Marko Kilpi

Tykki 5: MAASTA SINÄ...

Jäsenet tuntuvat voimattomilta. Olo on raskas, tukala, tuntuu vaikealta hengittääkin. Selän alla on kova pohja. Sen hän tajuaa vasta pienen hetken kuluttua.

Silmät aukeavat vaivalloisesti. Ei näy mitään. On pelkkää mustaa. Mies räpyttelee silmiään, mutta mitään ei näy edelleenkään. Hän säikähtää. Tuntemus humahtaa niin voimakkaasti läpi hänen kehonsa, että hetkeen hän ei muista hengittää.

Onko minusta tullut sokea?

Mies yrittää nousta, mutta otsa iskeytyy miltei heti johonkin kovaan. Hän paiskautuu takaisin selälleen. Kädet lähtevät välittömästi tunnustelemaan. Seinää tulee vastaan joka puolelta. Sivuilta, yläpuolelta, alta. Mies koukistaa jalkojaan, mutta polvet ottavat nopeasti kiinni seinämään.

Pakokauhu alkaa kasvaa. Kädet harovat paniikinomaisesti ympäristöä, mutta tikkuinen lautapinta ympäröi häntä kaikkialta. Mies lyö seiniin, mutta ne eivät anna yhtään periksi. Lautaseinien takana on jotain hyvin raskasta.

Tämä ei voi olla totta.

Mies yrittää käsittää, kuinka hän on joutunut siihen tilanteeseen. Hän yrittää hakea viimeisimpiä muistikuvia, edes jotakin, mutta kaikki tuntuu hyvin sekavalta ja jäsentymättömältä. Jatkuvasti yltyvä pelon tunne vaikeuttaa ajattelua entisestään. Hän ei löydä minkäänlaista järkevää selitystä tilanteelle. Päällimmäiseksi kysymykseksi alkaa vääjäämättä nousta se, miksi näin on käynyt.

Yksi ainoa mahdollisuus alkaa tuntua yhä väistämättömämmältä. Hän yrittää torjua sitä kaikin keinoin, ikään kuin hänelle olisi annettu jonkinlainen aikamääre, jonka puitteissa hänen pitäisi keksiä ongelmaansa ratkaisu. Muuten se koituisi hänen kohtalokseen.

Hän ei voi sille mitään. Se on liian voimakas, lannistava. Tuo ajatus peittää pian kaiken muun eikä jätä muille vaihtoehdoille pienintäkään sijaa.

Onko minut haudattu elävältä?

Ajatus tuntuu musertavalta. Miten se voi olla mahdollista? Kuka on voinut tehdä hänelle tällaista?

Samassa se tapahtuu. Hän menettää hallinnan. Pakokauhu ottaa vallan, eikä hän kykene muuhun kuin huutamaan henkensä edestä ja hakkaamaan ja potkimaan summittaisesti seinämiä ympärillään.

Kaikki tuntuu painostavalta. Äänet pysähtyvät heti lautapintoihin. Ei ole minkäänlaista kaikua, ei kantamaa. Hänen huutonsa tuntuu kuuluvan suoraan hänen edessään.

Mies huomaa jotain. Hänen on pakko pysähtyä, pakko rauhoittua. Hän tunnustelee vankilansa kattoa. Aivan kuin se oli pullistunut aavistuksen verran alaspäin, häntä kohti. Hän työntää kattoa varovaisesti ylöspäin, mutta se ei anna periksi lainkaan. Ohutta hiekkaa purkautuu lautojen saumoista suoraan hänen kasvoilleen ja silmilleen, sitä varisee suuhunkin.

Katto on antanut periksi hänen hakkaamisensa ansiosta. Maa lautaseinämän yllä tiivistyy pienestäkin liikkeestä, varsinkin tärinästä, ja painautuu jatkuvasti yhä voimakkaammin miestä kohti. Kuinka paljon tämä rakennelma voi kestää? Kuinka monen metrin syvyyteen hänet on haudattu?

– Lopettakaa, mies vaikeroi hiljaa. Hän ei uskalla enää liikahtaakaan. – Olkaa kilttejä, lopettakaa ja päästäkää pois…

Matti Lehtonen seisoo kadunkulmauksessa, katulampun valokeilan alla. Lamppuketju jatkuu aution kadun varrella silmänkantamattomiin. Ketään muita ei näy. Vastapäisessä leikkipuistossa kiikkulaudat keinuvat epätasaiseen tahtiin syksyinen yötuulen töniminä.

