Kvanttivaras_kansi.jpg
Kvanttivaras_titteli.jpg







Tämä on Nanalle







”...mutta voi sattua, ettei silloin enää löydä omaa itseään, ja se on hyvin surullista. Tunnen nykyään jokseenkin samaa kuin mies, joka kadotti varjonsa...”

– Maurice Leblanc, Arsène Lupin karkaa

1

VARAS JA VANGIN DILEMMA

Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa.

”Vankilat ovat aina samanlaisia, vai mitä?”

En ole varma, kuuleeko olio sanojani. Sillä ei ole näkyviä kuuloelimiä, mutta silmiä on sitäkin runsaammin: sadat ihmissilmät killuvat olennon kehosta erkanevien varsien päissä kuin eksoottiset hedelmät. Sotamieli leijuu sellejämme erottavan hohtavan rajalinjan toisella puolella. Se pitelee ohuissa manipulaattoriraajoissaan jättimäistä hopeanväristä revolveria. Näky olisi hullunkurinen, ellei olento olisi suolannut minua Coltillaan jo neljätoistatuhatta kertaa.

”Vankilat ovat samanlaisia kuin lentokentät ennen vanhaan Maassa. Kukaan ei haluaisi olla täällä, kukaan ei asu täällä vakituisesti. Kaikki ovat vain läpikulkumatkalla.”

Tänään vankilan seinät ovat lasia. Kaukana yläpuolella loistaa aurinko, joka on melkein aidon näköinen mutta jotenkin liian haalea. Ympärilläni levittäytyy miljoonittain lasiseinäisiä ja -lattiaisia sellejä, joiden rivit jatkuvat äärettömiin. Valo siivilöityy lasipintojen läpi ja kirjoo oman sellini lattian sateenkaaren väreillä. Muita sisustuselementtejä ei ole: selli on alastoman paljas, niin kuin minäkin. Ase minulla sentään on kädessäni.

Jos sattuu voittamaan, saa hyvällä tuurilla tehdä selliinsä pieniä muutoksia. Sotamieli on menestynyt hyvin. Sen takana kelluu painottomia kukkia, joiden punaiset, violetit ja vihreät sipulit työntävät varsiaan vesikuplien sisästä. Kukat ovat kuin pilaversio olennosta itsestään. Omahyväinen paskiainen.

”Jos täällä olisi WC-koppeja, niiden ovet aukeaisivat taatusti sisäänpäin. Tietyt asiat eivät ikinä muutu.”

Myönnetään – heittoni käyvät hetki hetkeltä surkeammiksi.

Sotamieli kohottaa hitaasti asettaan, ja sen silmävarret värähtävät. Kunpa sillä olisi kasvot: kosteiden silmämunien rävähtämättä tuijottava meri hermostuttaa minua. Hällä väliä. Tällä kertaa temppu toimii. Käännän revolverin piippua aavistuksen yläviistoon. Ranneliikkeen lisäksi koko elekieleni viittaa siihen, että olen aikeissa laskea aseeni. Maanittelen vastustajaa koko jännittyneen lihaksistoni voimalla yhteistyöhön. Nappaisit nyt syötin. Olen täysin vilpitön. Meistä tulee vielä ylimmät ystävykset –

Sotamielen Colt iskee tulisesti silmää, ja oma liipaisinsormeni nytkähtää. Kaksi ukkosmaista jyrähdystä – ja minulla kuula kallossa.

On mahdotonta tottua tunteeseen, jonka kuuma lyijy synnyttää lävistäessään pääni. Kuolema on mallinnettu pienintä vivahdetta myöten: polttava reikä otsassa, hartioita ja selkää pitkin lämpiminä valuvat veri ja aivomassa, äkillinen vilunpuistatus ja lopuksi pimeys, johon kaikki pysähtyy. Dilemmavankilan arkontit haluavat, että kokemus on täydellinen. Silloin siitä oppii parhaiten.

Vankilassa on kyse nimenomaan oppimisesta. Siellä sovelletaan peliteorian nimellä tunnettua rationaalisen päätöksenteon matematiikkaa. Arkontit ovat kuolemattomia mieliä, joten niillä on aikaa paneutua harrastuksiinsa piinallisen perinpohjaisesti. Ja tyypilliseen tapaansa Sobornost – aurinkokunnan sisäosia hallitseva muistikollektiivi – on uskonut kaikki vankilansa niiden huomaan.

Vankilan asukit toistavat kerta toisensa jälkeen erästä peliteorian perussovellutusta, johon etenkin taloustieteilijät ja matemaatikot ovat mieltyneet. Pelin muoto vaihtelee: toisinaan pelaajat ovat loputtomalla kilparadalla toisiaan kohti kiitäviä kuljettajia, joiden on viime hetkellä päätettävä, kääntyäkö pois vastustajan tieltä vai törmätäkö suoraan tätä päin. Toisinaan he ovat juoksuhautoihin juuttuneita sotilaita, jotka tarkkailevat toisiaan rintamalinjojen välisen alueen poikki. Joskus arkontit palauttavat pelin perinteisimpään muotoonsa. Silloin pelaajat muuttuvat vanhan ajan vangeiksi, joita kylmäkatseiset miehet kuulustelevat ja joiden on valittava vaikenemisen tai toverinsa pettämisen väliltä. Tänään pelivälineinä ovat revolverit. Huomisesta en välitä tietää.

