Alkusanat

Hyville, pitkäaikaisille ystävilleni,

jotka osaavat osoittaa myötätuntoaan juuri silloin,

kun tukea eniten tarvitsee.

Tukeni mediassa oli haihtunut savuna ilmaan.

He ihailivat esiintymisiäni ja poliittisia taitojani,

mutta olivat lakanneet kuuntelemasta poliittisia

argumentteja. He olivat pitkästyneitä ja kyynisiä.

TONY BLAIR

(The Journey, s. 657, Hutchinson 2010)

Lukijalle

Tämä kirja kuvaa yhdeksän Suomen pääministerin suhteita tiedotusvälineisiin, journalisteihin ja julkisuuteen hätätilahallituksen Martti Miettusesta Mari Kiviniemeen. Kirja kertoo myös, miten julkisuuskuvat ovat heilutelleet hallitusten johtajia ja lopulta tuhonneet heidän mahdollisuuksiaan jatkaa pääministerinä.

Pääministerin asemassa on tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana valtava muutos perustuslain uudistusten, Suomen EU-jäsenyyden, globalisaation sekä mediayhteiskunnan kehityksen takia. Pääministeri on nykyisin Suomen ylivoimaisesti julkisin henkilö. Hänen puhuva päänsä tulee vastaan kaikkialla. Kun avaat radion, television ja sanomalehden, hän on siellä. Et pääse häntä pakoon edes verkossa. Pääministerin kuvat ja ajatukset tunkevat esiin valtioneuvoston sivuilta, tiedotusvälineiden nettipalveluista, hänen oman puolueensa saitilta ja melkein vaikka mistä.

Pääministeriä ei pääse pakoon edes sosiaalisessa mediassa. Hänenkin on muodikasta pitää blogia sekä näkyä facebookeissa ja twittereissä. Matti Vanhanen aloitti pääministeribloggauksen, ja Mari Kiviniemi jatkaa sitä. Lisäksi nimimerkkikirjoittajat kiivailevat Internetissä hallituksen tekemisistä sekä pääministerin hyvyydestä ja huonoudesta tavalla ja laajuudessa, joita ei voinut edes kuvitella ennen nettimaailmaa ja yhteisöllisen median aikaa.

Presidentti ja pääministeri ovat vaihtaneet paikkaa Suomen valtiollisessa valtahierarkiassa, ja se näkyy ja kuuluu. Pääministeri otti ensin epävirallisesti ja 2000-luvulla myös juridisesti presidentiltä maan tärkeimmän vallankäyttäjän aseman. Hänestä tuli samalla journalistien päämielenkiinnon kohde. Hallituksen johtaja on nykyisin politiikan kirkkain mediatähti siitä riippumatta, haluaako hän itselleen tätä kunniaa vai ei. Pääministerillä ei ole vaihtoehtoa. Hänen on sopeuduttava elämään ja tekemään työtään yhdessä median kanssa.

Työni ajallinen rajaus perustuu omiin kokemuksiini. Olen ollut työni takia tekemisissä kaikkien kirjassa käsiteltävien yhdeksän pääministerin kanssa. En siis ole kirjoituspöytäteoreetikko, vaan kirjoitan siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut mukana olleena. Kirja sisältää tietoa myös muilta aikalaistodistajilta: päätoimittajilta, politiikan toimittajilta, tiedottajilta, pääministerien erityisavustajilta ja poliitikoilta. Olen lisäksi käyttänyt lähteinä omia arkistojani, joihin olen tallentanut systemaattisesti tietoa neljältä vuosikymmeneltä. Sieltä löytyi ennen julkaisematonta aineistoa muun muassa vuosia sitten käydyistä taustakeskusteluista asioista hyvin perillä olleiden lähteiden kanssa.

