Tapion tarhoista turkistarhoille

Luonto suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

Toimittaneet
Maria Laakso, Toni Lahtinen
ja Päivi Heikkilä-Halttunen

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura • Helsinki

TIETOLIPAS 235

Teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama.

www.finlit.fi/kirjat

ISBN 978-952-222-270-1 (painettu kirja)

ISSN 0562-6129

ISBN EPUB 978-952-222-514-6

Kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, www.finlit.fi

EPUB konversio eLibris Media Oy, www.eLibrisMedia.fi

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Sisällys

Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Päivi Heikkilä-Halttunen

Johdatus lasten- ja nuortenkirjallisuuden luontoon

I OPPIA JA SATUA

Anna Hollsten

Luonnontutkimusta ja kansanvalistusta evoluutioteorian kynnyksellä

Luontokäsitys Antero Vareliuksen oppikirjassa Enon opetuksia luonnon asioista

Leena Kirstinä

Zacharias Topeliuksen Luonnonkirja

Miksi ja miten maailma on

Leena Kirstinä

Vattumato olemisen suuressa ketjussa

Zacharias Topelius eläinten suojelijana

Toni Lahtinen

Sampon matka koukojen kotoon

Erämaan merkityksistä Zacharias Topeliuksen sadussa ”Sampo Lappalainen”

Vesa Haapala

Metsän turvaajat

Luonto ja sen suojelu Zacharias Topeliuksen satudraamassa ”Tapion ukko”

Kukku Melkas

Arvoituksellinen luonto

Ihmisen ja luonnon oikukas rinnakkainelo Anni Swanin sadussa ”Aaltojen salaisuus”

II SEIKKAILUA JA SOTAA

Antti Immonen

Kuinka erämaa valloitetaan

Villiys ja sivistys A. E. Ingmanin teoksessa Rimpisuon usvapatsas

Päivi Lappalainen

Käenkaalisoppaa ja paistinkaloja

Kaupunkilaislasten saariseikkailu Salme Setälän Suuressa partioretkessä

Kukku Melkas

”On syntynyt uusi ihminen”

Yrjö Kokon saturomaani Pessi ja Illusia eettisenä puheenvuorona luonnon puolesta

Juhani Niemi

”Jospa voisin huolta vailla iloisesti vaeltaa...”

Pastoraalin murtumat Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirjassa

Sirke Happonen

Hilpeä muumiapokalypsi

Luonnonkatastrofi Tove Janssonin romaanissa Muumipeikko ja pyrstötähti

Maria Laakso

Mies ja hänen saarensa

Sukupuolittuneet maisemat Tove Janssonin romaanissa Muumipappa ja meri

III POLITIIKKAA JA YMPÄRISTÖHERÄTYSTÄ

Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki

”Kaikki korttelin lapset, kissat ja koirat – yhtykää!”

Vihreä vallankumous ympäristömanifestina

Päivi Heikkilä-Halttunen

Lapsellista agiteerausta luonnon puolesta

Elli-velli-karamelli ja muita 1970-luvun kantaaottavia lastenkirjoja kestävän kehityksen edelläkävijöinä

Maria Ihonen

Luontoäidin sanat ihmisen kynässä

Sosiaalinen realismi ja fantastinen luontokokemus Marja-Leena Mikkolan Anni Mannisessa

Pirjo Lyytikäinen

Kun olin lintu

Perspektiivejä ihmiseen ja eläimeen Leena Krohnin romaanissa Ihmisen vaatteissa

Maria Laakso

Kirjallinen korppi

Eläimen esittäminen Jukka Parkkisen romaanissa Korppi ja kumppanit

IV AKTIVISMIA JA FILOSOFIAA

Joonas Säntti

Yksinäisiä susia ja päättömiä kanoja

Tapani Baggen Suden hetki ja eläinaktivismin uudet keinot

Sanna Kivimäki

Kadonneen ilveksen metsästys

Luonto, luonnonsuojelu ja sankarillinen maskuliinisuus elokuvassa ja romaanissa Poika ja ilves

Päivi Heikkilä-Halttunen

”Metsässä heräilee hirvi sarvissaan aurinko”