Palaan bumerangin tavoin elävien kirjoihin ja räpyttelen silmiäni. Aistin mielessäni rosoreunaisen kohdan, eräänlaisen murtuman tai halkeaman. Arkontit muokkaavat vankien hermojärjestelmää hivenen aina, kun nämä heräävät henkiin. Ne uskovat, että evoluutio muuttaa kaikki pelaajat ajan kuluessa säyseiksi ja yhteistyötä suosiviksi.

Jos minua ammutaan enkä vastaa tuleen, olen mennyttä. Jos ammumme molemmat, kumpikin kärsii jonkin verran. Jos päätämme yhteistyössä olla ampumatta, voitamme molemmat. Ikävä vain, että yksittäisen pelaajan on aina kannattavinta painaa liipaisinta. Peliteoria kuitenkin ennustaa, että yhteistyöhön taipuvainen käytös yleistyy, kun peliä pelataan riittävän monta kertaa.

Muutama miljoona kierrosta, niin minustakin tulee kuuliainen partiopoika.

Tai sitten ei.

Viimeisimmän pelin palkkana luitani kolottaa enemmän kuin ennen. Sotamieli ja minä petimme toisemme taas. Kierrosta on jäljellä enää kahden pelin verran. Liian vähän, hitto soikoon.

Pelissä vallataan alaa ottelemalla naapurivankeja vastaan. Se, jonka pistemäärä on kierroksen lopussa korkein, voittaa. Palkkioksi voittaja saa oman itsensä kopioita, jotka korvaavat – ja tuhoavat – huonommin menestyneet pelaajat. Tämänpäiväinen suoritukseni ei ole ollut hääppöinen: minä ja sotamieli olemme pettäneet toisemme kaksi kertaa. Jos en pian onnistu kasvattamaan pistesaalistani, olen vaarassa haihtua olemattomiin.

Punnitsen vaihtoehtojani. Naapurisellit takana ja vasemmalla ovat sotamielen hallussa. Oikeanpuoleisessa sellissä istuu nainen. Kun käännyn häntä kohti, meitä erottanut lasiseinä häviää ja tilalle ilmestyy sinisenä hehkuva rajalinja – elämän ja kuoleman linja.

Selli on yhtä paljas kuin omanikin. Nainen istuu keskilattialla kädet polvien ympärille kiedottuina. Hänellä on yllään musta, toogan kaltainen vaate. Silmäilen naista uteliaasti, sillä en ole nähnyt häntä aiemmin. Hänellä on mantelinmuotoiset, aasialaissävyiset kasvot ja treenatun jäntevä vartalo. Kuparinvärinen rusketus tuo mieleen Oortin. Hymyilen ja vilkutan naiselle, mutta hän ei kiinnitä minuun huomiota. Vankila ilmeisesti tulkitsee toimintamme yhteistyöksi, sillä aistin pistetilini karttuvan. Sisimpääni leviää samanlainen lämmöntunne kuin viskipaukun jälkeen, ja sitten lasiseinä palaa jälleen väliimme. Vaihteeksi pari helppoa pistettä. Ne eivät kuitenkaan riitä sotamielen kukistamiseen.

”Hei, surkimus”, joku huikkaa. ”Mimmiä ei kiinnosta, mutta onneksi tarjolla on parempiakin vaihtoehtoja.”

Neljännessä sellissä on oma kopioni. Tyyppi loikoilee lepotuolissa uima-altaan äärellä. Hänellä on yllään valkoinen pikeepaita ja shortsit, päässään ylisuuret peililasit ja sylissään kirja: Le Bouchon de cristal. Teos kuuluu omiinkin suosikkeihini.

”Sotamieli veti taas pitemmän korren”, mies toteaa jaksamatta nostaa katsettaan. ”Sama juttu kolmatta kertaa peräjälkeen. Eikö sinulle ole vielä selvinnyt, että se valitsee aina saman vaihtoehdon, jonka itse valitsit edellisessä pelissä?”

Kohautan olkapäitäni. ”Olin silti vähällä onnistua.”

”Yhteistyöhön viittaava valemuisto on kieltämättä näppärä ajatus”, kopiominä myöntää. ”Ikävä vain, ettei se toimi. Sotamielillä on epätyypilliset takaraivolohkot ja ei-sekventiaalinen näköaistirata, joten niitä ei voi huijata näköharhoilla. Hyvä yritys – harmi, ettei siitä saa pisteitä.”

