Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Dissolution

Copyright © 2003 by C.J. Sansom

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Shutterstock

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25490-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Omistuskirjoitus

Kirjoittajaryhmälle:

Janille, Lukelle, Marylle, Mike B:lle,

Mike H:lle, Rozille, Williamille ja

erityisesti Tonylle, inspiraation lähteellemme.

Tulikokeellemme.

Ja Carolinelle.

kartta.jpg

Pyhän Donatus Hallitsijan luostarin vanhemmat järjestyksenvalvojat Sussexin Scarnseassa vuonna 1537

APOTTI FABIAN

Luostarin apotti, jonka veljeskunta on äänestänyt virkaan eliniäksi.

VELI EDWIG

Taloudenhoitaja. Vastaa luostarin raha-asioista.

VELI GABRIEL

Sakristaani ja kanttori. Vastaa luostarikirkon ylläpidosta ja koristelusta sekä sen musiikista.

VELI GUY

Sairastuvan esimies. Vastaa munkkien terveydestä. Oikeus määrätä lääkkeitä.

VELI HUGH

Kamreeri. Vastaa luostarin taloudenpidosta.

VELI JUDE

Almujenjakaja. Vastaa laskujen maksamisesta, palvelijoiden ja munkkien palkoista sekä almuista.

VELI MORTIMUS

Priori, arvossa seuraava apotti Fabianin jälkeen. Vastaa järjestyksenpidosta ja munkkien hyvinvoinnista sekä toimii noviisimestarina.

1. luku

O

lin Surreyssa lordi Cromwellin asioilla, kun käsky kävi. Erään lakkautetun luostarin maat oli myönnetty parlamentin jäsenelle, jonka tukea Cromwell tarvitsi, mutta joidenkin metsäalueiden luovutuskirja oli kadonnut. Sen etsiminen oli osoittautunut helpoksi, ja olinkin ottanut vastaan parlamentin jäsenen kutsun viettää muutama päivä hänen perheensä luona. Olin nauttinut lyhyestä lepotauosta ja katsellut syksyn viimeisten lehtien putoamista, ennen kuin olisi aika palata töitteni pariin Lontooseen. Sir Stephenillä oli hieno uusi tiilitalo, jonka mittasuhteet hivelivät silmää, ja olin tarjoutunut piirtämään sen hänelle, mutta olin tehnyt vasta pari alustavaa luonnosta, kun lähetti saapui.

Nuorukainen oli ratsastanut läpi yön Whitehallista ja saapui perille aamun koittaessa. Tunnistin hänet yhdeksi lordi Cromwellin yksityisistä läheteistä ja rikoin ministerin sinetin pahaa aavistaen. Kirje oli sihteeri Greyltä, ja siinä sanottiin, että lordi Cromwell halusi tavata minut välittömästi Westminsterissä.

Taannoin ajatus siitä, että saisin tavata mesenaattini, puhua hänen kanssaan ja nähdä hänet valtaistuimellaan, olisi innostanut minua, mutta sinä vuonna olin alkanut väsyä politiikkaan ja lakiin, ihmisten kataluuteen ja loputtomiin juonitteluihin. Ja minua murehdutti, että lordi Cromwellin nimi, vielä enemmän kuin kuninkaan, herätti nykyään pelkoa kaikkialla. Lontoossa kerrottiin, että kerjäläislaumat hajaantuivat kuullessaan pelkästään huhuja hänen lähestymisestään. Sellainen maailma ei ollut meidän nuorten reformistien mielessä, kun me keskustelimme loputtoman pitkillä illallisilla toistemme kotona. Me olimme joskus ajatelleet Erasmuksen tavoin, että usko ja armeliaisuus riittäisivät sovittamaan ihmisten erimielisyydet, mutta alkutalvesta 1537 oli puhjennut kapina, jonka vuoksi munkkien teloitukset ja heidän maidensa anastukset olivat lisääntyneet.

Syksy oli ollut vähäsateinen ja tiet olivat yhä hyvässä kunnossa. Vaikka vammani estää minua ratsastamasta nopeasti, saavuin Southwarkiin jo alkuiltapäivästä. Vanha kunnon hevoseni Chancery tuli levottomaksi metelistä ja hajuista vietettyään kuukauden maalla, ja samoin kävi minulle. Kun lähestyin London Bridgeä, käänsin katseeni pois siitä kaaresta, jossa maanpetoksen vuoksi teloitettujen päät seisoivat pitkien keppien päässä. Lokit kiertelivät ympärillä ja nokkivat niitä. Olen aina ollut herkkätunteinen enkä nauti edes karhunrääkkäyksestä.

