Tykki

Tykki

Porakorpi

 

Markku Ropponen

Crime Time

Helsinki

© 2011 Markku Ropponen
 
ISBN 978-952-5918-09-0 (epub)
 
E-kirjan toteutus: Gracevoice Oy, 2011

 

Markku Ropponen

TYKKI 6: PORAKORPI

 

 

Porakorpi kuuli vaimon askeleet takanaan. Jäännösverolippu ja verotoimiston viskaalin hyytävä kirje nököttivät hieman erillään maksamattomista laskuista, kirjanpitokansioiden vinkkeliin horjahtanut rivi täytti kaksi hyllyä laidasta laitaan kauas menneisiin vuosiin. Vaimo pysähtyi kynnykselle. Porakorpi tuijotti ikkunasta raitille, missä huiviin ja mustaan palttooseen sonnustautunut muori väisteli potkukelkalla pälviä, lykki lumiosuudet käsilaukku hantaakissa heiluen ja kaartoi viimein ruokakaupan pihaan.

Kukaan ei lykkinyt potkurilla sen paremmin kuin millään muullakaan kulkupelillä Porakorven Lamppu & Sähkön pihaan. Taskulaskimen näytössä luki persneton suuruus killingin tarkkuudella, ja se summa suistaisi heidät mieron tielle.

Vaimo kysyi, aikoiko Porakorpi mennä avaamaan. Kello oli viittätoista vaille kymmenen. Vaimon äänen sivujuonteesta erottui räjähdysaltis närä, joka sai Porakorven jännittymään odotettavissa olevan kahakan tähden. Avioliittoa oli takana liki kolmekymmentä vuotta, joista valtaosa oli uhrattu Lamppu & Sähkön hyväksi. Kiinteistö sijaitsi sivukadulla, ja alan oikukkaat trendit ja kustannustason nousu toivat jatkuvasti mukanaan yllätyksiä, jotka olivat harmaannuttaneet Porakorven ja tuplanneet huolenvakojen määrän hänen otsallaan. Hän sanoi vaimolle, että oli pannut oveen ilmoituksen inventaariosta. Puoti pysyisi suljettuna sen päivän.

Tuli hiljaista. Kotvan Porakorpi jo uskoi, että vaimo oli mennyt, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Työhuoneen ilmapiirin pahaenteisessä väreilyssä alkoi tuntua palaneen hajua, kun vaimo kysyi, missä Fidu oli. Se oli vaimon undulaatti ja sen häkki roikkui näyteikkunan koukussa lähellä ovea. Fidu oli karannut joitakin kertoja ja oli lentää lehahdellut varjostimelta toiselle tunteja tärvänneiden kiinniottoyritysten aikana, samalla kun oli pilkannut heitä nokka levällään ja ruikkinut pyrstönsä alta täysosumia toinen toistaan kalliimpien valaisimien päälle. Kun Fidu oli lopulta saatu haaviin ja kun Porakorpi oli vain vaivoin hillinnyt aikeensa vääntää siltä niskat nurin, alkoi nöyryyttävä paskoksien putsaaminen.

Hän kohautti laihoja olkapäitään ja kysyi, oliko vaimo katsonut häkistä. Siitä paikasta kannattaisi aloittaa.

Lätäköt pärskyivät sateenkaaren väreissä raittia höyryävän rekan kupeissa. Moottorin kumu sai kirjanpitokansiot tytisemään, taskulaskimen näyttö oli sammunut. Vaimo sanoi häkin olevan tyhjä.

- Sitten se sontii alakerrassa ympäriinsä.

- Ei sonni. Siivositko illalla sen häkin?

- Siivosin. Niinhän sinä pyysit.

- Muistitko sulkea häkin?

- Juu.

- Etkä muistanut. Piditkö ulko-ovea auki kauankin, kun panit inventaariolapun?

- Sekunnin.

Vaimon teorian mukaan Fidu oli lentänyt ovesta ulos. Porakorven mielestä se oli mahdotonta, koska Fidu oli yhdellä tai korkeintaan kahdella älynystyrällä varustettu skeidalinko, joka oli tullut kaiken lisäksi hulluksi Lamppu & Sähkön kattoon ripustetussa alamittaisessa häkissään. Fidun paikka oli tropiikissa ja sikäli kuin se oli päässytkin pakosalle, niin saisihan se maistaa vapautta edes ripauksen, ennen kuin varikset nokkisivat sen hengiltä tai ennen kuin sen siivet jähmettyisivät kuolonkankeuteen kevätpakkasissa.