Rypistän otsaani. ”Miten sinä tiedät kaiken tuon mutta minä en?”

”Et kai sentään kuvittele olevasi tämän laitoksen ainoa le Flambeur?” kopiominä hymähtää. ”Sanotaan vaikka niin, että tässä on kierretty muutakin kuin tahkoa. Mutta asiaan: tarvitset vielä kymmenen pistettä sotamielen voittamiseen, joten alahan tulla, niin hoidetaan homma kotiin.”

”Retostele nyt siinä vielä.” Astelen kohti hohtavaa rajalinjaa ja huoahdan helpotuksesta ensimmäistä kertaa tämän kierroksen aikana. Kopiominä nousee niin ikään seisomaan ja vetää sulavalinjaisen automaattiaseen kirjansa alta.

Osoitan miestä etusormellani. ”Ammu ensin, kysy vasta sitten.”

”Hyvä heitto.” Mies virnistää ja kohottaa aseensa.

Kuvajaiseni heijastuu kahtena peililasien linsseistä. Näytän pieneltä ja alastomalta.

”Älä nyt minua sihtaa. Samaa sakkiahan tässä ollaan.” Ja minä kun luulin vain murjaisseeni vitsin.

”Nimenomaan – pelureita molemmat.”

Samassa aivoni yhdistävät yksittäiset aistihavainnot kokonaisuudeksi. Tyylikäs selli, miellyttävä hymy, rauhoittava jutustelu, olemus, joka tuntuu tutulta mutta on silti jotenkin vieras –

”Voihan helvetti.”

Kaikissa vankiloissa on omat huhunsa ja hirviönsä. Niin täälläkin. Tein jonkin aikaa yhteistyötä erään zokukapinallisen kanssa ja kuulin silloin anomaliasta. Kuningaspettäjästä. Oliosta, joka ei milloinkaan tee yhteistyötä ja selviää siitä huolimatta voittajana. Se on löytänyt järjestelmästä virheen, jonka turvin se pystyy esiintymään kulloisenkin vastustajansa kopiona. Vastapelurille tilanne on lievästi sanottuna tukala, sillä jos omaan itseensä ei voi luottaa, niin kehen sitten?

”Älä muuta virka”, Kuningaspettäjä toteaa ja painaa liipaisinta.

Eipä ollut tällä kertaa sotamieli, ehdin vielä ajatella. Sitten tulinen myrsky hyökyy ylitseni ja mieleni hajoaa tyhjyyteen.

Unessa Mieli on Venuksella ja syö persikkaa. Hedelmäliha on makeaa ja mehukasta ja aavistuksen karvasta. Se sekoittuu herkullisesti Sydämen makuun.

”Jumalauta”, Mieli huohottaa.

Kaksikko makaa kvanttipistekuplan sisällä neljätoista kilometriä Kleopatra-kraatterin yläpuolella. Kupla edustaa pikkuriikkistä inhimillisen elämän, hien ja aistillisuuden kaistaletta Maxwell Montesin jyrkällä rinteellä. Ulkopuolella ulvovat rikkihappotuulet. Pilviverhon kullanruskea valo siivilöityy kuplan himmeästi hohtavan kuoren läpi ja värjää Sydämen ihon kuparinväriseksi. Sydän pitää kättään Mielen häpykummulla, jonka alapuolinen alue on vielä kostea. Kämmen mukailee Mielen muotoja täydellisesti. Mielihyvän raukeat aallot hivelevät hänen vatsanpohjaansa.

”Mitä minä nyt tein?” Sydän kysyy.

”Yhtä ja toista. Tuollaisia temppujako guberniyassa opetetaankin?”

Sydän hymyilee ilkikurisesti, ja hänen silmäkulmansa kurtistuvat. ”Totta puhuen viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo aikaa.”

”Älä laske leikkiä.”

”Olen tosissani. Joten kiitos vain itsellesi.”

Sydän koskettaa vapaalla kädellään Mielen rintaan tatuoidun hopeisen perhoskuvion ääriviivoja.

Äkillinen vilunväre puistattaa Mieltä. ”Älä.”

Sydän siirtää kätensä pois ja silittää Mielen poskea. ”Mikä hätänä?”

Mieli on syönyt persikan loppuun, ja jäljellä on enää pelkkä kivi. Hän pitää sitä hetken aikaa suussaan. Kiven rosoiseen pintaan on kaiverrettu muisto.

”Sinä et ole oikeasti siinä”, Mieli toteaa. ”Et ole todellinen. Yrität vain pitää minut järjissäni sillä aikaa, kun lojun vankilassa.”

”No, onko olosi yhtään parempi?”

Mieli kietoo Sydämen syleilyynsä, suutelee tämän niskaa ja maistaa hien kielellään. ”Ei. Enkä halua enää palata takaisin.”