Komea silta pullisteli väkeä, kuten tavallista. Monet kauppiassäädyn jäsenet olivat pukeutuneet mustaan suruasuun, koska kuningatar Jane oli kuollut lapsivuodekuumeeseen kaksi viikkoa aiemmin. Myyjät kaupustelivat kovaäänisesti tuotteitaan rakennusten pohjakerroksissa sijaitsevissa puodeissaan. Talot oli rakennettu niin lähelle jokea, että näytti siltä kuin ne saattaisivat suistua veteen hetkenä minä hyvänsä. Ylemmissä kerroksissa naiset kokosivat pyykkejä sisään, koska läntiselle taivaalle kerääntyi mustia sadepilviä. He juoruilivat ja huhuilivat toisilleen ja toivat mieleeni, melankolisella tuulella kun olin, suuressa puussa raakkuvat varikset.

Huokasin ja muistutin itselleni, että minulla oli velvollisuuksia suoritettavanani. Oli suureksi osaksi lordi Cromwellin ansiota, että 35-vuotiaana minulla oli menestyvä lakitoimisto ja hieno uusi talo. Lordin palveleminen oli työtä reformaation eteen, arvokasta Jumalan silmissä, kuten yhä silloin uskoin. Asian täytyi olla tärkeä, sillä yleensä tehtävät tulivat Greyn kautta. En ollut nähnyt Cromwellia, nykyistä ministeriä ja yleisvikaaria, kahteen vuoteen. Nykäisin suitsia ja ohjasin Chanceryn matkustavaisten ja kaupustelijoiden, taskuvarkaiden ja hoviin havittelevien lomitse Lontoon kiehuvaan kattilaan.

*

Ratsastaessani alas Ludgate Hilliä huomasin kojun kukkuroillaan omenia ja päärynöitä, ja koska minulla oli nälkä, laskeuduin hevosen selästä ostaakseni hedelmiä. Syöttäessäni omenaa Chancerylle huomasin sivukadulla noin kolmikymmenpäisen väkijoukon, joka seisoi kapakan edessä ja mumisi kiihtyneesti. Mietin oliko kyse taas jostakin kisällistä, joka oli lukenut uutta raamatunkäännöstä, seonnut koska oli ymmärtänyt sen vain puoliksi ja päättänyt ryhtyä profeetaksi. Jos niin oli asianlaita, hänen oli paras varoa konstaapelia.

Joukon laidalla näkyi muutama paremmin pukeutunut ihminen. Tunnistin William Pepperin, uuden, luostarien omaisuuden takavarikoimiseksi perustetun tuomioistuimen lakimiehen, jonka vieressä seisoi nuori mies prameassa, tiukassa takissa. Johdatin uteliaana Chanceryn pitkin mukulakivikatua heidän luokseen vältellen virtsaa täynnä olevaa viemärikanavaa. Pepper kääntyi, kun pääsin heidän kohdalleen.

»Kas, Shardlake! En ole nähnytkään sinua puikkelehtimassa tuomioistuimen käytävillä pitkiin aikoihin. Missä olet ollut?» Hän kääntyi kumppaninsa puoleen. »Saako esitellä Jonathan Mintlingin. Hän on juuri valmistunut lakimieheksi ja tullut töihin tuomioistuimeen. Jonathan, tämä on herra Matthew Shardlake, Englannin oikeuslaitoksen terävin kyttyräselkä.»

Kumarsin nuorukaiselle ja sivuutin Pepperin tahdittoman viittauksen vammaani. Olin voittanut hänet oikeusjutussa jokin aika sitten, ja lakimiesten kielet etsivät aina kerkeästi kostoa.

»Mitä täällä tapahtuu?» kysyin.

Pepper nauroi. »Tuossa talossa asuvalla naisella on kuulemma Länsi-Intiasta tuotu lintu, joka osaa puhua sujuvasti englantia. Hän aikoo tuoda sen ulos.»

Tie kaartui alaspäin kohti tavernaa, joten vähäisestä varrestani huolimatta pystyin näkemään sinne hyvin. Lihava vanha nainen rasvatahraisessa leningissä ilmestyi oviaukkoon pidellen kolmijalkaista rautatankoa. Poikkipuulla istui merkillisin lintu, jonka olen kuunaan nähnyt. Se oli suurempi kuin kookkain varis. Sillä oli lyhyt, pelottavan näköinen koukkunokka ja niin kirkkaan punakultaiset sulat, että se melkein häikäisi hohtaessaan likaisenharmaata katua vasten. Väkijoukko liikahti lähemmäs.

»Pysytelkää kauempana», nainen komensi kimakasti. »Olen tuonut Tabithan ulos, mutta se ei puhu, jos te hyöritte sen ympärillä.»

»Haluamme kuulla sen puhuvan!» joku huusi.

»Tahdon maksun vaivoistani», eukko vaati kovaäänisesti. »Jos heitätte lantin Tabithan jalkoihin, se puhuu!»