Jukka Itkonen faabelirunouden uudistajana

Markku Lehtimäki

Kesä luonnon ihmemaassa

Tuomas Nevanlinnan Antero joutuu luontoon filosofisena lastenkirjana

Päivi Lappalainen

Kun jäätiköt alkavat sulaa

Yksinäisen prinsessa Jepata Nastan seikkailut pohjoisnavalla

Tutkimuskirjallisuutta aiheesta

Kirjoittajat

Kiitokset

Asiasanahakemisto

Teoshakemisto

Henkilöhakemisto

Johdatus lasten- ja nuortenkirjallisuuden luontoon

Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Päivi Heikkilä-Halttunen

Suomalaisen kirjallisuuden perinteen on katsottu alkaneen metsästä. Jo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) päähenkilöt pakenevat maailman pauhua koskemattomaan korpeen, joka on sittemmin edustanut kirjallisuudessamme niin ystävää kuin vihollista, niin kadotettua onnelaa kuin kesytettävää erämaatakin. Yhtä moninaisia rooleja luonto on saanut lasten- ja nuortenkirjallisuudessamme. Aina Zacharias Topeliuksen tuotannosta saakka suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on hahmotellut inhimillisen ja ei-inhimillisen rajaa ja käsitellyt monipuolisesti sellaisia teemoja kuin luonnonhistoria, ekologia sekä ihmisen ja eläimen vuorovaikutus.

Tässä antologiassa tarkastellaan luontokäsityksiä ja -kuvauksia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kautta kirjallisuutemme historian. Topeliaanisista Tapion tarhoista modernin luonnonsuojeluaiheisen kirjallisuuden kuvaamiin turkistarhoihin kuljetaan monien lasten- ja nuortenkirjallisuuden kannalta keskeisten miljöiden, kuten erämaan, suon tai joen kautta. Antologiamme lähestyy aihettaan leimallisesti nykyajasta käsin esittäen Suomen kirjallisuushistorialle niin 2000-luvun julkisen keskustelun kuin uusimman kirjallisuudentutkimuksenkin esiin nostamia kysymyksiä. Emme siis tyydy tarkastelemaan ainoastaan sitä, kuinka luonnonkuvaus heijastelee ja tuottaa esimerkiksi kristillisiä tai isänmaallisia ideologioita vaan myös sitä, kuinka erilaisissa lapsille ja nuorille suunnatuissa teoksissa käsitellään ihmisen vastuuta ympäristöään kohtaan.

1960-luvulla alkaneesta ympäristöherätyksestä lähtien suomalaisessakin lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on ilmestynyt monia modernia ympäristöhuolta kantavia teoksia. Huoli luonnosta ja pyrkimys sopusointuiseen elämään yhdessä luonnon kanssa ovat kuitenkin näkyneet lastenkirjallisuudessamme aina 1800-luvulta alkaen. Nykyaikaisen ympäristöliikehdinnän juuret ovatkin syvällä romantiikassa ja amerikkalaisessa transsendentalismissa ja ekologisia puheenvuoroja voidaan löytää jo 1800–1900-luvun taitteen klassisesta lastenkirjallisuudesta. Kirjallisuudentutkija Suzanne Rahnin (1995, 160) mukaan esimerkiksi Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan (1894, Jungle Book) kuvaus sukupuuttoon kuolevasta hylkeestä tai Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien seurassa (1906–1907, Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige) päättävä hanhen vetoomus rauhoitetusta elintilasta edustavat aivan samalla lailla ympäristöajattelua kuin monet lapsille suunnatut ekologisesti tiedostavat nykykirjat.

Viime vuosina juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus on reagoinut erityisen voimakkaasti uusiin ympäristökysymyksiin, kuten eläinsuojeluun, turkistarhaukseen, kierrättämiseen tai ilmastonmuutokseen. Myös Suomessa voidaan jopa puhua ekologisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden aallosta. Toisaalta luontoon liittyvät kysymykset ovat aina olleet etenkin lastenkirjallisuudessa yleisiä. Kuten lastenkirjallisuudentutkija Karin Lesnik-Oberstein (1998, 208) huomauttaa, ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että vähintään kaksi kolmasosaa lastenkirjallisuudesta käsittelee tavalla tai toisella luontoa, ympäristöä tai eläimiä.

Samaan aikaan kun ympäristönsuojelu on hyökynyt lasten- ja nuortenkirjallisuuteen suomalaiset ekopsykologit ovat olleet avoimesti huolissaan siitä, etteivät lapset enää liiku luonnossa yhtä paljon kuin ennen. Luonto on muuttunut monille täysin vieraaksi, jopa vaikeaksi ympäristöksi. Lasten ekokasvatuksessa korostetaan nyt elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta, sillä lasten päivittäiset kohtaamiset luonnon kanssa ovat joutumassa uhanalaisiksi: kaupungin viheralueita järkiperäistetään yleisen turvallisuuden nimissä ja kesämökeistäkin on tullut hyvin varustettuja kakkosasuntoja sähköineen ja juoksevine vesineen. Kärjistetysti ilmaistuna television luontodokumenttien jännityksentäyteiseen draamaan tottuneet lapset voivat jopa pettyä kohdatessaan oikeaa luontoa, jossa ei tapahdu mitään!

