Enkelioppi_kansi.jpg
Enkelioppi_titteli.jpg

Angelalle







Enkelioppi on teologian haara, joka tutkii systemaattisesti enkeleitä

ja niiden profeetallista vaikutusta ihmiskunnan historiassa.

Sitä harjoittavaa henkilöä kutsutaan enkelitutkijaksi.

Paholaisenkurkun luola
Bulgarian Rhodopevuorilla

Talvi 1943

Enkelitutkijat tarkastelivat ruumista. Se oli säilynyt koskemattomana eikä siinä näkynyt mätänemisen merkkejä. Iho oli sileä ja pergamentinvalkoinen. Elottomat akvamariininsiniset silmät tuijottivat kohti taivasta. Vaaleat kiharat ryöppysivät korkealle otsalle ja veistoksellisille olkapäille kuin kultainen sädekehä. Jopa sen yllä oleva vaate – joka oli kudottu jostakin valkoisena väikkyvästä metallista jota kukaan heistä ei tunnistanut – oli hohtavan puhdas, kuin olento olisi kuollut jossakin pariisilaisessa sairaalassa eikä tässä luolassa syvällä maan uumenissa.

Heidän ei olisi pitänyt hämmästyä löytäessään enkelin niin hyvin säilyneenä. Enkelin sormien kynnet, jotka hohtivat kuin helmisimpukan sisäpinta; sileä, navaton vatsa; luonnottoman läpikuultava iho – kaikki vastasi heidän odotuksiaan, jopa siipien asento oli oikea. Ja silti se oli liian ihana, liian elävän näköinen olennoksi, johon he olivat tutustuneet vain ummehtuneissa kirjastoissa renessanssimaalausten painokuvien avulla. Sen näkeminen oli ollut heidän tähtäimessään koko heidän ammatillisen ikänsä ajan. Vaikka yksikään heistä ei olisi sitä myöntänyt, he olivat salaa pelänneet löytävänsä vain kammottavasti käpristyneen ruumiin, pelkkiä luita ja kudoksenrippeitä, niin kuin arkeologisista kaivauksista. Mutta heitä olikin odottanut tämä: hento kapeasorminen käsi, kotkannenä, jähmettyneeseen suudelmaan suipistuneet huulet. Enkelitutkijat kumartuivat ruumiin ylle luoden siihen pelokkaita silmäyksiä, kuin odottaisivat olennon äkkiä räpyttävän silmiään ja heräävän.

krumeluuri.jpg

ENSIMMÄINEN HIERARKIA

Tämä satu koskee teitä.

Tahdottehan mielen nostaa

ylös valon maailmaan.

Yritys jos raukeaa, jos

taakseen kääntyy katsomaan

Tartaroksen onkaloon,

kaiken rakkaan kadottaa.

Boethius: Filosofian lohdutus

Pyhän Rosan luostari, Hudsonjoen laakso,
Milton, New York

23. joulukuuta 1999 klo 4.45 aamulla

Evangeline heräsi ennen aamunkoittoa, kun neljännessä kerroksessa oli vielä hiljaista ja pimeää. Varoen herättämästä sisaria, jotka olivat rukoilleet koko yön, hän otti kenkänsä, sukkansa ja hameensa ja hiipi paljain jaloin yhteiskylpyhuoneeseen. Hän toimi nopeasti, vielä puoliunessa, peiliin katsomatta. Kylpyhuoneen ikkunasta näkyivät aamunkoittoa enteilevän usvan kattamat luostarin maat. Avara lumen peittämä piha ulottui veden partaalle asti, missä Hudsonjoen vartta reunustivat sankkoina kasvavat lehdettömät puut. Pyhä Rosan luostari kohosi vaarallisen lähellä jokea, niin lähellä, että päiväsaikaan näytti kuin luostareita olisi kaksi – toinen maalla ja toinen väreilevänä veden kalvolla, toisen sulaessa toiseen, illuusio jonka kesällä särkivät vain veneet ja talvella jäälohkareet. Evangeline katseli ohi virtaavaa jokea, mustaa juovaa puhtaanvalkoisen lumen keskellä. Pian aamu kultaisi veden valollaan.

