Kolme alkua

Minä olen Iiris Lempivaara, ja minulla on levoton mutta painava sydän. Minun elämäni on alkanut kolme kertaa. Ensimmäinen alku tapahtui 28 vuotta sitten, kun eräs muna uinui äitini johtimen sysipimeässä. Oli ollut satoja muita munia, jotka olivat valuneet äitini sisästä mykkinä ja välinpitämättöminä. Sivumennen sanoen se, että juuri minä olin se eräs muna, herättää minussa aina yhtäaikaista riemua ja alakuloa siitä, että elämä perustuu oikkuun. Sisareni Jenniferin muna ei kaipaa selityksiä; hän yksinkertaisesti vaati syntyä, ja sen hän teki kaksi vuotta minua ennen ja on jatkanut vastaavalla päättäväisyydellä syntymästään saakka.

Hän on sairaanhoitaja ja odottaa esikoistaan. Hän asuu puutalokolmiota Vallilassa miehensä Pekan kanssa, joka on niin täydellinen, että hänelle on pakko kuvitella jokin särö. He tarjoavat minulle mustikkapiirakkaa sunnuntaisin, toisinaan tiikerijäätelöä. Me tanssimme olohuoneen matolla vanhojen biisien tahtiin. Nina Simonesta vauva pitää erityisesti, hän potkii Jenniferin mahassa. Lopuksi me makaamme kaikki lattialla ja olemme tikahtua nauruun, vauva saa siitä hikan.

Minä haluaisin olla niin kuin Jennifer. Tunnustetaan se heti: sitä elämää minä haluaisin viettää. Se elämä oli minulle melkein mahdollista vielä vuosi sitten, hiukan ennen elämäni toista alkua – mutta siitä kerron vasta kohta.

Nyt ensimmäiseen alkuun, yhdyntään:

Isäni oli tuona iltana hilpeä vailla syytä. Hän oli lukenut koko viikon siviilioikeuden tenttiin. Oli marraskuu. Isä ja äiti söivät kertomansa mukaan ensimmäiset joulutortut. Äiti ahmi Fazerin konvehteja, jätti ananastäytteiset tapansa mukaan koloihinsa. Konvehdeilla ja tortuilla jouduttiin tilkitsemään nälkää, koska äiti ja isä olivat unohtaneet käydä kaupassa. Oli vain puuroa Jenniferille. Epäilen, että sain hedelmöitymiseni illasta elinikäisen tarpeen suklaaseen.

Mutta alku: Kaikki tapahtui nopeasti, niin kuin alut aina. Oli siittiön tunkeutuminen ja munan jakautuminen ja sen sellaista. Pahoinvointi, sitten kun se alkoi, oli äidin mielestä miellyttävää. Sitä hän hoiti mansikkarahkalla. Se on myös minun herkkuni.

Ensimmäisen vuoteni vietin kehien sydämeni ympärille painoa. Luulen, että jo kohdussa kehitin muutaman persoonallisuudenpiirteen. Äitini piti välivuotta opinnoistaan ja vietti vuoden Stockmannin tavaratalossa, ensin naistenvaateosastolla, sitten kenkäpuolella, jotta isä olisi saanut opintonsa loppuun. Siitä tuli minun ehtymätön viehtymykseni vaatteisiin ja kenkiin. Näin uskon, ja onhan minun jotenkin perusteltava se, että käytän puolet palkastani itseni koristamiseen.

Raskausajan vaikutuksiin lasken myös seuraavat asiat:

1. Minulla on lyömätön rytmitaju: äitini kävi tanssitunneilla, tanssi kotona kaiket illat.

2. Viehtymykseni enkelikiharaisiin miehiin lienee myös raskauden peruja: äiti on myöhemmin kertonut elektroniikkaosaston Akseli-nimisestä pojasta, jonka kanssa hän pelasi silmäpeliä vielä silloinkin, kun hänen vatsansa oli suurempi kuin kakkukupu.