Samankaltaisia teemoja nousee esiin amerikkalaisen tietokirjailijan Richard Louvin bestselleriksi nousseessa teoksessa Last Child in the Woods. Saving Our Children from Nature-Defict Disorder (2005), jossa luontoa kuvataan terveelle lapsuudelle välttämättömäksi ympäristöksi ja luonnossa liikkuvia lapsia suorastaan uhanalaiseksi lajiksi. Louvin (2008, 208) mukaan urbaanit lapset saattavat suhtautua luontoon jopa ihmisen luonnollisena vihollisena, jonkinlaisena mörkönä. Tämä muutos lapsen ja luonnon suhteessa heijastuu tietenkin myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Ajatellaanpa vaikka myöhemmin tarkasteltavan Antero joutuu luontoon -kirjan (2004) kuvitusta, jossa luontoleirille passitettu poika kulkee metsässä suojapukuun pukeutuneena – aivan kuin astronautti vieraalla planeetalla (ks. kuva).

Käsityksiä lapsesta, luonnosta ja kirjallisuudesta

Muiden humanististen tieteiden tavoin kirjallisuudentutkimusta hallitsi pitkään käsitys siitä, että yhteiskuntaa koskevat kysymykset ovat monimutkaisempia ja hienojakoisempia kuin luontoa koskevat käsitykset. Kulttuurintutkija Raymond Williamsin (1981, 184) mukaan luonto on kuitenkin länsimaisen kulttuurin monimutkaisimpia käsitteitä, joka etenkin arkikielessä kantaa usein hyvin ristiriitaisia merkityksiä. Tavallisimmin luonnolla viitataan jonkin ilmiön perimmäiseen luonteeseen, maailmaa tai/ja ihmistä ohjaavaan perimmäiseen voimaan tai materiaaliseen maailmaan, johon ihminen toisinaan lasketaan ja toisinaan ei. (Mt; vrt. Lahtinen & Lehtimäki 2008, 8.) Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus on viime vuosina pyrkinyt purkamaan luonnon ja kulttuurin yksinkertaistavaa vastakkainasettelua ja osoittamaan, kuinka luontoon liittyvät kysymykset ovat aina myös kulttuurisia tai yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Luonnon käsite liitetään usein kiinteästi lapsiin. Lesnik-Obersteinin (1998, 208) mukaan vain muutamat käsitteet länsimaisessa kulttuurissa ovat kietoutuneet niin läheisesti yhteen kuin lapsi ja luonto – esimerkiksi luonnonlapsella viitataan aikuisen ihmisen luonnollisiin ominaisuuksiin. Sekä lapsi että luonto ovatkin keskeisiä kulttuurisia luonnehdintoja, joilla määritellään paitsi aikuisuutta ja aikuisten yhteiskuntaa myös rajoja minuuden ja toiseuden välillä. Ymmärryksemme lapsesta ja luonnosta ovat tietenkin määritelleet myös sitä, kuinka lasten- tai nuortenkirjallisuus on määritelty. Lesnik-Obersteinin mukaan lastenkirjallisuuden tyyliä, teemoja ja kerrontaa tarkastelemalla voimmekin paljastaa, kuinka käsitykset lapsesta ovat eri aikoina toimineet. (Mt.) Lastenkirjallisuudesta voidaan tietenkin myös lukea heijastuksia aikansa vallitsevista luontokäsityksistä ja siitä, kuinka näitä käsityksiä on kirjallisuuden piirissä tuotettu ja rakennettu.

Länsimaiseen lastenkirjallisuuteen heijastuu yhä voimakkaasti 1700-luvulla tapahtunut murros lapsi- ja luontokäsityksissä. Viktoriaanisen kirjallisuuden sisältöihin vaikutti muun muassa teollinen vallankumous ja voimakas kaupungistuminen, ja lastenkirjallisuus alkoi käsitellä yhä useammin kasvamista kaupunkiympäristössä. Viktoriaanista lastenkirjallisuutta tutkineen Carolyn Sieglerin (1994, 149–150) mukaan lastenkirjallisuus reagoi samanaikaisesti ihmisen etääntymiseen luonnosta elvyttämällä pastoraalisen tradition, jossa palattiin tai ennemminkin paettiin idealisoituun luontoon kauaksi sivistyneen ja turmeltuneen maailman huolista. Esimerkiksi sellaisissa teoksissa kuin Charles Kingsleyn Vellamon lapset (1863, The Water-Babies) tai Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (1908, Wind in the Willows) luonto edustaa Ihmemaan tai Mikä-Mikä-Maan kaltaista arkadista fantasiaa, turvapaikkaa teollistuvan yhteiskunnan ongelmilta. Tosin viktoriaanisessa lastenkirjallisuudessa fantasia ja realismi kulkevat käsi kädessä eikä teosten voi näin tulkita välttelevän ”todellisen” maailman ongelmia (esim. Darcy 1995, 212, 221).