Evangeline kumartui posliinisen pesualtaan ylle ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä karkottaen näkemänsä unen rippeet. Hän ei muistanut unta, mutta sen jälkivaikutelma varjosti hänen mieltään – painostava pahaenteisyys, selittämätön yksinäisyyden ja hämmennyksen tunne. Puoliunessa hän riisui paksun flanelliyöpaitansa ja värähti tuntiessaan kylpyhuoneen kylmyyden ihollaan. Hän seisoi pelkissä valkoisissa puuvilla-alushousuissa ja puuvillapaidassa (säännönmukaiset vaatekappaleet, jotka tilattiin suurissa erissä ja jaettiin Pyhän Rosan sisarille kahdesti vuodessa) ja katseli itseään arvioivin silmin – laihoja käsivarsia ja sääriä, litteää vatsaa, pörröistä ruskeaa tukkaa, rintalastan päällä lepäävää kultaista riipusta. Peilistä katsoi uninen nuori nainen.

Evangeline värähti kylmästä ja alkoi pukeutua. Hänen vaatevarastoonsa kuului viisi täsmälleen samanlaista polvipituista mustaa hametta, seitsemän mustaa poolopuseroa talvikuukausia varten, seitsemän napitettavaa mustaa lyhythihaista puuvillapuseroa kesää varten, yksi musta villapusero, viisitoista paria valkoisia puuvilla-alusvaatteita ja määrättömästi mustia nailonsukkia: vain kaikkein välttämättömin. Nyt hän puki ylleen poolopaidan, sitoi hiuksiinsa nauhan ja kiristi sen tiukasti otsalle ennen kuin kiinnitti paikoilleen mustan hunnun. Hän veti jalkaansa nailonsukat ja puki päälleen villakankaisen hameen, napitti sen, vetäisi vetoketjun kiinni ja oikoi hameen yhdellä nopealla, tiedostamattomalla liikkeellä. Muutamassa sekunnissa hänen yksityinen minänsä katosi ja hänestä tuli sisar Evangeline, keskeytymättömän rukouksen fransiskaanisisar. Kun hän vielä otti rukousnauhan käteensä, oli muodonmuutos täydellinen. Pantuaan yöpaitansa kylpyhuoneen toisessa päässä olevaan likapyykkikoriin hän oli valmis päivän askareisiin.

Sisar Evangelinen tehtävänä oli ollut hoitaa kello viiden rukousvuoro joka aamu viimeisten viiden vuoden ajan sen jälkeen kun hän täytettyään kahdeksantoista oli suorittanut loppuun kokelasaikansa ja antanut luostarilupauksensa. Hän oli kuitenkin asunut Pyhässä Rosassa kaksitoistavuotiaasta asti ja tunsi luostarin niin kuin ihminen tuntee rakkaan ystävän. Joka-aamuinen reitti luostarin halki oli painunut lähtemättömästi hänen mieleensä. Juostessaan portaita alas hän antoi sormiensa kiitää kaidepuuta pitkin, ja hänen jalkansa tuskin koskettivat lattiaa. Niin varhain aamulla Pyhä Rosa oli autio kuin hämyisä hautaholvi, mutta auringon noustua luostari alkoi kuhista uurastusta ja hartautta uhkuvan mehiläispesän tavoin jokaisen huoneen täyttyessä hartaudenharjoituksista ja rukouksista. Kohta hiljaisuus särkyisi – portaikot, yleiset tilat, kirjasto, ruokasali ja lukemattomat komeronkokoiset makuukammiot tulisivat täyteen sisaria.

Hän juoksi kolme kerrosta alaspäin. Hän osaisi kappeliin vaikka silmät ummessa.

Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen sisar Evangeline meni mahtavaan keskushalliin, joka oli Pyhän Rosan luostarin selkäranka. Seinillä oli kehystettyjä muotokuvia kauan sitten kuolleista abbedissoista, kunnianarvoisista sisarista ja itse luostarirakennuksesta eri kuvakulmista. Sadat naiset tuijottivat kehysten keskeltä muistuttaen jokaista rukoilemaan rientävää sisarta siitä, että hän kuului jaloon ja ikivanhaan naisyhteisöön, jonka kaikki jäsenet – niin elävät kuin kuolleetkin – toteuttivat ikimuistoista tehtäväänsä yksissä tuumin.

Vaikka sisar Evangelinella oli kiire, hän viivähti hetken eteishallissa. Keskellä hallia oli kullatuissa kehyksissä kuva Rosa Viterbolaisesta, pyhimyksestä jonka mukaan luostari oli nimetty, pienet kädet liitettyinä rukoukseen, hohtava sädekehä pään ympärillä. Pyhän Rosan elämä oli ollut lyhyt. Heti kun hän oli täyttänyt kolmetoista, olivat enkelit alkaneet kuiskailla hänelle kehottaen häntä julistamaan heidän sanomaansa kaikelle kansalle. Rosa teki työtä käskettyä ja kuoli pyhimyksenä ollessaan vielä nuori. Hänet tuomittiin roviolle noitana, koska hän oli julistanut pakanoille Jumalan ja Hänen enkeliensä hyvyyttä. Kyläläiset sitoivat hänet paaluun ja sytyttivät rovion. Väkijoukon suureksi hämmästykseksi Rosa ei palanut vaan seisoi liekkien keskellä kolme tuntia puhuen enkelien kanssa tulen nuoleskellessa hänen ruumistaan. Jotkut uskoivat, että enkelit olivat kietoutuneet tytön ympärille ja peittäneet hänet kirkkaaseen, suojelevaan haarniskaan. Loppujen lopuksi hän kuoli liekkeihin, mutta ihmeellisen varjeluksen kautta hänen ruumiinsa säilyi koskemattomana. Pyhän Rosan häviämätöntä ruumista kuljetettiin juhlakulkueessa Viterbon kaduilla vielä satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen, eikä hänen nuoren tytön ruumiissaan näkynyt merkkiäkään hänen koettelemuksestaan.

Rukousvuoronsa muistaen sisar Evangeline käänsi katseensa muotokuvasta. Hän käveli eteishallin päähän, missä suuri puuportaali, johon oli kaiverrettu kohtauksia Marian ilmestyksestä, erotti luostarin kirkosta. Selän takana sisar Evangelinea ympäröi luostarin koruttomuus; hänen edessään kohosi majesteettinen kirkko. Kun hän astui matolta ruusunpunaiselle, vihertäväsuoniselle marmorille, hänen askeltensa ääni sai aivan uuden kaiun. Kynnys ylittyi yhdellä askeleella, mutta ero oli huikea. Vastaan tulvahti suitsukkeesta raskas ilma; lasimaalauksista lankesi kirkkoon syvän sinistä valoa. Valkoisiksi rapatut seinät väistyivät mahtavien kiviholvien tieltä. Katto kohosi korkeuksiin, joissa katse kohtasi vain uusrokokoon kultaista runsautta. Luostarin jäädessä taakse Evangelinen maalliset sitoumukset laupeuteen ja yhteisöönsä katosivat, ja hän astui jumalallisen piiriin: Jumalan, Marian ja enkelten valtakuntaan.

Alkuvuosinaan Pyhässä Rosassa Evangeline oli ajatellut, että Maria Angelorumin kirkko suorastaan pursusi enkeleitä. Pienen tytön mielestä noita ylettömän koristeellisia enkeleitä oli aivan liikaa. Ne täyttivät kirkon jokaisen kolon ja sopen, eikä juuri muulle jäänyt tilaa. Keskuskupolia ympäröivät serafit; alttarin nurkkia kannattelivat marmoriset arkkienkelit. Pylväät oli koristettu upotetuin kultaisin sädekehin, trumpetein, harpuin ja pienenpienin siivin; kirkonpenkkien päistä tuijottivat pienet puttoveistokset lepakkojen tavoin. Vaikka Evangeline ymmärsikin tuon ylen...