Sydän huokaa ja hyväilee Mielen hiuksia. ”Sinä olit aina meistä kahdesta se vahvempi. Aika on pian käsillä, joten sinun on mentävä.”

Mieli ei päästä irti vaan pusertaa Sydämen entistä tiukemmin itseään vasten. Hän tuntee naisen nilkan ympärillä kiemurtelevan jalokiviketjun painon ihollaan.

Mieli. Pellegrinin ääni puhaltaa Mielen ajatusten läpi kuin jääkylmä tuulenpuuska.

”Anna minun jäädä vielä hetkeksi. En halua mennä takaisin –”

Mieli!

Siirtymä on äkillinen ja kivulias. Se muistuttaa tunnetta, joka syntyy, kun persikankiveä purraan kaikin voimin. Mieli tuntee todellisuuden palaavan ympärilleen, ja sen kivikova ydin on pirstoa hänen hampaansa. Hän istuu jälleen sellissä, jonne kalvakka keinoaurinko luo haaleaa hohdettaan. Hänen edessään on lasinen seinä ja sen tuolla puolen kaksi varasta, jotka keskustelevat keskenään.

Samassa Mieli muistaa tehtävänsä, jota on valmisteltu monta kuukautta. Hän havahtuu täysin, ja suunnitelman yksityiskohdat alkavat vilistä hänen mielessään.

Tein virheen, kun annoin sinulle tuon muiston, pellegrini toteaa. Nyt on joka tapauksessa toimittava. Päästä minut ulos – täällä alkaa olla ahdasta.

Mieli nousee seisomaan ja sylkäisee persikankiven päin lasiseinää, joka hajoaa säpäleiksi ohuen jääkuoren lailla.

Aika hidastuu.

Luoti porautuu kallooni hyisesti sykkivänä särkynä. Tunnen kaatuvani mutta en kellahda kumoon vaan jään leijumaan jonkinlaiseen välitilaan. Kuningaspettäjä seisoo sinihohtoisen rajalinjan takana paikoilleen jähmettyneenä, ase yhä kädessään.

Lasinen seinä särkyy kappaleiksi oikealla puolellani. Auringossa kimmeltävät lasinsirpaleet leijailevat ympärilläni kuin säihkyvän pienoisgalaksin tähdet.

Sellissä istunut nainen harppoo minua kohti. Hänen askeleensa ovat määrätietoiset kuin näyttelijällä, joka on harjoitellut osansa ennalta.

Nainen katselee minua arvioivasti. Hänellä on lyhyeksi leikatut tummat hiukset ja arpi vasemman poskiluun kohdalla – musta, geometrisen täsmällinen ura, joka erottuu selvästi kuparinruskeaa ihoa vasten. Hänen silmänsä ovat vaaleanvihreät.

”Tänään on onnenpäiväsi”, nainen sanoo. ”Sinulle on tiedossa keikka.” Hän ojentaa kätensä.

Jääkylmä päänsärky voimistuu. Huomaan ympärillämme kieppuvassa lasinpirstalegalaksissa kiehtovia kuvioita, melkein kuin tuttujen kasvojen ääriviivat –

Kasvoilleni leviää hymy. Niin tietysti – kuolemani on edelleen kesken. Simulaatiossa on virhe, jonka seurauksena aistiharhat kestävät tavallista pitempään. Vankilat ovat kaikkialla samanlaisia, aina yhtä rempallaan. Mikään ei muutu.

”En ole kiinnostunut.”

Uninainen rypistää otsaansa.

”Nimeni on Jean le Flambeur. Varastan mitä mieleni tekee, milloin mieleni tekee. Poistun täältä niin ikään itse valitsemallani hetkellä enkä sekuntiakaan aikaisemmin. Itse asiassa täällä on varsin miellyt–” Räjähtävä kipu iskee näkökenttäni valkoiseksi. Minua alkaa naurattaa.

Harhaisen kuolinuneni syövereissä joku nauraa kanssani. Voi Jean pieni, toinen, raastavan tuttu ääni sanoo. Voi sinua. Me otamme tämän.

Lasinen käsi hipaisee poskeani samalla hetkellä, kun simuloidut aivoni viimein päättävät, että on aika kuolla.

Mieli kannattelee varkaan elotonta ja painotonta ruumista käsivarsillaan. Pellegrini virtaa persikankiven sisältä lämpöväreilyn kaltaisena ja aineellistuu sitten pitkänhuiskeaksi naiseksi, jolla on kauniisti aaltoilevat kullanruskeat hiukset, valkoinen leninki ja timanttikaulanauha. Nainen näyttää yhtä aikaa sekä nuorelta että vanhalta.

Nyt on parempi, nainen toteaa. Mielessäsi ei ollut juuri liikkumatilaa. Hän venyttelee nautinnollisesti käsiään. No niin, hoidetaan sinut pois täältä ennen kuin veljeni lapset huomaavat. Minulla on täällä vielä tekemistä.