Erityisen voimakkaasti länsimaisen lapsikäsityksen murrokseen vaikutti John Locken (1632–1704) ja Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) filosofinen ajattelu, jonka mukaan lapsi edusti pilaantumatonta luontoa. Sidney I. Dobrin ja Kenneth B. Kidd (2004, 6) kuvaavat, kuinka etenkin rousseaulaiseen lapsikäsitykseen on kuulunut käsitys lapsesta viattomana ja hyveellisenä, alkuperäisen viattomuuden edustajana. Varsinkin romantiikan ja viktoriaanisen kirjallisuuden vaikutuksesta lastenkirjallisuudessa on korostettu lapsen yhteyttä luontoon ja lapsen moraalista ja hengellistä puhtautta. Rousseaun ajattelu vaikuttikin osaltaan siihen, että angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa lapsesta kasvoi pastoraalinen hahmo, joka sijoitettiin yhä useammin villiin luontoon kodin ja sivilisaation ulkopuolelle. Eräänä tradition myöhempänä haarana voidaan pitää muun muassa Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan (1909, The Secret Garden) aloittamaa puutarhapastoraalien perinnettä, jossa lasten vaaliman luonnon kukoistus vertautuu lasten sisäiseen luontoon. Tällainen niin kutsuttu botaaninen lapsi (child botanical) on Dobrinin ja Kiddin mukaan yksi lastenkirjallisuuden tärkeimpiä lapseuden trooppeja. (Mt.; ks. myös Hines 2004.)

Toisaalta, kuten ekokriittiset kirjallisuuden ja kulttuurin tutkijat Dobrin ja Kidd (2004, 6) huomauttavat, suhteemme lapsiin on ollut aina jossain määrin kaksijakoinen. Huolimatta siitä, että lapsi edustaa luontoa ja pilaantumatonta moraalia, Locken edustaman empiirisen uskon kautta hänet on nähty samanaikaisesti tyhjänä astiana, joka tulee täyttää tiedolla (mt.). Sama kaksijakoisuus ilmenee myös lapsille suunnatussa kirjallisuudessa: lastenkirjallisuus pyrkii usein voimakkaasti opettamaan ja sosiaalistamaan lukijoitaan, mutta samaan aikaan lapsi on asetettu inhimillisen kielen, historian ja kulttuurin yläpuolelle. Näin lapsen käsitteen avulla on pyritty säilyttämään kulttuurissamme sitä, mikä on alkukantaista, alkuperäistä ja transsendenttia – siis sellaista, mikä merkitsee vastakohtaa inhimilliselle kulttuurille ja näin myös kirjallisuudelle. (Ks. Lesnik-Oberstein 1998, 210.)

Sekä Rousseau että Locke pohtivat myös lapsuuden, luonnon ja kirjallisuuden välistä yhteyttä. Hieman samalla tavalla kuin nykypäivän ympäristökasvatus painottaa kokemuksellisuutta, he uskoivat, että lapsen pitää ensisijaisesti oppia suoran kokemuksen kautta luonnollisesta ympäristöstään, joka ei ole inhimillisen kulttuurin turmelemaa. Vasta sen jälkeen lapsia tulisi kasvattaa sellaisilla kirjoilla, joissa kuvataan luontoa ja oppimista luonnosta. (Mt., 210–212.) Maineikkaassa teoksessaan Émile eli kasvatuksesta (1762, Émile ou de l’éducation) Rousseau kirjoittaa vihaavansa kirjoja, sillä ne opettavat puhumaan asioista, joita emme tunne. Kasvatusfilosofi suosittelikin lapsille ainoastaan yhtä kirjaa:

