Juha Numminen

Tykki 4: LESKIROUVA

”Onks varma kans?” Kurre kysyy kahden pitkän hörpyn välissä.

”On varma.” Koukku suuntaa rävähtämättömän katseen epäluuloisiin silmiin, jotka vilkuilevat turvonneesta naamasta. ”Varmempi ei vois olla.”

”Siis Krunikassa?” Kurre kalauttaa tyhjän kolpakon likaiseen pöytään ja luimistelee baaritiskin suuntaan.

”Joo, Meritullinkadulla.” Koukku ei välitä vihjailusta eikä näytä inhoaan. Epäluulon ja viinanhimon ohella Kurre levittää ympärilleen yhdistelmää, jossa piintynyt hiki yrittää peittää viikkokausien krapulalöyhkää. ”Vanhassa talossa. Viides eli ylin kerros. Loistolukaali. 150 neliötä. Koruja. Erikoisen paljon helminauhoja. Pieniä arvokkaita tauluja. Vanhoja rahoja. Keräilyharvinaisuuksia. Poimittavissa siististi vitriineistä. Oon järkänny jemman kamoille muutamiksi päiviksi ja sen jälkeen turvalliset reitit, joita myöten ne levitetään maailmalle. Euroja pukkaa ovista ja ikkunoista…”

”Onks varma kans?” Kurre sanoo ainakin kymmenennen kerran tänä iltana.

”On…” Koukku kerää kärsivällisyytensä rippeitä puristamalla kahvikupin korvaa. ”Ei pienintäkään epäilystä. Paikka on rauhallinen. Ei hälytinlaitteita. Ovessa normaali lukitus. Viereinen kämppä odottaa tyhjänä remonttia. Neljännessä kerroksessa piilokonttori, jossa yötyöt kiellettiin sen jälkeen kun dirikan sihteeri järjesti yöbailut, joissa naitiin ja nautittiin piriä ja kokaa. Muut kaks neljännen kerroksen huoneistoa ovat tyhjiä. Toisesta kuoli keväällä akka vanhuuteen. Toisen asukas piikoo Saksassa. Alemmissa kerroksissa asuu rauhallista väkeä, joka ei liiku öisin.”

”Onks…?”

”No on on on…” Koukku kähisee. Kahvista läiskyy uusia kuvioita pöydälle. ”Usko jo saatana. Sano suoraan, jos ei kelpaa. Vai onks pupu päässy Kurren pöksyihin? Mulla ei oo enää aikaa tälle eläinsadulle.”

”Okei okei.” Kurre nostaa kämmenet rauhoittavasti. Harvenneet, rotanväriset hiukset heiluvat olkapäillä. ”On vain niin perkeleen jano…”

”Jos sä meinaat…” Koukku painottaa kumartumalla pöydän ylle, vaikka hajuseos käy yhä raskaammaksi. ”Jos sä meinaat tulla keikalle mun kanssa, toi oli viimenen ryyppy ennen sitä. Tätä ei saatana kaljalla ryssitä.”

”Koska se…?” Kurre nuolaisee rohtuneita huuliaan ja tuijottaa peräseinän käkikelloa. Se on tasan 21, mutta luukku ei aukea. Käki on jo kauan sitten juonut äänensä, kuten moni muukin tässä räkälässä.

”Tänä yönä.”

”Tänä… Onks varma kans?”

”On. Aikaa on riittävästi.” Koukku pitelee pöydän reunasta, ettei survaise nyrkkiä typerään naamaan. ”Akka lähti tänään puolenpäivän aikaan Jaggellaan Siuntion kylpylään. Lotraa siellä koko ensi viikon. Tää yö on ihan hyvä. Ota tai jätä.”

Häntä harmittaa, että joutuu jälleen kerran turvautumaan Kurreen, joka on juonut itsensä surkeaksi onks-varma-kans-ukkeliksi. Mutta tätä keikkaa ei kannattaisi tehdä yksin. Leskirouva Ilse Karlssonin aarteita varten tarvitaan neljä kättä. Neljä isoa kassia. Kaksi selkäreppua. Vähintään. Kolmannellekin jätkälle löytyisi kantamista, ja vaikka neljännellekin. Mutta se lisäisi riskejä. Homma kaatuisi ahneuteen. Kurrea on pakko sietää haluineen ja hajuineen, koska heillä on sataprosenttinen luottamus toisiinsa. Se ei johdu sielujen sympatiasta, vaan realiteeteista. Kumpikin pystyisi tuhoamaan toisen elämän kertomalla tiettyjä asioita poliiseille. Kauhun tasapaino on pätevämpi luottamuksen tae kuin paraskin ystävyys. Sitä paitsi Kurressa on myös toinen ominaisuus, joka lisää käyttökelpoisuutta. Ainoalaatuiset suhteet pimeisiin asemarkkinoihin ja niihin harvoihin aseseppiin, jotka tekevät mitä tahansa minkälaiselle aseelle tahansa kyselemättä ja välittämättä muusta kuin palkkiostaan.