Vaimo korotti ääntään ja haukkui Porakorven julmuriksi. Verotoimiston uhkauskirje leijui lattialle. Vaimon mielestä Porakorpi oli itseensä sykertynyt tylsimys, jonka ei kannattanut ruveta arvostelemaan kenenkään toisen älynystyröitä niin kauan kuin omat olivat kehittäneet Lamppu & Sähkön kaltaisen miljoonabisneksen.

- Sitä paitsi pidit edellisen inventaarion kolme viikkoa sitten.

Porakorpi nousi tuoliltaan. Hän oli yli viidenkymmenen ja hänen kapeille kasvoilleen oli asettunut vuosien saatossa liikkeen hiljaiseloa myötäilevä, hieman alakuloinen ja seisahtunut ilme, joka ei muuttunut miksikään edes nyt, vaikka hän suuttui elämänuraansa suunnatusta ivasta. Hän oli huono riitelemään, piti ilon ja surun sisällään ja aavisti itsekin, että sellaisella asenteella pää voisi kolahtaa olemassaolon peräseinään ennen aikojaan.

Vaimon katkeruuden rumputuli saatteli hänet alakertaan, missä hän pani karvahatun päähänsä, puki takin ja suori ulos takapihan ovesta. Vuosituhat oli vaihtunut, ihmeellinen millenium, josta kaikki olivat toitottaneet kuin Herran tulemisesta, mutta mitään se ei ollut muuttanut. Ei tietenkään, vain hölmö olisi voinut uskoa muuta.

Vaimo seisoi kädet puuskassa ulkorapuilla ja antoi ymmärtää, että karkuruus oli aina ollut Porakorven ainoa keino väistellä hankaluuksia. – Joko olet valinnut saatana pakosuunnan, kun ulosottomies tulee?

Ibizan takaluukku kukki ruostetta, ikkuna oli hileessä. Porakorpi avasi luukun ja arveli, ettei jemmapullon etiketin alareunaan vajentunut kurkunkostuke ihan riittäisi. Hänellä oli lompakossa sen verran, että kun lisäisi siihen pullo- ja tölkkipanttien tuoton, yhden tähden jallu olisi mahdollisuuksien rajoissa. Kenties jäisi ylimääräistä makkaraan ja leipäänkin. Vaimon pää verhoutui hengityshuuruihin, yöpakkanen oli kirjaillut ulkoseinään talven viimeisen taidenäyttelyn.

Porakorpi haki pitkäripaisesta jallun, tyhjensi pantit koneeseen kadun toisen puolen ruokakaupassa ja osti eväät. Tyrväinen tuli vastaan tuulikaapissa. Se oli pankinjohtaja ja oli evännyt maaliskuun alussa Porakorven luonnosteleman uuden takaisinmaksuaikataulun parilla lauseella, joiden huonosti peitelty ydin oli se, että jokin raja täytyi olla luusereidenkin hyysäämisellä. Tyrväisellä oli päässä supireuhka, kainalossa kaljakeissi, kourassa viinakaupan konjakkikassi ja naamalla suhdetoimintamiehen mielevä ja erittäin lyhyt hymy, kun he ohittivat toisensa.

Porakorpi veti parkissa keuhkoihinsa miinus kahden asteen raikasta pakkasilmaa ja ajatteli, ettei katkeroituminen ollut sellaisena päivänä mistään kotoisin. Hän istahti autoon, varmisti ettei kukaan nähnyt ja otti varovaisen jalluhuikan, joka lähetti elimistöön mukavasti lämmittäviä signaaleja ja lujitti uskoa siihen, että kaikesta selvittäisiin.

Ajomatkan aikana viimeinenkin pilvi väistyi taivaalta ja päivä kirkkeni kuin olisi pyyhkäissyt talven kerralla unohduksiin. Peiliin ripustettu puolen vaaksan mittainen kumiapina heilahteli verkalleen, radiossa Frederik lauloi vanhaa hittiään Sääli on sairautta.