Rousseaun teos synnytti robinsonadien tulvan, joka ei oikeastaan ole vieläkään ehtynyt. Robinsonadeja on kuitenkin kritisoitu ankarasti juuri luontokuvauksen osalta: myöhemmissä tulkinnoissa Daniel Defoen Robinson näyttäytyy muun muassa kolonialistina tai homo economicuksena, joka pyrkii alistamaan valkoisen valtansa alle paitsi saaren alkuperäisasukkaat myös sen ympäröivän luonnon. Carolyn Siegler (1995, 148) on puolestaan huomauttanut, että vaikka Defoen romaania ihaileva Rousseau kehottaa vanhempia kasvattamaan lapsensa rakastamaan luontoa ja suhtautumaan ympäröivään luontoon ja eläimiin lempeästi, Rousseau kuvaa ei-inhimillistä ainoastaan vertauskuvana inhimilliselle. Luonto toimiikin Rousseaun ihmiskeskeisessä eetoksessa lähinnä metaforana sisäiselle hyvyydelle, yksinkertaisuudelle ja lapsuuden idealisoidulle vapaudelle sekä paikkana, jossa lapsen luonnolliset vaistot ja yhteiskunnan säännöt voidaan sovittaa yhteen. (Mt. 148–149.) Voidaan myös kysyä, kuvaako lapsuutta ihannoiva Rousseau Émilessä lapsen sijaan enemmänkin jonkinlaista ihanteellista aikuista pienoiskoossa.

Lastenkirjallisuus, ideologia ja ekologinen lukutaito

Luonto on toiminut usein sekä aikuisille että lapsille ja nuorille suunnatussa kirjallisuudessa paitsi miljöönä myös eräänlaisena kankaana, jolle heijastetaan inhimillisiä pelkoja, toiveita ja ideologioita. Kirjallisuudessa ideologisia ja poliittisia kysymyksiä on usein käsitelty peitellysti esimerkiksi luontoon liittyvien allegorioiden ja opettavaisten faabelien muodossa. Esimerkkeinä mainittakoon kansallissosialismin kuvaus Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisessä (1912, Die Biene Maja), George Orwellin totalitarismia kuvaava satiiri Eläinten vallankumous (1945, Animal Farm: A Fairy Story) tai Veikko Huovisen Orwellin romaaniin viittaava novelli ”Paneelikeskustelu navetassa” (1969), jossa maatilan hyötyeläimet havahtuvat keskustelemaan asemastaan ihmisen tyrannian uhrina. Liekö sattumaa, että myös Rachel Carsonin modernin ympäristöliikehdinnän aloittanut Äänetön kevät (1962, Silent Spring) hyödynsi faabelia politisoidessaan ympäristöön ja luontoon liittyvät kysymykset?

Siinä missä suhtautuminen lapseen puhtaana mutta kasvatettavana luontona on ollut kaksijakoinen, myös lastenkirjallisuus on nähty ideologisesti kahdessa valossa. Poliittista lastenkirjallisuutta tutkineen Julia L. Mickenbergin (2006, 7) mukaan länsimaisen lastenkirjallisuuden on perinteisesti mielletty lähinnä tukevan porvarillista status quota. Lastenkirjallisuuden on havaittu vahvistaneen vallassa olevaa sosiaalista järjestystä toisintaen esimerkiksi vakiintuneita sukupuolirooleja, valkoisen keskiluokan ensisijaisuutta tai piiloista individualistista ja kapitalistista ideologiaa. Toisaalta esimerkiksi lastenkirjailija ja tutkija Alison Lurie on esittänyt (1990, x–xi) radikaalin ajatuksen siitä, että paras lastenkirjallisuus on pohjimmiltaan aina vallankumouksellista. Kaikkein rakastetuimmat, luetuimmat ja muistetuimmat lastenkirjat sisältävät aina jotakin kumouksellista, aikuismaailman konventioita vastustavaa. Lastenkirjojen parhaimmisto kehottaa tottelemattomuuteen, nokkaviin vastauksiin, kotoa karkaamiseen ja epäsympaattisten aikuisten vastustamiseen ja yllyttää jopa nauramaan aikuisten valtaa ylläpitäville instituutioille.

Lastenkirjallisuutta leimaakin väistämättä epäsuhtainen valtasuhde aikuisen (tekijä) ja lapsen (lukija) välillä. Lapsilla itsellään ei ole pääsyä kirjallisen instituution eri portaille, sillä aikuiset kirjoittavat, kustantavat, arvottavat ja ostavat sitä kirjallisuutta, jota lapset lukevat. Tämänkaltainen valtasuhde on tehnyt lastenkirjallisuudesta ja lastenkulttuurista laajemminkin oivan kasvatuksellisen apuvälineen. On tärkeää muistaa, että lastenkirjallisuus syntyi kasvatuksellisiin tarpeisiin ja erityisesti 1700- ja 1800-luvulla oltiin varsin kiinnostuneita lastenkirjallisuuden pedagogiikasta. Kasvatuksellinen debatti laantui hiljalleen, kun keskustelussa nousi esiin ajatus lastenkirjallisuuden taiteellisten arvojen ensisijaisuudesta opettavaisuuteen nähden.