Mieli tuntee ulkopuolisen voiman virtaavan ruumiiseensa ja ponnistaa ilmaan. Hän kohoaa yhä korkeammalle varas käsivarsillaan. Hetken ajan hänestä tuntuu samalta kuin silloin, kun hän vielä asui isoäiti Brihanen talossa ja hänellä oli siivet. Vankila näkyy kaukana alapuolella pikkuriikkisten neliöiden hilana. Neliöt vaihtavat väriä kuin pikselit ja muodostavat jatkuvasti muuttuvia, monimutkaisia yhteistoiminnan ja pettämisen mosaiikkikuvioita.

Juuri ennen kuin vankila katoaa näkyvistä, sen pintaan ilmestyvät pellegrinin hymyilevät kasvot.

Kuoleminen muistuttaa

aavikon halki taivaltamista varkaus mielessä. Poika makaa kuumassa hiekassa ja tarkkailee aurinkopaneelipeltojen reunalla havaitsemaansa robottia. Aurinko porottaa kuumasti hänen selkäänsä. Robotti näyttää aivan maastokuvioidulta ravulta ja heppoiselta kuin leikkikalu. Sen sisällä on kuitenkin arvokasta tekniikkaa, josta Silmäpuoli-Ijja maksaa hyvin. Jos nuorukainen toimii nyt niin kuin perheenpään kuuluu, on olemassa pieni mahdollisuus, että Tafalkayt suostuisi jälleen kutsumaan häntä pojakseen –

En olisi halunnut kuolla

vankilassa, saastaisessa ja kitkerän ummehtuneessa betoni- ja metallibunkkerissa, jossa saa harva se päivä kuonoonsa. Nuoren miehen haljennutta huulta jomottaa. Hän lukee tarinaa toisesta miehestä, joka on jumalan kaltainen ja tekee mitä tahtoo: varastaa kuninkaitten ja keisarien salaisuudet, pitää lakeja ja sääntöjä pilkkanaan, vaihtaa tarvittaessa kasvoja, saa halutessaan kaikki maailman timantit ja naiset. Miehestä, jolla on kukan nimi.

Kiinni jääminen on sietämätöntä.

kiskovat hänet kovakouraisesti ylös hiekan seasta. Sotilas läimäyttää häntä kämmenselällä kasvoihin, ja toiset kohottavat kiväärinsä –

ei läheskään yhtä hauskaa kuin

varastaa mieleltä, joka on tehty puhtaasta timantista. Varkaiden jumala piilottelee älyhiukkasista muodostuvan kvanttilomittuneen partikkelipilven seassa. Hän kuiskii timanttimielelle valheita niin kauan, että se luulee häntä yhdeksi omista ajatuksistaan ja päästää hänet peremmälle.

ylös –

Ne, jotka ovat monet, ovat rakentaneet maailmoja – säihkyviä maailmoja, jotka kimmeltävät hänen kättensä ulottuvilla

Kuoleman kaltaista. Ja pakeneminen on kuin

avain kääntyisi lukossa. Metallikalterit liukuvat sivuun. Jumalatar astelee sisään ja kertoo vangille, että tämä on vapaa.

syntymä.

Ja tarina jatkuu.

Vedän syvään henkeä. Joka paikkaa kolottaa, ja mittasuhteet ovat täysin sekaisin. Nostan jättimäiset kädet silmieni peitoksi. Kosketus tuntuu säkenöivänä kipuna. Lihakseni ovat kuin teräsvaijeria, nenäni on täynnä limaa ja vatsassa on polttava, vääntelehtivä reikä.

Pakotan itseni keskittymään. Muodostan aistihälystä suuren, kömpelön ja sileäpintaisen kivenlohkareen, jollaisia tapaa Argyre Planitian pohjalla. Sen jälkeen asetun mielessäni makaamaan tiheäsilmäisen verkon päälle ja soljun sen läpi, hajoan hienoksi punaiseksi hiekaksi. Kivenlohkare jää verkkoon.

Hiljaisuus palaa äkillisesti. Kuuntelen pulssiani, joka on aivan liian tasainen. Sydämeni lyö kuin täydellisen täsmällinen kone.

Tunnen nenässäni hennon kukkaistuoksun. Ilmavirta kutittelee kyynärvarsieni ihokarvoja – ja muidenkin paikkojen, sillä olen edelleen ilkialaston. Seuraavaksi havahdun painottomuuden tunteeseen ja älyaineen vaitonaiseen mutta selvästi aistittavaan läsnäoloon. Jossakin lähistöllä on myös toinen ihminen.

Jokin kutittaa nenääni. Pyyhkäisen kädellä kasvojani ja avaan silmäni. Valkoinen perhonen lepattaa minusta poispäin, kohti kirkasta valoa.