Jotta kirjassa syntyvä kokonaiskuva ei perustuisi vain ulkopuolisiin arvioihin, olen pitänyt tärkeänä, että elossa olevat pääministerit ovat saaneet kertoa itsekin mediasuhteistaan ja -strategioistaan. Anneli Jäätteenmäki ja Matti Vanhanen kieltäytyivät haastattelusta, mutta Risto Volanen ja Timo Laaninen ovat kertoneet ajastaan heidän läheisinä avustajinaan. Mari Kiviniemen kausi on ollut toistaiseksi niin lyhyt, etten edes halunnut vaivata häntä haastattelupyynnöllä.

Mauno Koivisto, Harri Holkeri, Esko Aho ja Paavo Lipponen ovat antaneet oman panoksensa tämän kirjan hyväksi. Kiitän heitä lämpimästi, kuten kaikki muita, jotka ovat vaikuttaneet tämän kirjan syntyyn. Heidän nimensä on mainittu kirjan lopussa lukuun ottamatta niitä, jotka halusivat auttaa kirjan teossa anonyymisti.

Espoon Haukilahdessa 17.1.2011

Risto Uimonen

Valta tulee julkisuudesta

VALTA TULEE JULKISUUDESTA

Universaali selitysvastuu

Koko Suomi pysähtyi syyskuun 23. päivänä 2008 – ja järkyttyi. Maahan levisi uutinen, että nuori, 22-vuotias mies oli surmannut kymmenen ihmistä ja itsensä Kauhajoella palvelualojen oppilaitoksen tiloissa. Se oli jo toinen traaginen koulusurma Suomessa. Edellisestä, Jokelan koulukeskuksen tragediasta Tuusulassa, oli kulunut vain vajaa vuosi. Siellä kuoli yhdeksän ihmistä, ampuja mukaan lukien. Jokelan koulusurman tapaista murhenäytelmää ei ollut pidetty mahdollisena rauhallisessa ja turvallisessa Suomessa. Suomalaiset olivat lokeroineet koulusurmat suuren maailman erityispiirteiksi ja osoituksiksi amerikkalaisen yhteiskunnan sairaista puolista. Kauhajoen jälkeen oli pakko uskoa, että tällaista voi sattua myös Suomessa.

Molemmat murhenäytelmät ylittivät uutiskynnykset maailmalla. Pääministeri Matti Vanhanen saapui syyskuun 23. päivän iltana 2008 Yleisradion tv-uutisten studiolle suoraan lähetykseen kello 20.30.

»Järkytys on suuri, ja kaikkien huulilla on nyt se vaikea kysymys, miksi näin kävi ja miksi näin kävi taas, Matti Vanhanen», uutisankkuri tivasi hartiat lysyssä häntä katsoneelta pääministeriltä. Vanhasen koko olemus huokui voimattomuutta ja surua. Hänen vierellään studiossa istui Pelastakaa Lapset ry:n lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkonen. Myös hänen kasvojensa ilme oli synkkä ja alaspäin valahtanut.

Sama kysymys oli noussut monien suomalaisten mieleen päivän aikana, joten sen esittäminen oli perusteltua. Kysymys oli kuitenkin pääministerille tai kenelle hyvänsä täysin ylivoimainen vastattavaksi vain muutama tunti sen jälkeen, kun poliisi oli julkistanut ensimmäiset tiedot murhenäytelmän laajuudesta, surmien tekotavasta, tekijästä ja eräistä muista yksityiskohdista. Maan parhaimmat ihmismielen asiantuntijatkaan eivät olisi pystyneet tekemään Vanhasen housuissa mitään muuta kuin pyörittelemään sanoja ja esittämään oletuksia. Mutta silti kysymys esitettiin hänelle ja hänen oletettiin antavan siihen jonkinlaisen fiksun vastauksen.

»Siihen ei varmaankaan kenelläkään ole vastausta», Vanhanen aloitti ja heilautti päätään nopeasti puolelta toiselle niin kuin hänellä oli tapana tehdä silloin, kun hän tunsi olonsa epävarmaksi. Hän vastasi retorisella vastakysymyksellä, oliko kyseessä Internetin synnyttämä mallikäyttäytyminen. Pääministeri viittasi myös kotikäyttöön saatavien automaattiaseiden vaaroihin.