Porakorpi otti toisen kulauksen metsätaipaleella, ihasteli polun ylle lumen painosta taittuneiden latvusten kuuraista holvistoa ja pohdiskeli huvittuneena, kuinka monennen huikan jälkeen velat mahtaisivat muuttua saataviksi. Hän kääntyi viimeiselle töyssypätkälle ja raapaisi hyvän olon puuskassaan kasaan elämisen mallin, joka koostuisi talostelusta mökillä (vahinko vain, että se oli vaimon mökki), kalastelusta ja muista luontaiselinkeinoista, sanalla sanoen vaatimattomuudesta. Ei ihminen ihmeitä tarvinnut, yksinkertaisuutta ja hiljentymistä vain. Lukemattomat sukupolvet olivat pärjänneet samaan tapaan, mutta toisin oli nyt tekaistujen tarpeiden kulutusyhteiskunnassa. Kuka helvetti kaipasi design-varjostimia? Jos niiden valmistus lopetettaisiin mahtikäskyllä, viikon kuluttua kukaan ei muistaisi niitä. Sama päti krumeluuriin kuin krumeluuriin.

Auto työntyi portista pihaan. Vaikka metsässä olikin ollut vielä lunta, täältä se näytti reippaanlaisesti huvenneen. Porakorpi sammutti moottorin ja hätisti tuhdilla moukulla jonkin mielen peränurkasta pyristelevän huolen. Harmaaksi maalattu hirsimökki sijaitsi rannan tuntumassa. Hän oli käynyt tontilla viimeksi maaliskuussa vähän samanlaisen suukovun karkottamana, mutta visiitistä ei ollut enää jäljellä todisteita. Räystäskourujen jääpuikot kimalsivat ja sulivat. Katolta valahtanut lumi oli kasaantunut laattakivipolulle valliksi, jota keskipäivän aurinko oli päässyt mataloittamaan.

Kotvan kuluttua liedessä humisi valkea, kahvipannu suitsutti nokastaan herkullista tuoksua ja Porakorpi istui pilkkihaalareissaan kuistin rapuilla tupakkaa röyhytellen. Päivä kilotti lämmittävänä silmiin, mättään katveesta varpujen alta päänsä tuikannut myyrä vahtasi Porakorpea kuono väristen.

Kuinka epätodellisilta Lamppu & Sähkön virttyneet fiilikset tuntuivatkaan! Entä minkä verran painoarvoa tällaisessa ympäristössä oli annettava vaimon mekastukselle tai verotoimiston lappusille? No ei niin paskankaan. Porakorpi puhalsi savun sieraimistaan ja otti mukista plöröä. Valonsäteiden kultaama järvenselkä saaren takana näytti onnenmaalta.

 

Hän voiteli leivät, leikkasi makkaraa päälle ja täytti termospullon juomalla, jossa oli viisi kuudesosaa kahvia ja loput jaloviinaa. Pulloon jäi hätävaraa ja jos oikein koville ottaisi, reservinä hölskyi vielä auton jemma. Hilpeät viheltelynluritukset karkasivat hänen harvojen viiksiensä alta yläilmoihin kevään koreina trilleinä kun hän laskeutui reppu selässä ja kaira olalla rantaan ja lähti tarpomaan kohti ahvensyvänteitä. Oli selvää, ettei mielialakäyrää voinut pitää yllä pelkän viinan voimalla saati että se riittäisi joka ikisen takaiskuajatuksen pehmentämiseen. Tunnin tai kahden ryyppytauko ei vielä laskisi spirittiä punaiselle, ja eikö pelkästään luonnon herääminen pimeän vuodenajan pihdeistä herättänyt toiveita paremmasta?

Porakorven kasvoille herkesi hymy, joka oli sangen harvinainen. Asiakaspalvelutilanteissa hän viljeli sitä niin kitsaasti, että lähikorttelien vääräleuat olivat tituleeranneet häntä jo ajat päivät ”Lamppu & Sähkön ilopilleriksi”.

Hän kiersi Äimäsaaren sen länsipäädystä - taisipa laulellakin - ja varjosti otsaansa nähdäkseen paremmin selälle, missä oli erottavinaan parin pilkkijän etäisen hahmon. Kenties ne olivat jallun ja auringon kirvoittamia kangastuksia. Tienoon kesämökkiasutus oli harvaa ja jäätilanne käynyt sanomalehden mukaan sen verran oikukkaaksi, ettei urheilemaan kannattanut ryhtyä.

Muutama koekairaus tuotti vesiperän. Porakorpi oli pannut koukkuun syötiksi sormenpään kokoisen palleron, joka koostui haaleass...