka et heti onnistu. Muovailet vain toisen muotin ja sulatat kuparin uudelleen. Niin moni ammattimieskin joutuu tekemään. Ja onhan tämä ensimmäinen kerta, kun teet kaiken yksin.”

Urpukas nyökkäsi isälleen, mutta ajatteli uhmakkaasti:

”En tee uutta muottia. Linnusta tulee juuri sellainen kuin halusin.”

Kaksi odotuksen yötä oli kulunut. Urpukas tunsi itsensä pirteämmäksi kuin koskaan, vaikkei uskonut nukkuneensa silmäntäyttäkään kumpanakaan. Outoa kyllä, hän muisti kuitenkin uneksineensa; loistavista kupariesineistä, jotka oli itse valanut ja joita ihmiset kerääntyivät ihastelemaan.

Mutta nyt muotti oli kuivunut, oli aika käydä töihin.

Urpukas nosti vaaleanharmaaksi kuivuneen savimöhkäleen varovasti tuleen kahden kepin avulla. Saven sisällä oleva vaha suli nopeasti. Urpukas kaatoi sen vesiastiaan, sillä vahan saattoi käyttää myöhemmin uudelleen. Nyt linnunkuva oli valmis, se oli painunut saven sisään. Hän tiesi sen, vaikkei voinut sitä nähdä. Lintu odotti piilossaan ja halusi kärsimättömänä päästä esiin – niin Urpukas kuvitteli.

Urpukas nosti muotin takaisin nuotioon kuumenemaan. Vihdoin hän saattoi ryhtyä sulattamaan kuparia. Nyt tulen oli oltava vielä tulisempi, niinpä hän oli varannut suuren kasan lehtipuusta poltettua puuhiiltä ja tammihalkoja. Sulatusastia oli laakea, miehen kämmenen kokoinen kuppi, savesta tehty sekin. Urpukas latoi siihen nuolenkärjet ja veitsenterän. Sen jälkeen hän nosti sulatusastian nuotion keskelle.

Suuret ja raskaat, puusta ja peurannahasta rakennetut palkeet nojasivat koivunrunkoa vasten. Urpukas raahasi ne nuotion viereen ja alkoi painella. Palkeet alkoivat huohottaa kuin hengästynyt juoksija. Käsivarsien jännittyneitä lihaksia särki, mutta Urpukkaan oli jatkettava pumppaamista. Tulen piti saada lisää ilmaa, jotta se muuttuisi yhä kuumemmaksi.

Äkkiä sulatusastiassa tapahtui muutos: veitsen ohut kärki näytti aaltoilevan, kunnes se painui saviastian pohjaa vasten ja alkoi sulaa. Sitten kaikki tapahtui hetkessä: loput veitsenterästä ja nuolenkärjet sulivat hehkuvaksi liemeksi.

Urpukas yritti puhaltaa syrjään punakirjavat hiukset, jotka liimautuivat hikiselle otsalle. Laskeva aurinko värjäsi kallion, puiden rungot ja joen pinnan läikehtivän punaisiksi, ja pojan kasvot rusottivat nuotion kuumuudessa yhtä punaisina. Hänen heiveröinen vartalonsa huojahteli tässä tulenhehkuisessa maisemassa kuin hoikka pajunvarsi, kun hän yritti pysyä pystyssä uupumuksesta tärisevillä jaloillaan. Hänen ruumiinsa jokaista lihasta pakotti, mutta hän unohti kivun, sillä lopulta koitti kauan odotettu hetki: hän sai kaataa sulan kuparin saviseen muottiin. Tulikuuma, auringonvärinen neste valui kapeasta suuaukosta astian sisään, ja näkymättömissä se muotoutui saven pintaan painuneen linnun muotoon.

Kun muotti oli jonkin aikaa jäähtynyt, Urpukas nakutteli teräväreunaisella kivellä varovasti kuparia ympäröivän saven rikki. Siinä koputellessaan hän kuuli rasahduksen, niin kuin joku olisi astunut kuivan oksan päälle. Urpukas vilkaisi taakseen.

”Ei ketään. Ehkä se oli kettu”, hän mietti ohimennen, sillä hänen ajatuksensa olivat keskittyneet työhön.