»Millaisesta silmänkääntötempusta mahtaa olla kyse?» Pepper sanoi paheksuvasti mutta heitti muiden tapaan kolikon tangon juurelle. Eukko koukkasi lantit mudasta ja kääntyi linnun puoleen. »Tabitha», hän sanoi, »toista: ’Jumala kuningas Harrya suojelkoon! Messu kuningatar Jane raukalle!’»

Otus ei kiinnittänyt huomiota naisen sanoihin, keikkui vain suomuisilla jaloillaan ja tuijotti väkijoukkoa lasittuneesti. Sitten se yhtäkkiä huusi äänellä, joka muistutti kovasti eukon ääntä: »Jumala kuningas Harrya suojelkoon! Messu kuningatar Janelle!» Eturivissä seisovat astahtivat taaksepäin, ja käsivarret vain vilahtelivat ihmisten tehdessä ristinmerkkejä. Pepper vihelsi.

»Mitäs tuosta sanot, Shardlake?»

»En tiedä. Jonkinlainen taikatemppu.»

»Uudestaan», joku uskalikko huusi. »Lisää!»

»Tabitha, sano: ’Kuolema paaville, kuolema Rooman piispalle!’»

»Kuolema paaville! Rooman piispalle! Jumala kuningas Harrya suojelkoon!» Otus levitti siipensä ja sai ihmiset henkäisemään säikähtäneinä. Huomasin että siivet oli typistetty julmasti puolikkaiksi niin, ettei lintu enää koskaan lentäisi. Se hautasi koukkunokkansa rintaa vasten ja alkoi puhdistaa itseään.

»Tulkaa St. Paulin katedraalin portaille huomenna», eukko huusi, »niin saatte kuulla lisää! Kertokaa kaikille tutuille, että Tabitha, puhuva lintu Länsi-Intiasta, on siellä kahdeltatoista. Se on tuotu Perusta, jossa tällaisia lintuja istuu sadoittain puissa juttelemassa keskenään!» Sen sanottuaan eukko kumartui poimimaan maasta viimeiset kolikot, otti tangon ja katosi sisään. Lintu räpytteli vimmatusti katkaistuja siipiään pysyäkseen tasapainossa.

Joukko hajaantui ja keskusteli kiihtyneesti. Johdatin Chanceryn takaisin ylös kujaa. Pepper ja hänen ystävänsä astelivat vierelläni.

Pepperin tavanomainen ylimielisyys oli saanut kolauksen. »Olen kuullut monia ihmeellisiä tarinoita Perusta, jonka espanjalaiset ovat valloittaneet. Olen aina ajatellut, että suurin osa Länsi-Intiaa koskevista tarinoista on pötyä – mutta tuo, voi Pyhä Neitsyt!»

»Se on pelkkä silmänkääntötemppu», sanoin. »Etkö pannut merkille linnun silmiä? Niissä ei näkynyt häivähdystäkään älystä. Ja huomasitko, miten se lakkasi puhumasta sukiakseen itseään?»

»Mutta hyvä herra, se kuitenkin puhui», Mintling sanoi. »Me kuulimme sen.»

»Ei voi puhua vailla ymmärrystä. Ehkä lintu vain reagoi eukon sanoihin toistamalla ne vähän samaan tapaan kuin koira tottelee isäntänsä kutsua. Olen kuullut, että jotkin närhet tekevät samoin.»

Olimme päässeet kujan yläpäähän ja pysähdyimme. Pepper virnisti.

»Niin, on totta, että kirkkokansa vastaa pappien latinankielisiin mutinoihin, vaikka ei ymmärrä niistä mitään.»

Kohautin olkapäitäni. Sellaiset ajatukset latinakielisestä messusta eivät olleet vielä oikeaoppisia, enkä halunnut sekaantua uskonnolliseen kiistelyyn.

Kumarsin. »Pelkäänpä että minun täytyy lähteä nyt. Minulla on tapaaminen Westminsterissä lordi Cromwellin kanssa.»

Poika näytti ihailevalta ja Pepper yritti puolestaan esittää välinpitämätöntä, kun nousin Chanceryn selkään ja ratsastin väkijoukon sekaan vinosti hymyillen. Lakimiehet ovat luomakunnan pahimpia juorukelloja, eikä olisi liiketoimilleni pahitteeksi, jos Pepper mainitsisi tuomioistuimessa, että minulla oli henkilökohtainen tapaaminen itsensä ulkoministerin kanssa. Hyvää tuultani ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä kun ratsastin pitkin Fleet Streetiä, raskaat pisarat alkoivat läiskähdellä pölyiselle kadulle. Siinä vaiheessa, kun menin Temple Barin alitse, satoi jo rankasti ja kylmä tuuli työnsi vettä kasvoilleni. Nostin viittani hupun pään suojaksi ja pitelin siitä tiukasti ratsastaessani eteenpäin.