Ensiksi kuuluu ääni. Sitten auton valot kääntyvät kadulle. Lehtonen kääntyy katsomaan. Ne tulevat suoraan häntä kohti. Lehtonen astuu askeleen sivuun, juuri sen verran, että hän peittyy katulampun valokeilan vierellä odottaviin varjoihin.

Musta henkilöauto pysähtyy hänen eteensä. Mitään ei tapahdu. Lehtonen katsoo kumpaankin suuntaan katua. Ketään ei näy edelleenkään. Hetken kuluttua kuuluu loksahdus ja takaovi aukeaa. Lehtonen ymmärtää, mitä se tarkoittaa, mutta hän ei uskalla tehdä elettäkään. Auton kummaltakin takakulmalta purkautuva harmahtava pakokaasupatsas värjäytyy verenpunaiseksi noustessaan jarruvalojen edestä.

Lehtonen pakottaa itsensä astumaan auton kyytiin, istuutuu leveälle takapenkille ja vetää oven kiinni. Ovi tuntuu raskaalta ja imeytyy kiinni kuin itsekseen.

Auto lähtee heti liikkeelle. Kyyti tuntuu erinomaisen tasaiselta. Aivan kuin auto leijuisi ilmapatjan päällä.

Heitä on vain kaksi. Lehtonen ja kuljettaja.

Aikansa mies on vain maannut paikoillaan. Se on ainoa keino, jolla hän on saanut itsensä edes hieman rauhoittumaan. Paniikki ei auta mitään, hän tietää sen, mutta miten niin vahvaa tunnetta vastaan voi taistella pelkällä tahdonvoimalla?

Tästä on selviydyttävä jotenkin. Siihen ajatukseen on nyt pakko tarrata kiinni. Kuinka syvällä hän voi olla? Happea tuntuu edelleenkin riittävän, vaikka hän on kuluttanut sitä havahtumisensa jälkeen runsaasti. Ei hän voi olla kovin syvällä, mutta miten sitten katto voi tuntua niin raskaalta, kuin hänen päällään olisi metreittäin maata?

Mies tunnustelee taskujaan. Ne ovat tyhjät. Kaikki on viety, avaimista lähtien. Ei ole savukkeita, eikä varsinkaan sytytintä.

Yhtäkkiä hän huomaa näkevänsä jotain. Alkuun hän ei voi olla havainnostaan lainkaan varma, ja hetken hän jo epäilee silmiään. Aistimus tuntuu hyvin epäselvältä. Valoa on niin vähän, että sen pikemminkin vaistoaa kuin näkee. Mistä tuollainen valo voi tulla?

Mies alkaa tunnustella uudestaan ympäristöään. Tällä kertaa hän tekee sen huomattavasti rauhallisemmin ja järjestelmällisemmin, käy seinämiä läpi pääpuolesta jalkojen suuntaan. Katon keskivaiheilla alkaa tuntua jotakin. Seinämässä tulee vastaan jonkinlainen reuna. Sormet tapailevat varovaisesti pyöreältä tuntuvaa kulmaa, kunnes alkaa olla selvä, että seinämässä on reikä. Se on jotakuinkin pienen kahvikupin kokoinen. Hänen kätensä ei mahdu sisään.

Mies yrittää kurkkia reiän suuntaan, mutta otsa osuu heti kattoon. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että valo kajastaa nimenomaan reiän suunnasta.

Mies kääntää kämmenselkänsä reikää vasten. Hän tuntee aavistuksellisen virtauksen viileytenä ihollaan.

Ohikiitävän hetken hän tuntee helpotusta, aivan kuin tuo pieni reikä olisi jonkinlainen alku hänen pelastukselleen. Mutta samassa toisenlainen merkitys alkaa pala kerrallaan nousta mieleen.

Jos joku haluaa haudata hänet elävältä, miksi hänen hapensaantinsa haluttaisiin kuitenkin turvata? Jotta hän pysyisi hengissä, vai jotta hänen kuolemansa kestäisi mahdollisimman pitkään?

On pakko ajatella positiivisesti. Tuo reikä pitää hänet hengissä. Se on hänen napanuoransa. Se on hänen ainoa yhteytensä maailmaan ja elämään. Sillä on oltava jokin suurempi merkitys tähän kaikkeen. Mikä?