3. Levottomuuteni uskon olevan myös noilta ajoilta, ennen kuin olin pusertunut läpi lihan. Ilta illan, päivä päivän jälkeen äiti kysyi itseltään, mitä haluaisi todella tehdä, hän ei ollut vielä varma. Hän katseli ihmisiä raitiovaunuissa ja asemilla ja liikennevaloissa ja suunnitteli kaikenlaista.

Olisin suonut itselleni myös osan siitä järjestelmällisyydestä, jolla isäni noina kuukausina luki itsensä juristiksi. Myös Irmeli-nimiseltä Mannerheimin Lastensuojeluliiton kodinhoitajalta olisin toivonut jotakin itselleni. Hän piti noina aikoina lempeää kuria Jenniferille, siivosi ja leipoi. Mutta ehkä kaikki kohdunsisäinen alttiuteni oli suunnattu kenkiin ja suklaaseen ja afrikkalaisiin rumpurytmeihin, sillä organisointikykyni on muovailuvahapallon tasoa ja kodinhoitohalukkuuteni kuin laiskalla kissalla.

Sen sijaan luulen saaneeni osani isän poliittisesta palosta; hän luki sivuaineenaan poliittista historiaa ja kansainvälisiä suhteita, ja se minussa on: halu muuttaa maailma. Mutta on myönnettävä, että vielä minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka se tehdään. Paitsi joskus lauantaisin, kun olen juonut ystävieni kanssa tequilaa ja hahmottelemme vallankumouksen ääriviivat baarin tanssilattialle.

Mutta takaisin ensimmäiseen alkuun:

Sydämeni oli ehtinyt yhdeksän kuukauden aikana muotoutua, se painoi muutaman kymmenen grammaa mutta kantoi jo tulevia vakavuuksiaan. Minulla oli ensimmäiset ajatusten alkeet aivosoluissani. Oli rytmi, oli levottomuus.

Ja poks.

Sitten minä synnyin. Parkaisuni sai ikkunat helisemään, äidin kertoman mukaan pitelin kiinni napanuorastani kaksin käsin kuin olisin halunnut hyppiä sillä narua.

Ja kas tässä: ensimmäinen alku.

Ensimmäistä alkua seurasi kuukausia ja vuosia, vellilautasellisia, ilmavaivoja, tuhansia toiveikkaita hymyjä ja ensimmäinen sana joka oli appikuu. Luulen, että halusin juhlistaa sillä maailman monimuotoisuutta ja sitä, että kieli on syntynyt laulusta.

Appikuu: että on olemassa sanoja, jotka muodostavat tarinoita, jotka kertovat vain sen, että elämä on lopulta leikin kaltaista – ei niin vakavaa, ei niin raskasta. Lopulta, kun osaa ajatella. (Vaikka kulkisikin suuren osan ajasta painavasydämisenä, kantaisi kaikkia maailman kohtaloita.)

Sillä se minussa on myös: leikki.

Entä kiltteys, entä se tietty nöyryys, joka minussa on; se, joka saa minut toisinaan toimimaan kuin säyseä nukke, vaikka pitäisi huutaa ja vaatia itselleen tilaa hengittää? Luulen, että kiltteys minussa on osin perua siitä vuosisataisesta jatkumosta, joka on saanut naiset kaikkialla maailmassa nyökkäilemään, nielemään vastalauseensa.

Mutta osin se kehkeytyi minuun toisena vuotenani, kun opettelin kävelemään. Jennifer oli tuolloin uhmaiässä, hän oli jo löytänyt käskylauseensa ja hoivaviettinsä ja testasi niitä minuun. Kerta toisensa jälkeen hän painoi minut maahan, kun yritin nousta ja ottaa ensimmäiset haparoivat askeleet. Niin rakas kuin Jennifer minulle onkin, yhtä tuskallista oli olla aina hänen hoivassaan, aina kaksi vuotta jäljessä.