Räpyttelen silmiäni. Olen avaruusaluksessa, kaikesta päätellen oortilaisessa hämähäkkilaivassa. Ympäröivä tila on sylinterinmuotoinen, pituudeltaan noin kymmenen metriä ja halkaisijaltaan viisi. Aluksen läpinäkyvät seinät ovat likaisen komeettajään väriset. Seinissä on oudon näköisiä, riimukirjaimia muistuttavia veistoksia. Sylinterin keskusakselin tietämillä leijailee pallomaisia bonsaipuita ja monitahoisia avaruuskalusteita. Seinien tuolta puolen alkaa tähtien täplittämä pimeys. Kaikkialla lepattaa pieniä valkoisia perhosia.

Pelastajani leijuu jonkin matkan päässä. Väläytän hänelle hymyn.

”Nuori neito, luulenpa, että olette kauneinta mitä olen konsanaan nähnyt.” Ääni kuulostaa kaukaiselta, mutta tunnistan sen silti omakseni. Pohdin, mahtavatko kasvoni olla suurin piirtein oikean näköiset.

Läheltä katsottuna nainen näyttää hätkähdyttävän – ja autenttisen – nuorelta. Hänen kirkkaanvihreistä silmistään puuttuu useita kertoja eläneen maailmaan väsynyt katse. Naisella on yllään sama yksinkertainen vaate kuin vankilassakin. Hän leijuu petollisen huolettomassa asennossa, sileät ja paljaat jalat ojennettuina, yhtä aikaa rentona ja valppaana kuin itämainen taistelija. Hänen vasenta nilkkaansa koristaa värikäs jalokiviketju, joka kiemurtelee ylemmäs säärtä pitkin.

”Onnittelut, varas”, nainen sanoo. Ääni on matala ja hillitty, mutta siitä välittyy silti hienoinen halveksunta. ”Pääsit pakoon.”

”Mahdollisesti, tai sitten kyseessä on vain dilemmapelin uusi variaatio. Arkontit ovat tähän mennessä keskittyneet ainoastaan siihen, joten suonette anteeksi epäluuloni. Olen sentään virunut viime ajat virtuaalisessa helvetissä.”

Tunnen värähdyksen jalkovälissäni, ja osa epäilyksistäni haihtuu saman tien.

Tarkastelen erektiotani välinpitämättömästi. ”Pyydän anteeksi. Olen ollut pitkään yksin.”

”Siltä vaikuttaa.” Nainen rypistää otsaansa, ja hänen ilmeessään yhdistyvät omalaatuisella tavalla inho ja kiihottuneisuus. Tajuan, että hän tarkkailee uuden kehoni biosyötettä ja on siten tietoinen sen kaikista toiminnoista. Olen siis edelleen kahleissa.

”Sinut on hoidettu ulos dilemmavankilasta”, nainen vakuuttaa. ”Se ei ollut aivan halpaa. Miljoonat kopiosi ovat tietysti edelleen kiven sisässä, joten saat siinäkin mielessä kiittää onneasi.”

Tartun yhteen keskusakselin tukikahvoista ja asemoin itseni häveliäästi bonsaipuun taakse. Lehvästön seasta lehahtaa perhosparvi. Liikkuminen tuntuu oudolta, sillä kehoni lihakset ovat vasta virkoamassa.

”On minulla nimikin, nuori neito.” Ojennan kättäni oksiston takaa. ”Jos vain sallitte.” Nainen tarttuu empivästi käteeni ja puristaa sitä. Rutistan takaisin niin lujaa kuin kykenen, mutta naisen ilme ei värähdäkään. ”Jean le Flambeur palveluksessanne. Tosin minun on myönnettävä, että olitte äskenkin oikeassa”, jatkan ja avaan toisen käteni. Jalokivikoristeinen nilkkaketju kiemurtelee kämmenelläni kuin säihkyvä käärme. ”Olen todellakin varas.”

Naisen silmät välähtävät, ja poskiluun poikki kulkeva arpi tummuu sysimustaksi. Seuraavassa sekunnissa minut syöstään helvettiin.

Olen hahmoton piste hellittämättömän pimeyden keskellä. En pysty muodostamaan alkeellisintakaan ajatusta, sillä mieleni kituu musertavan paineen alla. Pakotietä ei ole. En kykene ajattelemaan, saati muistamaan tai tuntemaan. Kokemus on tuhatta vankilaa karmivampi ja kestää ikuisuuden.

Sitten palaan takaisin. Haukon vaivalloisesti henkeä ja yökkäilen sappinestettä, joka jää killumaan ympärilleni painottomuudessa leijuvina klöntteinä. Vatsani on vääntyä ylösalaisin, mutta olen silti kiitollinen joka ainoasta tuntemuksesta.

”Noin et tee toiste”, nainen sanoo. ”Tällä hetkellä ruumiisi ja mielesi ovat sinulla vain lainassa. Jos varastat sen mitä käsketään, saat ehkä pitää ne.” Jalokivikäärme kiemurtelee jälleen naisen säärtä pitkin. Hänen poskilihaksensa värähtävät.