Tällaiseksi oli maailma mennyt. Pääministeri joutuu mediayhteiskunnassa tilille ja selittäjäksi heti, kun jotain merkittävää tapahtuu. Myös silloin, kun kyse ei ole suoranaisesti valtioneuvoston toimivaltaan kuuluvista asioista tai poliittisesta päätöksenteosta. Pääministerin oletetaan automaattisesti olevan vähintäänkin selitysvastuussa kaikesta, mitä maassa tapahtuu. Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien selittäminen uskottavasti olisi vaatinut pääministeriltä yliluonnollisia kykyjä – ja tuskin sekään olisi auttanut. Vanhasen olisi pitänyt tietää tai kyetä päättelemään, mitä epätoivoisen nuoren miehen aivoissa oli liikkunut surmia edeltävinä päivinä ja viikkoina sekä tuona syyskuun 23. päivänä.

Miksi Vanhaselle ja viranomaisille täysin tuntematon nuori mies, Pyhäjärveltä kotoisin ollut Matti Saari ampui kymmenen ihmistä ennen kuin surmasi itsensä ja vei selitykset motiiveistaan ajasta ikuisuuteen? Vastausta samaan kysymykseen penäsivät pitkin päivää mielessään tapahtuman järkyttämät miljoonat suomalaiset. Mediarituaali vaatii, että kun jotain suurta ja järkyttävää tapahtuu, joku pitää asettaa tilinteko- tai selitysvastuuseen heidän puolestaan. Siitä oli tullut maan tapa, jonka poliittiset päättäjät tuntevat ja ovat hyväksyneet liiemmin mukisematta.

Pääministeri voisi kieltäytyä menemästä kameroiden eteen tällaisissa täysin järjettömiltä tuntuvissa uutistapahtumissa, joihin hänellä ei voi olla vedenpitävää selitystä, mutta siitä se vasta meteli syntyisi. Sitä pidettäisiin vastuun pakoiluna ja tahdittomuutena omaisten sekä kansan surua kohtaan. Poliittiset johtajat ovat hyvin tietoisia asemaansa liittyvistä kirjoittamattomista pelisäännöistä. Jonkun kuuluu myötäelää kansan kanssa. Valtiolliset johtajat antavat yhteiselle surun ja järkytyksen tunteelle kasvot. He myös välittävät kaikkien surevien suomalaisten yhteiset osanoton ja myötäelämisen tunteet uhreille sekä heidän omaisilleen.

Nyky-Suomessa ylimmän vastuunkantajan ja selittäjän rooli kuuluu pääministerille maan ykköspoliitikkona. Hän astelee muissakin oloissa kameroiden eteen. Miksei hän menisi myös silloin, kun syvä, yhteinen suru valtaa suomalaisten mielet Helsingistä Utsjoelle? Pääministeri ei voi valita osaansa ja tulla kameroiden eteen vain silloin, kun siitä on hänelle etua tai se on mukavaa.

PÄÄMINISTERIT JA MUUT poliittiset johtajat jakavat kansan kanssa myös ilon ja riemun hetket. Valtiollinen johto onnittelee urheilusankareita vähintäänkin sähkeillä tai, jos se on mahdollista, käymällä onnittelemassa heitä henkilökohtaisesti. Se on nykyisin helppoa, koska presidentit, pääministerit ja muut valtioneuvoston jäsenet lähtevät mielellään seuraamaan paikan päälle olympiakisoja ja muita suuria urheilutapahtumia. Siitäkin on tullut maan tapa.

Valtiollinen johto on osoittanut Suomessa huomiota urheilusankareille vuodesta 1964 lähtien. Tavan aloitti silloisen virkamieshallituksen pääministeri Reino R. Lehto – hyvin vastentahtoisesti. Innsbruckin olympiakisat olivat olleet Suomelle huikea menestys. Eritoten Pellon Ponnen Eero Mäntyranta kunnostautui maastohiihdoss...