Kasvatuksellisuus ja opettavaisuus voimistuivat lastenkirjallisuudessa jälleen 1970-luvulla, jolloin suomalaiseenkin lastenkirjallisuuteen ilmestyi yhä yhteiskunnallisempia ja totisempia sävyjä. Pedagogiikka nousi uudelleen esiin ideologiakritiikiksi kutsutun suuntauksen myötä myös lastenkirjallisuuden tutkimuksessa. Ideologiakritiikki alkoi lukea auki lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjoamia merkityksiä kiinnittäen huomiota erilaisten väestöryhmien negatiiviseen, puutteelliseen tai stereotyyppiseen esittämiseen, joka pyrki paljastamaan tekstiin piilotetut ja tällä tavoin luonnollistetut valtasuhteet. Onkin tärkeää huomata, että ideologia läpäisee jokaista kaunokirjallista tekstiä useilla eri tasoilla avoimesta saarnaavuudesta tekstin välittämiin arvojärjestelmiin saakka. (Ks. Sarland 1998, 41.) Kirjallisuus siis kantaa aina erilaisia ideologisia merkityksiä, vaikka ei ensisijaisesti käsittelisikään yhteiskunnallisia tai poliittisia teemoja kuten edellä mainitut faabelit.

Lastenkirjallisuuden tutkimus on 1970-luvulta alkaen ammentanut sellaisilta merkittäviltä tutkimussuuntauksilta kuin marxilainen, feministinen ja postkolonialistinen kirjallisuusteoria kytkeytyen näin myös yhteiskunnallisiin virtauksiin. Kiinnostavaa kyllä, epätasapainoinen valtasuhde ihmisen ja luonnon välillä on kiinnostanut lastenkirjallisuuden ideologiakriittistä tutkimusta varsin myöhään verrattuna luokkaan, rotuun, kansallisuuteen ja sukupuoleen. Vasta 1990-luvulla, jolloin ekokriittinen kirjallisuudentutkimus alkoi kiinnittää huomiota kirjallisuuden ja ympäristön suhteisiin, uudenlaiset kysymykset levisivät myös lastenkirjallisuudentutkimukseen. (Vrt. Lahtinen & Lehtimäki 2008, 10–12.) Ympäristöliikkeen synty sekä siihen virkeästi reagoinut lasten- ja nuortenkirjallisuus olisivat tarjonneet virikkeitä tämänkaltaiseen tarkasteluun jo vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta lastenkirjallisuudentutkimus on tarvinnut herättelijäkseen paitsi ekokriittisen teorian ennen kaikkea 2000-luvulla yhä laajempaan tietoisuuteen nousseet ympäristöuhat.

Lastenkirjallisuuden ideologiaa tutkinut John Stephens (1992, 3) on huomauttanut, että kulttuurimme tulevaisuus on sen lapsissa ja tästä syystä lastenkirjailijat ovat usein ottaneet tehtäväkseen muovata yleisönsä asenteita toivotun kaltaisiksi – mikä saattaa tietenkin tarkoittaa niin vallitsevien arvojen ylläpitämistä kuin niiden vastustamistakin. Kirjallisuudentutkija Rosalind Cowardin (1996, 354) mukaan etenkin moderni vihreä retoriikka kytkeytyy voimakkaasti lasten tulevaisuuteen. Hän myös huomauttaa – rousseaulaisessa hengessä – ekologian ja lapsen käsitteiden liittyvän lasten ja nuorten vihertyneessä nykykirjallisuudessa toisiinsa suorastaan ”luonnollisesti”. Markkinavoimatkin ovat reagoineet nopeasti: kulutusoppaat, lelut ja televisio-ohjelmat luottavat siihen, että yhteys lapsuuden tai nuoruuden ja ympäristökysymysten välillä on jopa niin vahva, että erilaisten tuotteiden mielletään puhuvan enemmänkin lasten ja nuorten puolesta kuin heille. (Mt.)

Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus ei niinkään pyri ratkomaan suoraan ekologisia ongelmia vaan lukemaan esiin erilaisten tekstien luontokäsityksiä ja parantamaan näin niin sanottua ekologista lukutaitoa. Käsite juontuu ympäristötutkija David Orrin teoksesta Ecological Literacy: Education and the Transition to a Postmodern World (1992). Orr esittää, että kaikki tekstit välittävät lukijalleen jonkinlaista mallia ihmisen ja ympäristön suhteesta ja kirjallisuus ja muut mediat voivat tätä kautta muuttaa ja muokata kulttuuriin ja yksilöihin sisäänkirjoitettuja luontoon liittyviä arvoja ja asenteita.