He eroavat pubin ovella. Kurre sytyttää savukkeen ja kiittää Herraa polkaistessaan vauhtiin vanhan naistenpyörän, jonka varasti toissa vuonna Pelastusarmeijan naissotilaalta.

Koukku työntyy Albertinkadun reunaan pysäköityyn Toyotaan päätään puistellen. Mitähän tästäkin keikasta tuon kanssa tulee?

Maria!

Insinööri Ville Eronen jähmettyy portsarin viereen Patassän ovensuuhun.

Keskilattialla seisova nainen aloittaa: ”Tänään en voi luokses tulla, yöhön synkkään tieni vie…”

Ruuduissa pyörii karaokenauha. Kuulovammarajalle viritetyt kaiuttimet täyttävät ilmatilan Partisaanivalssin sävelillä.

”…vaikka etsii silmät sulla, varjoista ei mitään näy…” Aikuisen naisen voima ja tunteet valuvat hunajana perjantai-iltaisen kapakkahälinän äänimatolla.

Erosen mieleen kohoavat muistikuvat, joiden hän on luullut haipuneen ajat sitten menneisyyden hämärään.

”…en voi viipyä nyt pitkään, veljet mua odottaa…” Nainen on sulkenut silmänsä. Kyyneleet pursertuvat ripsien alta.

Eronen ajattelee, ettei ole nähnyt vaimonsa kyyneliä muuta kuin hysteeristen kohtausten yhteydessä, jolloin niistä on herkkyys kaukana. Takana tungeksii sisään pyrkivä seurue. Portsari luo tulpaksi juuttuneeseen asiakkaaseen ammattikatsetta ja rykii, mutta ei löydä vastakaikua.

”Pilvi otsallaan on kuulla, koira haukkuu jossakin…”

Salin takaosasta kaikuu hilpeä tehoste: ”Hau! Hau! Hauuuu-uu-uuuuu…”

Erosen tekee mieli harppoa haukkujan luo ja motata kuonoon.

”Iltaa.” Portsaribodarilta palaa pinna. Ääni kiristyy. ”TerveTULOA!”

Eronen hätkähtää kuin horroksesta, morjestaa ja kävelee baaritiskille. Maria ei huomaa häntä. Laulaa vain kuin sanat pulppuaisivat suoraan sydämestä. Eronen pyytää viskin jäillä. Tämän illan lenkki loppui tähän. Jääköön tällä kerralla alle seitsemäksi kilometriksi.

Laulun loputtua Maria palaa posket hehkuen ja kyyneliä kuivaten pöytään, jossa viisi naista taputtaa vimmatusti loistavalle tulkinnalle. Karaoke-emäntä kuuluttaa uuden laulajan lattialle. Esiin horjuu humalainen mies. Ilmoille virtaavat Tunturisadun sävelet.

Kun Maria viimein huomaa Erosen, ilme kertoo hämmennyksestä. Saman tien nainen nousee ja rientää syleilemään nuoruudenrakkauttaan.

”Onko siitä jo kaksikymmentä vuotta?” Eronen kysyy.

”Vähän yli”, Maria nauraa. ”Mutta ei ajatella sitä nyt.”

He siirtyvät keskustelemaan perimmäiseen nurkkaan. Maria käy välillä hyvästelemässä seurueensa. Huolitellut naisenpäät kääntyvät katsomaan illan ritaria. Eronen hehkuu hetken arvioivien katseiden tulessa ja kiroaa lenkkeilyasunsa.

Hän saa tietää, että Maria on nykyisin rouva Salo. Kosmetologi. Pienen kauneussalongin omistaja. Asuu 12 vuotta vanhemman autokauppiasmiehensä ja kahden poikansa kanssa Oulussa. Käymässä Helsingissä kosmetologien kolmipäiväisellä koulutus- ja virkistyskurssilla. Tänä iltana oli jäähyväistilaisuus, jolta tultiin jatkoille Pataässän riemuihin. Lentää kotiin huomenna aamukoneella. Yöpynyt veljensä asunnossa, jossa on tilaa, koska avovaimo häipyi hiljattain omille teilleen.