*

Kun saavuin Westminsterin palatsin luo, sade oli yltynyt myrskyisäksi ja vesi pieksi kasvojani. Harvat ohi ratsastavat miehet kyyhöttivät minun laillani takkiensa suojassa, ja me huutelimme toisillemme huomautuksia siitä, kuinka kastuisimme läpimäriksi.

Kuningas oli muuttanut muutama vuosi aiemmin Westminsteristä uuteen hienoon palatsiinsa Whitehalliin, ja nykyään Westminster oli lähinnä tuomioistuimien hallussa. Pepperin luostarien omaisuuden takavarikoimista hoitava tuomioistuin oli uusi lisä, jonka tehtävä oli käsitellä edellisenä vuonna lakkautettujen pienten luostareiden asioita. Myös lordi Cromwell ja hänen kasvava viranomaisjoukkonsa pitivät majaa siellä, joten paikka oli ahdas.

Tavallisesti linnanpiha oli täynnä mustiin pukeutuneita lakimiehiä, jotka keskustelivat pergamenteista, ja valtion virkamiehiä, jotka riitelivät tai juonittelivat hämärissä nurkissa. Tänään sade oli kuitenkin ajanut kaikki sisälle, ja piha oli miltei tyhjä. Vain muuta nuhjuinen, huonosti pukeutunut, läpimärkä mies seisoi ovensuuhun sulloutuneena. Lakkautettujen luostareiden entiset munkit olivat tulleet anomaan maallikkoseurakuntia, jotka heille oli luvattu. Päivystävä virkailija oli poissa; ehkä hän oli juuri tapaamani Mintling. Yksi ylpeän näköinen mies oli yhä pukeutunut sistersiläismunkin asuun. Kaavusta valui vettä. Asu ei edistäisi hänen asiaansa lordi Cromwellin virastossa.

Entiset munkit olivat yleensä pelokkaan oloisia, mutta tämä ryhmä katseli kauhuissaan, miten kaksi kantajaa purki kahta suurta vaunua ja pinosi niiden lastia seinää vasten kiroillen, kun vesi valui heidän silmiinsä ja suuhunsa. Ensin arvelin, että he olivat tuomassa polttopuita virkailijoiden työhuoneisiin, mutta kun pysäytin Chanceryn, näin että he nostivat kuormasta lasiseinäisiä lippaita, puu- ja kipsipatsaita sekä suuria, koristeellisia puuristejä. Kyseessä olivat varmasti lakkautettujen luostareiden reliikit ja pyhäinkuvat, joiden palvonnan me kaikki reformaatioon uskovat halusimme lopettaa. Kun ne siirrettiin kunniapaikoiltaan ja pinottiin sateeseen, ne menettivät voimansa. Tukahdutin säälin pistoksen ja nyökkäsin synkästi pienelle munkkijoukolle, ennen kuin ohjasin Chanceryn sisemmän kaariportin läpi.

*

Talleilla kuivasin itseni parhaan kykyni mukaan pyyhkeeseen, jonka renki oli minulle ojentanut, ja astuin sitten palatsiin. Näytin vartijalle lordi Cromwellin kirjeen. Hän johdatti minut julkiselta puolelta sisempien käytävien labyrinttiin kirkkaaksi kiillotettu keihäs koholla.

Hän vei minut sisään suuresta ovesta, jonka vieressä seisoi kaksi vartijaa, ja päädyin pitkään, kapeaan saliin, jota kynttilät valaisivat. Se oli joskus ollut juhlasali, mutta nyt se oli täynnä työpöytiä, joiden ääressä mustiin pukeutuneet virkailijat selasivat kirjepinoja. Luokseni ryntäsi muuan vanhempi, lyhyt ja pulska virkamies, jonka sormet olivat musteen tahrimat.

»Herra Shardlake? Olette etuajassa.» Mietin miten hän tunnisti minut ja tajusin sitten, että hän oli osannut odottaa kyttyräselkää.

»Sää oli hyvä – lukuun ottamatta viime hetkiä.» Katselin läpimärkää asuani.

»Yleisvikaari käski tuoda teidät luokseen heti, kun saavutte.»

Hän johdatti minut peremmälle ohitse ahkeroivien virkailijoiden, joiden kynttilät lepattivat meidän kulkumme aiheuttamasta ilmavirrasta. Tajusin miten valtavan kontrolliverkon isäntäni oli kehittänyt. Hänen alaisuudessaan toimivat kirkon valtuusmiehet ja paikallisen virkavallan edustajat, joilla jokaisella oli oma urkkijoiden verkostonsa. He olivat saaneet käskyn raportoida kaikki puheet tyytymättömyydestä ja maanpetturuudesta. Huhut tutkittiin tarkasti ja rangaistukset muuttuivat vuosi vuodelta ankarammiksi. Yksi kapina uskonnollisia muutoksia vastaan oli jo noussut, ja toinen saattaisi horjuttaa kuningaskuntaa.