Mies yrittää vääntäytyä lähemmäs reikää. Hän huutaa apua. Lukuisia kertoja. Kuuleeko kukaan? Täällä, maan alla!

Hän pysähtyy kuuntelemaan, pidättelee mahdollisimman pitkään hengitystäänkin, jotta kuulisi mahdollisimman tarkasti. Mitään ei kuulu. On niin hiljaista, että hän kuulee oman verenkierron kohisevan korvissaan.

Mies nyyhkäisee. Se tulee taas. Paniikki. Koko hänen kehonsa alkaa täristä, eikä hän pysty hillitsemään sitä. Hän ymmärtää, että häntä tuskin kuultaisiin, vaikka joku seisoisi putken vierellä. Hän on varmasti syvällä. Maa putken ympärillä toimii erinomaisena äänenvaimentimena.

Tekee mieli luovuttaa. Tuo ajatus tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Se sytyttää raivon, jota on hyvin vaikea saada purkautumaan hillitysti, niin etteivät maamassat painuisi jälleen lähemmäs häntä. Hän ei tiedä mitään kauheampaa kuin kuolla tukehtumalla, pystymättä liikauttamaan edes sormenpäätään, täydellisen avuttomana kohtalonsa armoilla.

Yhtäkkiä hänen jalkansa osuu kevyesti johonkin. Jokin selvästikin liikahti kosketuksen ansiosta. Mies hivuttautuu jalkapäätä kohti ja käy tunnustelemaan tilaa jaloillaan, kunnes vasemmassa kulmauksessa se tuntuu taas. Jonkinlainen esine, metallinen luultavasti. Sen verran raskas ja hankalan muotoinen, ettei sitä tahdo saada raahatuksi kantapään alla. Mies painaltaa esinettä voimakkaammin ja vetää sitä samalla itseensä päin. Esine liikahtaa. Pian hän onnistuu ujuttamaan jalkansa esineen taakse ja saa sen liikkumaan huomattavasti herkemmin.

Polvi ottaa kiinni kattoon. Käsi ei edelleenkään yletä esineeseen. Miehen on taivutettava jalkaansa sivuttain, että saisi polvea koukistumaan lisää. Samalla hän työntää keskivartaloa sivuttain, kohti sivuseinämää, jotta saisi kurotettua kädellään mahdollisimman pitkälle.

Polvi kiilautuu kiinni yläkulmaan. Jalka ei liiku enää minnekään. Asento tuntuu erittäin tukalalta, pienikin vääntöliike saa aikaan tunteen, että jokin nivel menee hetkenä minä hyvänsä pois paikoiltaan.

Sormet koskettavat jo esineen metallista pintaa, mutta otetta ei vieläkään saa. Mies muuttaa hieman asentoaan ja saa jalkansa liikkumaan sen verran, että yrittää vielä tönäistä jalalla esinettä. Jalka jumiutuu jälleen yläkulmaukseen niin, että lonkassa alkaa tuntua erittäin voimakasta kipua. Jalka ei irtoa, kipu pakottaa liikkumaan päin kulmausta, jolloin se jumiutuu vielä voimakkaammin. Hiekkaa purkautuu lautojen välistä kasvoille. Kipu lonkassa kasvaa nopeasti sietämättömäksi ja se alkaa säteillä koko jalkaan. Pian alkaa tuntua siltä, ettei hän kenties saakaan jalkaa vapaaksi. On toimittava nopeasti.

Mies riuhtaisee itseään ja jalka vapautuu pinteestä. Samassa kuuluu matala kohahdus. Katto pullistuu jälleen miestä kohti. Nyt se pullistuu enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Puu narisee suoraan hänen kasvojensa edessä. Mies jähmettyy paikoilleen ja pidättelee hetken hengitystään, hiekka narskahtelee hampaiden välissä. Esine on hänen kädessään.

Mies nostaa esineen rinnuksilleen. Hän tunnustelee sitä nopeasti kauttaaltaan ja muuttuu hetki hetkeltä yhä hämmentyneemmäksi. Alkaa vaikuttaa selvältä, että hän pitelee käsissään pistoolia. Kädet pysähtyvät. Ase laskeutuu hänen rintaansa vasten. Kädet pitävät siitä edelleenkin kiinni.

Mitä tämä tarkoittaa?

Nielua kuivaa, janottaa valtavasti. Nieleminen takeltelee, hiekkaa tuntuu olevan jok...