Vuodet kuluivat, minä sain lisää ominaisuuksia. Tutustuin ihmisiin, vaihdoin päiväkodin kuraeteisessä salakerhotunnuksena Holiday-Barbien Spectacular Rock Barbieen Elina-nimisen tytön kanssa, joka on yhä minun paras ystäväni. Menin kouluun, Elina istui minun vieressäni. Kasvatin itselleni rinnat, Elina kasvatti ne ennen minua, ja minä sain ensimmäisen kokemuksen kateudesta, joka tekee painavastakin sydämestä onton – ja pienen tupsun jalkoväliini sekä mielipiteitä maailman tilasta. Join Ofeliaa puistoissa ja vaihdoin tahmeita kielisuudelmia poikien kanssa, vaikka todellisuudessa olisin halunnut yhä leikkiä Elinan kanssa pöydän alla laivaa tai kauppaa tai pörssiä.

Lukiossa harjoittelin väitelauseiden tehokkuutta, erilaisia naamioita, rajasin silmäni ja luin Schopenhaueria, uskottelin itselleni olevani synkkä. Mutta se meni ohi, kun tajusin, ettei vakavasti otettavuus kysy vakavuutta.

Sitten pääsin yliopistoon lukemaan psykologiaa. Elina pääsi myös. Iltaisin joimme tequilaa nenään, päivisin harjoittelimme sellaisia sanoja kuin kiintymyssuhde ja projektiivinen identifikaatio, ja opimme melko hyviksi faktorianalyysissa. Olimme hyviä myös muissa asioissa. Tiesimme, miten mies vietellään, ja me viettelimme. Meillä oli hymyt ja oikeat lauseet, meillä oli seireenien äänet ja me käytimme niitä häikäilemättä. Me teimme säälimättömiä tilastoja poikiemme lantioista ja peniksistä ja huokauksista ja olimme vallattomia kuin kevät.

Sitten jätin vallattomuuden taakseni. Tapasin Aleksin.

Hän liittyy elämäni toiseen alkuun.

Elämäni toinen alku tapahtui ranskan kurssilla. Aleksi yksinkertaisesti sanoi minulle: ”Je t’aime.” Heti. Se oli tietenkin erehdys, jonka hän korjasi samassa punaisena kuin liikennevalo. Meidän piti esitellä itsemme toisillemme, ja jostain syystä hän oli sekoittanut verbit keskenään.

–Siis Je m’appelle, hän korjasi. Ei Je t’aime, ei rakkautta, hän sanoi kiireesti. – Se oli erehdystä.

Ja minun olisi pitänyt tietää, siinä, kielikeskuksen luokassa, lokakuussa Fabianinkadulla, että juuri niillä samoilla sanoilla hän olisi minut seitsemän vuoden kuluttua jättävä.

Mutta sitä ennen oli seitsemän vuotta rakkautta, ainakin niin minä uskoin. Oli lapsille nimet – Frida, jos tyttö, Oliver, jos poika – oli vitsejä, jotka vain me tajusimme, oli meidän laulujamme, sunnuntaiaamuja, riitoja. Sukujouluja, yksi luuloteltu raskaus, väärinymmärryksiä anoppilassa, koko se sirkus.

Mutta nyt en aio jaaritella. Kutsun teidät kanssani elämäni kolmanteen alkuun, sillä se on tämän tarinan alku. Olen antanut siitä jo kyllin vihjeitä.

Kuvitelkaa vuosipäivän aatto, kesäkuu. Nainen on lukenut merkkejä kosinnasta koko kevään. Aivan. Näin vanhanaikainen hän on, vaikkei haluaisi sitä itselleen myöntää. Hän on lukenut yliopistolla gendertutkimusta ja on aina ja joka tilanteessa vaativinaan niitä oikeuksia, joista tietää sukupuolensa jääneen vuosisatoja paitsi. Silti hän haaveilee kosinnasta, koko kattauksesta: sormuksesta ja polvistumisesta ja kyllä-sanasta. Hän on kirjoittanut aiheesta jopa esseen Kristiina-instituutin kurssille ”Gender as Myth and Imitation”....