Virkailija pysähtyi salin päässä suuren oven eteen. Hän viittasi minua odottamaan, koputti ja astui sisään syvään kumartaen.

»Herra Shardlake on täällä.»

*

Toisin kuin etuhuone, lordi Cromwellin huone oli synkkä. Vain yksi pieni kynttelikkö työpöydällä valaisi sitä pimeänä iltapäivänä. Useimmat korkeassa asemassa olevat miehet koristelivat seinänsä upeilla kuvakudoksilla, mutta hänen huoneensa seinillä oli lattiasta kattoon yltäviä kaappeja, joissa oli sadoittain laatikoita. Tuli roihusi suuressa takassa.

Ensin en nähnyt häntä. Sitten erotin hänen tukevan hahmonsa seisomassa pöydän ääressä huoneen toisessa päässä. Hänellä oli kädessään lipas, jonka sisältöä hän katseli halveksivasti otsa rypyssä ja leveä, kapeahuulinen suu kääntyneenä alaspäin kohti kuoppaista leukaa. Leukaperien asento toi mieleeni ansan, joka saattaisi koska tahansa laueta ja nielaista minut kokonaisena yhdellä hotkaisulla. Hän vilkaisi minua, ja sitten hänen ilmeensä muuttui salamannopeasti kuten aina. Hän hymyili ystävällisesti ja kohotti kätensä tervehdykseksi. Kumarsin niin syvään kuin kykenin ja irvistin, koska olin yhä jäykkä pitkän ratsastuksen jäljiltä.

»Matthew, tulkaa tänne.» Syvä, karhea ääni oli ystävällinen. »Toimitte hyvin Croydonissa. Olen iloinen että Black Grangen sotku selvisi.»

»Kiitos.» Mennessäni lähemmäs huomasin, että paita turkissomisteisen viitan alla oli musta. Hän huomasi katseeni.

»Olette varmasti kuullut, että kuningatar on kuollut?»

»Kyllä, herra. Olen pahoillani.» Tiesin että Anne Boleynin mestauksen jälkeen lordi Cromwell oli keskittänyt huomionsa Jane Seymourin sukuun.

Hän murahti. »Kuninkaalla on huolia.»

Katsoin pöytää. Hämmästyksekseni se oli täynnä erikokoisia hopeisia ja kultaisia lippaita, joista moniin oli upotettu jalokiviä. Ikivanhan värjätyn lasin läpi näin samettityynyillä lepääviä kankaanpaloja ja luunkappaleita. Katsoin lipasta, joka hänellä oli yhä kädessään, ja näin, että siinä oli lapsen pääkallo. Kirkon päämiehen vikaari piteli sitä kaksin käsin ja ravisti sitä niin, että muutama irronnut hammas helisi laatikossa. Hän hymyili synkästi.

»Nämä varmasti kiinnostavat teitä. Minun on toivottu perehtyvän erityisesti näihin reliikkeihin.» Hän asetti lippaan pöydälle ja osoitti siinä olevaa latinankielistä kirjoitusta. »Katsokaapa tuota.»

»Barbara sanctissima», luin. Katsoin kalloa. Päälaessa oli yhä kiinni muutama hius.

»Pyhän Barbaran pääkallo», Cromwell sanoi ja läimäytti lipasta kämmenellään. »Nuori neitsyt, jonka pakanaisä murhasi Rooman valtakunnan aikoina. Leedsin clunylaisesta prioriluostarista.

»Erittäin pyhä reliikki.» Hän kumartui nostamaan hopearasian, johon oli upotettu jalokiviä, luultavimmin opaaleja. »Ja tässä on pyhän Barbaran pääkallo Boxgroven nunnaluostarista Lancashiresta.» Hän naurahti terävästi. »Sanotaan että Länsi-Intiassa on kaksipäisiä lohikäärmeitä. No, meillä on kaksipäisiä pyhimyksiä.»

»Kautta Jeesuksen.» Katselin pääkalloja. »Keitä he mahtoivat olla?»

Hän naurahti taas ja taputti minua käsivarteen. »Hah hah, Matthew, haluatte aina vastauksen kaikkeen. Juuri sitä tutkivaa älyänne kaipaan nyt. Mieheni Yorkissa sanoo, että kultainen lipas on roomalainen. Se kuitenkin sulatetaan Towerin uunissa kuten kaikki muukin, ja pääkallot menevät kaatopaikalle. Ihmisten ei pidä palvoa luita.»