Vankilassa hioutuneet vaistoni käskevät minua pysymään vaiti ja lopettamaan oksentamisen. Liukaskielinen puoleni haluaa kuitenkin puhua, enkä kykene estämään sitä.

”Valitettavasti en pysty”, henkäisen nopeasti.

Naisen otsalle ilmestyy sulavalinjainen juonne, kuin suoraan taiteilijan siveltimestä. ”Mitä tarkoitat?”

”Pelastitte minut liian myöhään, neito hyvä. Ehdin jo tehdä parannuksen ja olen tätä nykyä mitä epäitsekkäin olento. Rakastan kaikkia lähimmäisiäni enkä suurin surminkaan kykenisi ottamaan osaa rikolliseen toimintaan – en edes valloittavan hyväntekijäni pyynnöstä.”

Nainen katsoo minua ilmeettömin silmin.

”Selvä on.”

”Mikä niin?”

”Se, ettei sinusta ole minulle mitään hyötyä. Täytyy ilmeisesti käydä hakemassa toinen kappale. Perhonen, kääräise tämä tyyppi kuplaan ja heitä menemään.”

Tuijotamme toisiamme vaitonaisina. Tunnen itseni typeräksi. Olen liian tottunut dilemmavankilan juonitteluihin, ja ne saavat tällä erää riittää. Luovutan ja käännän katseeni syrjään.

”Älkää toki hätiköikö”, lausahdan verkkaisesti. ”Luulenpa, että minussa on sittenkin rahtunen itsekkyyttä jäljellä. Kyllä vain – tunne voimistuu kaiken aikaa.”

”Sitähän minäkin”, nainen tokaisee. ”Varsinkin kun olet kuulemma parantumaton tapaus.”

Kohautan olkapäitäni. ”Mitä seuraavaksi tapahtuu?”

”Kaikki aikanaan. Minun nimeni on Mieli, ja tässä on alukseni Perhonen.” Nainen heilauttaa kättään suurpiirteisesti. ”Niin kauan kuin olet luonamme, sinulla ei ole muita jumalia.”

”Te olette siis Kuutar ja Ilmatar?” tiedustelen ja mainitsen samalla oortilaisten jumalat.

”Mahdollisesti – tai Sysimies, jos niikseen tulee.” Nainen hymyilee, ja äskeisen kiirastulen muisto palaa mieleeni. Sen varjosta tarkasteltuna pelastajani tosiaan muistuttaa etäisesti synkkää hahmoa, jota oortilaiset palvovat tyhjyyden jumalana. ”Perhonen opastaa sinut vierashyttiin.”

Varkaan poistuttua Mieli asettuu makuulle ohjausseimeen. Hän on lopen uupunut siitäkin huolimatta, että hänen ruumiinsa – joka on odottanut Perhosen huomassa monta kuukautta – on biosyötteen mukaan levännyt ja hyvässä kunnossa. Kaikkein pahinta on kuitenkin kognitiivinen dissonanssi.

Olinko minä vankilassa, vai oliko siellä joku toinen?

Hän muistaa tehtävän valmisteluun kuluneet pitkät viikot ja kvanttipistepuvussa vietetyt päivät, joina kello kävi subjektiivista vitka-aikaa. Hänen tavoitteenaan oli tehdä rikos, jotta arkontit ottaisivat hänet kiinni ja heittäisivät vankilaan. Juoni onnistui, ja hän vietti ikuisuuden sellissään mieli vanhan muiston sisään käpertyneenä. Sitten hän pakeni varas mukanaan, sinkoutui taivaalle pellegrinin heittämänä ja heräsi lopulta uudessa ruumiissa, vapisevana ja arkana.

Kaikki tuo vain varkaan tähden.

Hän aistii mielessään kvanttisäikeisen napanuoran, joka on jatkuvassa yhteydessä pellegrinin varkaalle valmistamaan ruumiiseen. Varkaan ajatukset ovat läsnä hänen omiensa rinnalla vaimeana aistimuksena, samalla tavoin kuin sängyssä makaava ihminen on tietoinen vierustoverinsa liikkeistä, kun tämä kääntyilee unissaan. Mieli hymähtää – on aivan Sobornost-jumalattaren tapaista sälyttää hänen harteilleen tehtävä, joka ajaa hänet takuuvarmasti hulluuden partaalle.

Varas kosketti Sydämen korua, Mieli ajattelee. Vihantunne lievittää tuskaa hieman. Eikä tässä sentään ole kyse ainoastaan varkaasta, vaan myös Sydämestä.

”Vein hänet hyttiinsä”, Perhonen ilmoittaa. Aluksen lämmin ääni on ainakin jotain täysin Mielen omaa, puhdasta, ei vankilan tahraamaa. Hän sulkee kämmeneensä yhden aluksen pienistä ilmentymistä. Valkea perhonen räpyttää siipiään tasaisesti ja kutittelee Mielen ihoa.