Sidney I. Dobrin (2004) puolestaan korostaa ekologisen lukutaidon olevan myös kriittinen työkalu, jonka avulla voimme arvioida kulttuurimme merkityksen tuottamisen prosesseja. Kun tekstejä tuotetaan, luetaan ja analysoidaan, akateemisesti tai muuten, ne samalla vaikuttavat ekologiseen lukutaitoon. Kyse ei ole kuitenkaan vain yksilön lukutaidosta, vaan tekstit asettuvat osaksi laajempaa ekologista lukutaitoa, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. (Mt.) Kirjallisuus muokkaa huomaamatta tai avoimesti käsitystä itsestämme ja luonnosta ja siksi on tärkeää jäljittää tutkimuksen keinoin niitä ajatusprosesseja, joiden kautta meidän ekologinen lukutaitomme syntyy.

Valistuksen lapsikäsitys ja sen kirjallisuudelle asettama vaatimus kasvattavuudesta ja opettavuudesta vaikuttaa yhä siihen, että lapsilukija nähdään usein yksioikoisesti passiivisena ja avuttomana lukijana, jolla ei ole kykyä lukea ”tekstiä vastaan”. Tässä teoksessa ei kuitenkaan pyritä ainoastaan arvioimaan suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kasvattavuutta niiden piiloisesti tai avoimesti propagoimien luontokäsitysten valossa. Analysoimalla luontoon liitettyjä käsityksiä, arvoja, pelkoja ja toiveita teoksen artikkeleissa pyritään tarkastelemaan paitsi yksittäisten teosten retoriikkaa ja teemoja myös niitä kullekin aikakaudelle ominaisia poliittisia, moraalisia, yhteiskunnallisia ja esteettisiä virtauksia, jotka yksittäisiin teoksiin ovat tiivistyneet.

Kokoelman teemat ja rakenne

Artikkelikokoelma kattaa yli 160 vuoden ajanjakson alkaen 1800-luvun luonnontieteellisistä oppikirjoista ja saduista aina 2000-luvun alussa ilmestyneisiin luonnonsuojelua käsitteleviin lasten- ja nuortenkirjoihin saakka. Artikkeleissa tarkastellaan luonnon muuttuvia merkityksiä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa. Erilaisten tyylisuuntien, kuten romantiikan tai modernismin, ohella keskeisiksi kysymyksiksi nousevat myös yhteiskunnallisten muutosten tai murrosten, kuten kansallisuusaatteen, sodan tai ympäristöherätyksen, vaikutus lasten- ja nuortenkirjallisuuden luontokuvauksiin.

Neljään kronologiseen osioon jakautuva antologia rakentuu yksittäisiä teoksia käsittelevien artikkeleiden varaan, jolloin erilaisiin teemoihin pystytään pureutumaan konkreettisesti. Artikkeleiden keskeisiä teemoja ovat muun muassa lapsen ja luonnon suhde, luonnon sukupuolittuminen, eläinsuojelu, ympäristön saastuminen, ympäristöaktivismi, sekä vastaparit kuten metsä–kaupunki, yksilö–yhteisö ja valta–vapaus. Teokset on valittu lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaanonista ja sen ulkopuolelta. Näiden teosten kautta tarkastellaan luontokuvauksen kannalta keskeisiä lajeja, teemoja, tyylisuuntia ja ideologioita suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kotimaiset luontokuvaukset pyritään myös kytkemään maailmankirjallisuuden virtauksiin ja näkemään suhteessa maailmanlaajuisiin ilmiöihin, kuten globalisoitumiseen tai ilmastonmuutokseen.

Oppia ja satua

Teoksen ensimmäinen osio ”Oppia ja satua” ulottuu 1800-luvun puolivälistä seuraavan vuosisadan alkuun. Tarkasteltavissa teksteissä näkyvät aikakaudelle ominaiset kasvatusihanteet, romanttinen satumystiikka sekä luonnontieteen ja kristinuskon sekoittuminen. Osion avaa Anna Hollstenin aatehistoriallinen artikkeli Antero Vareliuksen oppikirjasta Enon opetuksia luonnon asioista (1845 ja 1856), jonka toinen osa ilmestyi vain hieman ennen Charles Darwinin Lajien syntyä (1859, On the Origin of Species by Means of Natural Selection). Vaikka teos on suunnattu enemmänkin kansanvalistukseen kuin koulukäyttöön, on sen pedagoginen asetelma rakennettu opastavan aikuisen ja oppivan lapsen välille. Hollsten kuvaa, kuinka teoksessa irtaudutaan maagisesta kansanuskosta kohti luonnontieteellisempää maailmankuvaa.