»Niitä on niin paljon.» Katselin ikkunasta, miten sade pieksi yhä linnanpihaa kantajien purkaessa lasteja. Lordi Cromwell asteli huoneen poikki ja vilkaisi pihalle. Ajattelin että vaikka hän oli nyt aatelinen ja oikeutettu käyttämään purppuranpunaisia asuja, hän pukeutui yhä samaan tapaan kuin minä: mustaan viittaan sekä oikeuden ja kirkon virkamiesten litteään mustaan päähineeseen. Hänen päähineensä oli tosin silkkisamettia, ja viitan vuori majavaa. Huomasin että hänen pitkiin ruskeisiin hiuksiinsa oli ilmaantunut harmaita raitoja.

»Nuo laatikot täytyy saada sisään», hän sanoi. »Haluan että ne pysyvät kuivina. Kun seuraavan kerran poltan paavinuskoisen petturin, haluan käyttää tuota puuta.» Hän kääntyi ja hymyili minulle synkästi. »Silloin ihmiset huomaavat, että kerettiläisten omien pyhäinkuvien käyttäminen polttoaineena ei vaimenna heidän huutojaan, saati saa Jumalaa sammuttamaan tulta.» Hänen ilmeensä muuttui entistä totisemmaksi. »Tulkaahan nyt istumaan. Meillä on töitä.» Hän istuutui pöytänsä taakse ja viittasi minua asettumaan vastapäiseen tuoliin. Irvistin, sillä selkääni kouristi.

»Matthew, näytätte uupuneelta.» Hän tarkasteli minua suurilla ruskeilla silmillään. Samoin kuin hänen kasvojensa, niidenkin ilme vaihteli koko ajan, ja nyt ne olivat kylmät.

»Hiukan. Matka oli pitkä.» Vilkaisin hänen pöytäänsä. Se oli täynnä papereita. Joissakin oli kuninkaallinen sinetti, joka kimalteli auringonvalossa. Pari pientä kultarasiaa oli paperipainoina.

»Toimitte hyvin, kun löysitte sen metsän asiakirjat», hän sanoi. »Muuten asiaa olisi vatvottu oikeudessa vuosikausia.»

»Luostarin entisellä taloudenhoitajalla oli ne hallussaan. Hän oli ottanut ne, kun luostari oli lakkautettu. Ilmeisesti kyläläiset halusivat nimetä metsämaat yhteisiksi. Sir Richard epäili paikallista kilpailijaa, mutta minä aloitin luostarin taloudenhoitajasta, koska asiakirjat olivat viimeksi olleet hänen hallussaan.»

»Hyvä. Se oli loogista.»

»Löysin hänet kylän kirkosta, jonka kirkkoherraksi hänet oli valittu. Hän tunnusti asian melko nopeasti ja luovutti paperin.»

»Kyläläiset varmaan maksoivat entiselle munkille. Panitteko hänet edesvastuuseen siitä?»

»Hän ei ottanut maksua. Arvelen että hän halusi vain auttaa kyläläisiä. Seutu on köyhää. Ajattelin että oli paras jättää asia sikseen.»

Lordi Cromwellin ilme muuttui ankarammaksi, ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan. »Matthew, hän syyllistyi rikokseen. Teidän olisi pitänyt saattaa hänet vastuuseen; siinä olisi ollut esimerkki muille. Toivottavasti ette ole pehmenemässä. Näinä aikoina tarvitsen palvelukseeni kovia miehiä, Matthew, kovia miehiä.» Hänen ilmeensä oli yhtäkkiä täynnä sitä samaa vihaa, jonka olin nähnyt jo kymmenen vuotta aiemmin, kun tapasimme ensimmäisen kerran. »Tämä ei ole Thomas Moren Utopia, viattomien villien valtakunta, joka vain odottaa Jumalan sanaa onnensa täydellistymiseksi. Tämä on väkivaltainen valtakunta, jonka turmeltunut kirkko on johtanut sekasortoon.»

»Tiedän.»

»Paavinuskoiset käyttävät kaikki keinot estääkseen meitä rakentamasta kristillistä kansainyhteisöä, ja siksi me, Jumalan veren kautta, käytämme kaikki keinot voittaaksemme heidät.»

»Pahoittelen nöyrästi, että tein virhearvion.»

»Jotkut tosiaan väittävät teitä pehmeäksi, Matthew», hän sanoi hiljaa. »Sanovat että teiltä puuttuu jumalallista paloa ja jopa lojaalisuutta.»

Lordi Cromwell osasi tuijottaa keskustelukumppaniaan niin kiinteästi, silmää räpäyttämättä, että toisen oli lopulta pakko laskea katseensa. Kun kumppani kohotti katseensa uudelleen, hän sai havaita, että nuo ankarat ruskeat silmät porautuivat yhä hänen sieluunsa. Tunsin sydämeni jyskyttävän. Olin koettanut pitää epäilyni ja uupumukseni omana tietonani. Ainakaan en ollut hiiskunut niistä kenellekään.