Muotti halkesi neljään osaan. Ilta oli hämärtynyt, ja nuotiokin alkoi jo mustua, joten Urpukkaan oli kumarruttava aivan lähelle nähdäkseen, oliko valu onnistunut. Savensirpaleiden keskellä loisti vielä lämmin esine, kuin vastakuoriutunut linnunpoikanen. Ja linnulta se näyttikin: nokka, silmä, siipisulat – kaikki piirtyivät täydellisen kauniina. Pajulintu. Kuparinen vyönsolki, jonka Urpukas oli itse valanut itselleen. Vyönsolki oli miehen tunnus, poikaset kietoivat vyötärölleen vain hamppuköyden pätkän.

Urpukas oli nyt aikuinen mies, kuparinvalaja.

No, ehkä ei aivan aikuinen. Urpukas oli hentokasvuinen, näytti tuskin neljätoistakesäiseltä. Mutta hänen isänsä, Kelo, oli luvannut, että Urpukas saa valaa vyönsoljen itselleen sinä kesänä, jolloin täyttää kuusitoista. Eikä Kelo pettänyt lupaustaan.

”Nuotio sammuu! Etkö huomaa?” ärähti Kelo.

Heidän majansa oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä valupaikasta, joten Kelo saattoi tarkkailla poikansa työskentelyä. Kun Kelo oli työntänyt pyöreäsilmäisen ja pörrötukkaisena päänsä ulos ikkuna-aukosta, häntä olisi saattanut luulla pesäkolostaan kurkistavaksi lehtopöllöksi. Äkkiä pörröpää vetäytyi näkymättömiin. Kelo lennätti pöytään saviastiassa kypsyneen ohrapuuron ja kehotti ohimennen tytärtään käymään illalliselle. Sitten hän olikin jo pihalla kiirehtimässä poikansa luo.

”Nuotio ei taida olla tarpeeksi kuuma. Ei se haihattelija selviydy yksin...” Kelo puhisi huolissaan.

Urpukas siivosi valun jälkiä nuotion ympäriltä. Hänellä oli kevyt ja rauhallinen olo. Hän nosti hitaasti päätään kuullessaan juoksuaskelia. Kun Urpukas näki isänsä harppovan kohti nuotiopaikkaa, hän sieppasi käteensä kuparilinnun ja kohotti sen korkealle ilmaan kuin voitonmerkin. Samalla viimeinen auringonsäde pilkisti männynrunkojen välistä ja välkähti korun kiiltävässä sulkakuviossa. Kelo seisahtui äkisti ja jäi seisomaan niille sijoilleen. Hän katsoi vuoroin solkea ja vuoroin poikansa kuumottavia kasvoja. Hän nyökkäsi kerran ja vielä uudelleen kuin varmistukseksi ja ojensi sitten kätensä. Urpukas astui lähemmäs ja laski linnun isänsä leveälle kämmenelle, jonka poikki kulki tumma paloarpi. Myös Urpukkaan nuorella ja sileällä iholla oli jo monta arpea, kämmenissä, käsivarsissa ja säärissäkin. Ammatin tunnuksia, joita ei tarvinnut hävetä.

Kelo tutki pitkään ja tarkasti poikansa työtä. Sitten hän yskähti ja kysyi vähän hämmentyneenä:

”Pajulintu... kuinkas et valanut jotain komeaa, vaikka hirvenpäätä? Tai haukkaa tai sotkaa, jos linnuista pidät?”

”Se on minun lintuni”, vastasi Urpukas hiljaa. Hän ei halunnut kiistellä isänsä kanssa. Eikä särkeä riemua, joka hehkui ja poltti rinnassa kuin sula kupari.

Kelo ei sanonut enää mitään. Hän huokaisi äänettömästi ja laski kätensä hetkeksi poikansa harteille. Urpukas oli kaltaisensa, aina vähän erilainen. Mutta taitava valaja, se oli myönnettävä. He lähtivät hitaasti kulkemaan kotia kohti.

”Minun poikani. Äitinsä poika”, Kelo ajatteli ja oli pakahtua ylpeydestä.

Samalla hän kuitenkin yritti tukahduttaa äkillisen surun ...