Suomalaisen luonnonsuojeluaatteen varhaisessa historiassa Zacharias Topeliuksella oli keskeinen rooli; niinpä hänen tuotantoaan käsitellään peräti neljässä artikkelissa. Ensimmäisessä artikkelissa Leena Kirstinä osoittaa, kuinka romantiikan perinteestä nimensä lainaava oppikirja Luonnonkirja (1856, Naturens bok) hyödyntää antiikista juontuvaa faabelia, mutta muokkaa sitä kristillis-isänmaallisen sekä toisaalta luontoa mystifioivan maailmankatsomuksen tarpeiden mukaiseksi. Myös Topelius käyttää oppikirjassaan vuoropuheluille perustuvaa opetustapaa, mutta opettajana toimii nyt – romantiikan hengessä – nuori poika.

Toisessa artikkelissaan Kirstinä perehtyy Topeliuksen satuun ”Vattumato” (1854, ”Hallonmasken”), joka toteuttaa ohjelmallisessa opettavaisuudessaan valistuksen ajan pyrkimyksiä ja ilmentää Topeliuksen moniaineksista luonnonfilosofiaa. Ajalleen varsin radikaalia eläinsuojeluaatetta edustava satu ilmestyi alun perin Eos-lastenlehden ensimmäisessä vuosikerrassa. Lastenlehdistön asema kokonaisten lapsisukupolvien asennekasvattajana sekä floraan ja faunaan liittyvän tietämyksen kartuttajana on ollut kautta sen historian merkittävä – niin Suomessa kuin kansainvälisestikin (vrt. Akins 2005 ja Rahn 1995).

Topelius ammensi tuotantoonsa vaikutteita paitsi saksalaisesta romantiikasta myös kansanrunoudesta ja H. C. Andersenin saduista. Vaikutteet ovat ilmeiset esimerkiksi Topeliuksen sadussa ”Sampo Lappalainen. Satu Lapista” (1860, ”Sampo Lappelill. En saga från Lappland”), joka myös ilmestyi ensimmäisen kerran Eos-lehdessä. Toni Lahtinen osoittaa artikkelissaan, kuinka Topelius vakiinnutti Lapin erämaata luonnehtivan kuvaston suomalaiseen kirjallisuuteen. Sadussa Lappia kuvataan pimeyden sydämenä ja pakanuuden tyyssijana. Myös romantiikan suosima käsitys lapsesta lähempänä luontoa ja Jumalaa todentuu sadussa havainnollisesti.

Topelius oli jo varhain huolissaan suomalaisten metsien tulevaisuudesta ja kasvavan sahateollisuuden vaikutuksista Suomen ilmastoon. Hän käsitteli metsän hakkuiden vaikutuksia muun muassa maantieteellisillä luennoillaan ja lehtikirjoituksissaan (ks. Lehtonen 2002, 317). Huoli metsistä heijastuu myös Topeliuksen satunäytelmässä ”Tapion ukko” (1891, ”Skogskonungen”), jonka Vesa Haapala luokittaa artikkelissaan ekokriittisen lastendraaman edelläkävijäksi. Näytelmässä metsän myyttinen kuningas Tapio esitetään väistyvänä hallitsijana uuden ajan teknologian ja teollisuuden tieltä.

Myös vesistöt ja meri ovat keskeisiä näyttämöitä Topeliuksen tuotannossa, josta löytyy muun muassa sensualisoituja kuvauksia veden ja maan hyväilyistä, esimerkiksi meren ja metsän kuninkaiden lasten – Aallottaren ja Kanervon – suhteesta (ks. Lehtonen 2002, 311). Tässä kokoelmassa vedenalaiseen maailmaan kuitenkin sukelletaan Kukku Melkaksen luennassa Anni Swanin sadusta ”Aaltojen salaisuus” (1901). Melkas osoittaa, kuinka myös Swan loi varhaisissa saduissaan sukupuolittunutta luontosymboliikkaa ja kuinka satu tuhoutuvasta saaresta kytkeytyy teollistumisen synnyttämiin pelkoihin.

Seikkailua ja sotaa

Osiossa ”Seikkailua ja sotaa” tarkastellaan muun muassa sitä kuinka 1900-luvun alun lasten- ja nuortenkirjallisuuden luontokuvaukset pohjasivat toisaalta topeliaaniseen perinteeseen ja ammensivat yhtä aikaa maailmankirjallisuuden seikkailukertomuksista. Toisaalta osiossa perehdytään myös siihen, kuinka toinen maailmansota synnytti lastenkirjallisuudessa erilaisia idyllin kuvauksia. Sota muutti suhdettamme luontoon ratkaisevalla tavalla: sodankäynti ei enää edustanut uhkaa ainoastaan ihmisille, vaan mahdollinen atomisota merkitsi tuhoa koko luomakunnalle.

Erämaaluonnon seikkailulliset ulottuvuudet korostuvat Antti Immosen artikkeli...