»Herrani, vastustan paavia yhtä lujasti kuin tähänkin asti.» Sen sanottuani en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä, jotka olivat vastanneet hänelle juuri samoin sanoin, kun heitä oli kuulusteltu uskollisuudesta. Värähdin pelosta ja vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. Toivoin ettei hän huomannut sitä. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti.

»Minulla on tehtävä, joka sopii kyvyillenne. Reformaation tulevaisuus saattaa riippua siitä.»

Hän nojautui eteenpäin, otti käteensä pienen rasian ja nosti sitä. Sen sisällä, keskellä taidokkaasti koristeltua hopeatelinettä, oli lasiputki, jossa oli punaista jauhetta.

»Tämä», hän sanoi hiljaa, »on pakanoiden elävältä nylkemän Pyhän Pantaleonin verta. Devonista. Sanottiin että hänen nimikkopäivänään veri muuttuu nestemäiseksi. Sadat ihmiset tulivat joka vuosi katsomaan ihmettä. He kulkivat nelinkontin ja maksoivat etuoikeudesta. Mutta katsokaa.» Hän käänsi rasian. »Näettekö pienen reiän tuossa takana? Seinässä, johon lipas oli kiinnitetty, oli toinen reikä, ja munkki työnsi pipetillä värillisiä nestepisaroita putkeen. Ja kas, pyhä veri, tai pikemminkin poltettu umbra, muuttuu nesteeksi.»

Kumarruin eteenpäin ja kosketin reikää. »Olen kuullut tuollaisista petoksista.»

»Siitä luostarilaitoksessa on kyse. Petoksesta, epäjumalien palvonnasta, ahneudesta ja salaisesta uskollisuudesta Rooman piispalle.» Hän käänsi reliikin ylösalaisin, ja pienet punaiset hiutaleet leijailivat putkessa. »Luostarit ovat haava valtakunnan sydämessä, ja minä haluan parantaa sen.»

»Työ on jo aluillaan. Pienet luostarit on tuhottu.»

»Se on pelkkä pintaraapaisu, vaikka niistä sai hiukan rahaa. Mutta kuningas havittelee suurempia, joissa varsinainen omaisuus on. Niitä on kaksisataa, ja niiden hallussa on kuudesosa valtakunnan varallisuudesta.»

»Ihanko totta? Niinkö paljon?»

Hän nyökkäsi. »Kyllä vain. Mutta viime talven kapinan jälkeen, kun kaksikymmentätuhatta kapinallista leiriytyi Donjoen rannalle ja vaati luostareitaan takaisin, minun täytyy edetä varovaisesti. Kuningas ei halua enää luostareita lopetettaviksi pakkokeinoin, ja hän on oikeassa. Matthew, haluan vapaaehtoisia antautumisia.»

»Mutta tuskinpa he ikinä –»

Hän hymyili ovelasti. »Sian voi tappaa monella tavalla. Kuunnelkaa nyt tarkasti. Tämä on salaista tietoa.» Hän nojautui eteenpäin ja puhui hiljaisella, kiihkeällä äänellä.

»Kun tarkastutin luostarit kaksi vuotta sitten, pidin huolta siitä, että kaikki, mikä saattaisi vahingoittaa niitä, kirjattiin huolellisesti ylös.» Hän nyökkäsi kohti seinää peittäviä kaapistoja. »Kaikki on tuolla: sodomia, irstailu, maanpetturuuteen yllyttävät saarnat. Omaisuus jota on myyty salaa. Ja minulla on yhä enemmän urkkijoita luostareissa.» Hän hymyili synkästi. »Olisin voinut mestauttaa kymmenkunta Tyburnissa, mutta olen ollut kärsivällinen, jatkanut painostusta ja antanut uusia tiukkoja määräyksiä, joita heidän on ollut pakko noudattaa. He pelkäävät minua.» Hän hymyili taas, heitti sitten äkkiä pyhäinjäännöslippaan ilmaan, nappasi sen kiinni ja asetti pöydälle papereiden joukkoon.

»Olen taivutellut kuninkaan suostumaan siihen, että saan valita kymmenkunta luostaria, joihin voin kohdistaa erityistä painetta. Viimeisten kahden viikon aikana olen lähettänyt huolella valittuja miehiäni tarjoamaan apoteille vapaaehtoisen antautumisen mahdollisuutta. Kaikki munkit saisivat eläkettä ja apotit erityisen muhkean korvauksen. Toinen vaihtoehto on oikeudenkäynti. Lewesiä syytettäisiin maanpetturuuteen yllyttävistä saarnoista, Titchfieldiä siitä että priori on kertonut valikoituja tietoja veljestöstä. Myös Peterborough on listalla. Kun olen saanut painostettua muutamat antautumaan vapaaehtoisesti, toiset tajuavat että peli on pelattu ja luopuvat kaikessa hiljaisuudessa. Olen seurannut neuvotteluja tarkasti, ja kaikki on mennyt hyvin. Eiliseen asti.» Hän otti pöydältään kirjeen. »Oletteko koskaan kuullut Scarnsean luostarista?»