”Onko lemmekäs olo?” Perhonen tiedustelee leikkisään sävyyn.

”Ei. Minulla on vain ollut ikävä.”

”Niin minullakin.” Perhonen lennähtää Mielen kämmeneltä ja jää lepattamaan hänen päänsä ympärille. ”Täällä oli ihan kamalan yksinäistä.”

”Uskon sen. Olen pahoillani.” Samassa Mieli aistii päänsä sisässä jomottavan tunteen. Hänen mielessään on terävä kohta, aivan kuin jotakin olisi leikattu pois ja liitetty myöhemmin takaisin paikoilleen.

Palasinko minä takaisin samanlaisena kuin lähdin?

Hän voisi tiedustella asiaa sobornostvalmisteiselta metakorteksiltaan, pyytää sitä paikallistamaan jomotuksen ja siirtämään sen syrjään. Sellainen ei kuitenkaan kuulu oortilaisten sotureiden tapoihin.

”Et ole kunnossa”, Perhonen toteaa. ”En olisi saanut päästää sinua hänen mukaansa. Hän ei olisi saanut pakottaa sinua.”

”Hys”, Mieli kuiskaa. ”Hän kuulee.” On kuitenkin jo liian myöhäistä.

Pieni Perhoseni, pellegrini sanoo. Pitäisihän sinun tietää, että huolehdin aina lapsistani. Sitten se ilmestyy Mielen viereen tutussa naisen hahmossaan.

Senkin tuhmeliini, nainen toruu. Kyllä niitä antamiani lahjoja saisi käyttääkin. Annahan kun katson. Hän käy istumaan Mielen viereen, aivan kuin aluksessa vallitsisi Maan painovoima, ja ristii jalkansa. Sitten hän koskettaa Mielen poskea ja katsoo tätä tummanruskeilla silmillään. Hänen sormensa ovat lämpimät lukuun ottamatta erään sormuksen kylmää reunaa, joka osuu täsmälleen Mielen poskiluun poikki kulkevan arven kohdalle. Mieli hengittää naisen tuoksua sisäänsä. Hän aistii pyörivää liikettä, on tuntevinaan kellokoneiston rattaat, jotka kääntyvät ja loksahtavat sitten paikoilleen. Samassa hänen mielensä on jälleen silkinpehmeä.

Onko nyt parempi? Jonain päivänä ymmärrät, että meidän tapamme on oikea. Et enää kanna huolta siitä, kuka kukin on, vaan huomaat, että kaikki ovat yhtä kuin sinä.

Jomotus katosi samaan tapaan kuin polttava kipu palohaavasta, jota valellaan kylmällä vedellä. Helpotuksen tunne on niin voimakas, että Mieli on vähällä purskahtaa itkuun. Se ei kuitenkaan ole soveliasta hänen edessään. Niinpä Mieli tyytyy avaamaan silmänsä ja odottamaan kuuliaisena.

Ei minkäänlaista kiitosta? nainen tiedustelee. Hyvä on. Hän avaa käsilaukkunsa, ottaa esiin pienen valkoisen sylinterin ja asettaa sen huulilleen. Sylinterin toinen pää syttyy hehkuun ja alkaa levittää ympärilleen pahaa hajua. Kerrohan sitten, mitä mieltä olet varkaastani.

”Ei ole minun asiani esittää mielipiteitä”, Mieli toteaa. ”Tehtäväni on palvella.”

Hyvä vastaus, joskin aavistuksen tylsä. Eikö hän olekin komea? Sano nyt rehellisesti, kaipaatko vielä kadonnutta rakastasi, kun luonasi on tuollainen komistus.

”Tarvitaanko häntä todella? Voisin tehdä kaiken itsekin, jos vain saisin palvella sinua niin kuin ennen –”

Nainen hymyilee. Hänen kirsikanpunaiset huulensa ovat täydelliset. Ei, tällä kertaa emme toimi niin. Et välttämättä ole palvelijoistani voimakkain, uskollisin sen sijaan kyllä. Tee niin kuin sanon, ja saat nähdä, että uskosi palkitaan.

Pellegrini katoaa näkyvistä. Mieli makaa jälleen yksin ohjausseimessä, ja pienet valkoiset perhoset tanssahtelevat hänen ympärillään.

Hyttini ei ole juuri siivouskomeroa suurempi. Tilaan seinään upotetusta valmistimesta proteiinipirtelön, mutta uusi kehoni ei osaa vielä sulattaa ravintoa kunnolla. Joudun tekemään pikaista tuttavuutta käymälän kanssa ja saan huomata, et-teivät oortilaiset pahemmin piittaa mukavuuksista: seinän sisästä ilmaantuu tarpeiden tekoa varten pieni, itsenäisesti liikkuva säkki, joka kiinnittyy käyttäjänsä takapuoleen.

Yksi hytin kaarevista seinistä on peilipintainen, ja tarkast...