He muistelevat nuoruutta. Molemmat kokivat ensirakkauden yhtä aikaa Töölössä. Mitkä ovatkaan niistä hetkistä elävimmät muistikuvat? Eronen muistaa yhä, miltä Marian huulipuna maistui ensisuudelman aikana.

”Käytätkö sitä yhä?” Eronen lipaisee pulleita huuliaan.

”Voi kuule…” Naista naurattaa. ”Sitä merkkiä ei enää valmisteta. Onneksi.”

Maria muistaa, että Eronen lauloi hyvin, ja mies myöntää, että haaveili iskelmätähden urasta. Harjoitteli salaa ihan vakavasti. Maria kertoo, että oli ylpeä, kun poikaystävä harrasti ampumista oikealla pistoolilla. ”Se oli niin jännää!”

”Meillä muutamilla jätkillä oli rekisteröimätön ja tavallaan salainen ampumaseura”, Eronen kertoo. ”Aselaki oli silloin höllempi. Melkein kuka tahansa sai ostaa jonkinlaisen mutkan, jos katsoi tarvitsevansa. Seuran nimi oli KTTA. Taistolaismimmit uskoivat, että olimme Keski-Töölön taistolaisaktiiveja. Oikeesti olimme Keski-Töölön Työväen Ampujia ja joka jätkä kokoomusnuori.”

Kolmannen punaviinin aikana Maria paljastaa, että aikoo erota aviomiehestään, joka on alkoholisoitunut ja vararikon partaalla.

Eronen kertoo, että hänen mainostoimittaja-vaimonsa on päättänyt mennä yhteen erään rakennusmestari Antti Lajusen kanssa. Määräpäivä on ensi maanantai. Kirsti on ilmoittanut, että muuttaa silloin pois Töölön kodista vaikka hotelliin. Tilanne on sikäli hölmö, että Kirsti ja Lajunen rakastuivat toisiinsa marraskuussa Lions Clubin pikkujouluissa, joita vietettiin avec-tilaisuutena. Nyt Eronen ei ole varma, kumman – hänen vai Lajusen – pitäisi erota Leijonista. Hän ei siedä sen kylägigolon omahyväistä virnistelyä lounastapaamisissa.

Tuntuu hyvältä purkaa murheita ja huomata, miten osanotto jotenkin lievittää oloa. Eronen ei ole pystynyt puhumaan ongelmistaan kenenkään kanssa. Jos tietokoneinsinööri ryhtyy uikuttamaan sydänsuruja työpaikalla, hän ohjautuu nopeasti sivuraiteelle Nokian teräsmiesten valiojoukosta.

Maria on aidosti pahoillaan kuullessaan, että Erosen ja Kirstin ainoa lapsi, ammattikorkeakoulussa aloittanut Kari reagoi vanhempiensa riitoihin viettämällä öitä poissa kotoa, juopottelemalla ja laiminlyömällä opintojaan.

”Poika on pitkä, tumma ja komea aivan kuin isänsä.” 170-senttinen Eronen hymähtelee itseironinen virne kuukasvoillaan. ”Jokin silti mättää. Menestyi lukiossa, mutta nyt… Tunnen syyllisyyttä. En ole huolehtinut pojastani kyllin hyvin.”

”Harrastatko vielä ampumista?” Maria yrittää hälventää miehen synkkiä ajatuksia.

Eronen puistelee päätään. Ei ole ollut aikaa ammuskella enää vuosiin. Todellisesta syystä hän vaikenee. Kirsti ei suvainnut asetta tulevan lapsensa isällä, joten hän joutui myymään hienon Walther P. 38:n, ettei hysteerinen kohtaus aiheuttaisi keskenmenoa.

Kun Maria kertoo, miten onnettomia hänen 10- ja 12-vuotiaat poikansa ovat avioriitojen myrskyissä, Erosen on pakko puristaa naisen kättä lohduttavasti.

”Elämän yllä leijuu kaamea pelko”, Maria kertoo. ”Mieheni uhkaa tappaa itsensä, jos jätän hänet. Tuntee muka olevansa kuin häpäisty samurai. Sen sijaan että tekisi miekalla harakirin, hän toimii kuin kunniallinen autokauppias. Vetää letkun pakoputkesta auton sisälle, istuu kuljettajan paikalle ja käynnistää moottorin. Minusta se on julmaa puhetta. Ainakin lasten ku...