»En, herrani.»

»Eikä ihme. Se on benediktiiniluostari vanhassa, liejuisessa Kanaalin satamassa Kentin ja Sussexin rajalla. Siellä on tehty kaikenlaisia rötöksiä, ja paikallisen tuomarin – hän on meikäläisiä – mukaan apotti myy maita pilkkahintaan. Lähetin Robin Singletonin sinne viime viikolla selvittämään, miten siellä tulisi toimia.»

»Tunnen Singletonin», sanoin. »Hän on ollut vastapuolen edustaja muutamissa oikeusjutuissa. Voimakastahtoinen mies.» Epäröin. »Ei ehkä lakimiesten parhaimmistoa.»

»Ei. Valitsin hänet juuri päättäväisyyden takia. Konkreettisia todisteita oli vähän, ja halusin nähdä, mitä hän saisi irti munkeista. Annoin hänelle apulaiseksi kirkon lakimiehen, vanhan cambridgelaisen reformistin nimeltä Lawrence Goodhaps.» Hän penkoi papereitaan ja ojensi minulle kirjeen. »Sain tämän Goodhapsilta eilisaamuna.»

Kirje oli raapustettu horjuvin kirjaimin kirjanpitovihkosta repäistylle paperille.

Hyvä herrani,

kirjoitan kiireessä ja lähetän kirjeen kaupunkilaispojan mukana, koska en tohdi luottaa kehenkään täällä. Herra Singleton on murhattu luostarissa raa’asti mitä kauhistuttavimmalla tavalla. Hänet löydettiin tänä aamuna verilammikosta keittiöstä. Hänen päänsä oli leikattu irti. Joku Teidän Ylhäisyytenne vihollisista on tehnyt sen, mutta kaikki täällä kieltävät asian. Kirkko on häväisty, ja Katuvan ryövärin pyhäinjäännökset verisine kynsineen ovat kadonneet. Olen kertonut asiasta tuomari Copyngerille, ja me olemme vannottaneet apottia vaikenemaan. Pelkäämme seurauksia, jos tieto leviää ulkopuolelle.

Auttakaa minua, herrani, ja kertokaa mitä minun pitää tehdä.

Lawrence Goodhaps

»Valtuutettu on murhattu?»

»Siltä näyttää. Vanhus vaikuttaa olevan kauhuissaan.»

»Mutta jos asialla oli munkki, sehän merkitsisi luostarin tuhoa.»

Cromwell nyökkäsi. »Tiedän. Ehkä kyseessä on joku luostarissa asuva mielipuoli, joka vihaa meitä enemmän kuin pelkää. Mutta ymmärrättehän seuraukset? Haluan näiden luostarien antautuvan ennakkotapauksina. Englantilainen laki ja englantilaiset tavat perustuvat ennakkotapauksiin.»

»Ja tämä on toisenlainen ennakkotapaus.»

»Juuri niin. Kuninkaan auktoriteetti on saanut vakavan iskun – kirjaimellisesti. Vanha Goodhaps teki oikein siinä, että määräsi kaikkia vaikenemaan tapauksesta. Jos sana leviäisi, miettikää, millaisia ajatuksia se herättäisi maan luostareiden fanaatikoissa ja mielipuolissa.»

»Tietääkö kuningas?»

Cromwell tuijotti minua taas tiukasti. »Jos kerron hänelle, seuraa räjähdys. Hän luultavasti lähettäisi paikalle sotilaita ja antaisi hirttää apotin kirkontorniin. Se olisi minun strategiani loppu. Haluan että tapaus selvitetään nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa.»

Ymmärsin mihin hän pyrki. Liikahdin istuimella, sillä selkääni kivisti.

»Matthew, haluan teidän menevän sinne heti. Annan teille kirkon päämiehen vikaarina täydet valtuudet toimia tutkijana. Saatte antaa mitä tahansa määräyksiä ja hankkia kaikki tarvittavat tiedot.»

»Eikö tehtävä sopisi paremmin kokeneelle tutkijalle? En ole koskaan asioinut munkkien kanssa.»

»Munkit kouluttivat teidät. Tunnette heidän tapansa. Tutkijani ovat vaikuttavia miehiä, mutta he eivät ole tunnettuja hienotunteisuudesta, jota tämä tapaus vaatii. Voitte luottaa tuomari Copyngeriin. En ole koskaan tavannut häntä, mutta olemme kirjoittaneet toisillemme. Hän on vahva ref...