© Maija Vilkkumaa ja Kaiku Books

Kansi: Joel Melasniemi
Kustantaja: Kaiku Books
ISBN: 978-952-67680-4-5

Kaiku Books, Helsinki 2013

Haluan kiittää teitä kaikkia jotka olette saapuneet kuuntelemaan tätä luentoani. Yliopistopiirithän pitävät minua hörhönä, astrologiapiireissä taas vieroksutaan valtiotieteen maisterin oppiarvoani ja power point -esityksiäni, siksi olen hyvin ihmeissäni jos tilaisuuksissani käy koskaan ketään --- Mutta minusta kaikki näkökulmat ovat tarpeen, kun puhutaan tästä asiasta joka on minua kiehtonut ja piinannut jo pitkään, siis X-sukupolvesta, kadotetusta, mystisestä, passiivisesta, aggressiivisesta, väsyneestä ---

X-sukupolven edustajat, eli karkeasti ottaen 1970-luvulla syntyneet, täyttävät 2010-luvulla neljäkymmentä. Nyt on huomattava, että kun ihminen täyttää neljäkymmentä, on Uranuksen transiitin aika. Uranus muodostaa tuolloin oppositiokartan syntymäkartan asemaansa. Tämän takia ihminen, tietämättä itsekään miksi, alkaa tarkastella ja kyseenalaistaa elämäänsä, janota muutoksia, perheet jätetään, uusia ammatteja aletaan opiskella, kaikkea tuota, te tiedätte, ette te muuten täällä olisi ---

X-sukupolven edustajien äidit ja isät kuuluvat suuriin ikäluokkiin ja ovat elämässään keskittyneet omiin valintoihinsa --- Aikuisiksi X:t kasvoivat 90-luvun alun kauheina lamavuosina, ja tämä tietystikään ei voi olla vaikuttamatta --- Moniin muihin sukupolviin verrattuna X:t ovat erittäin kyynistä porukkaa, siis aivan uskomattoman kyynistä, kyllä te tiedätte, ette te muuten ---

Kiinalaisessa horoskoopissa vuosi 2012 oli lohikäärmeen vuosi, siitä sanottiin etukäteen muun muassa että ’riski suurille romahduksille on olemassa’, en sitten tiedä kuka tällaista roskaa uskoo, ladellaan ilmiselvyyksiä, ainahan se on olemassa, riski, vaanii pään päällä joka hetki ---

SYYSKUU

Ensin haluan sanoa, että en ole aivan tyypillinen kirjoittamisen kurssin kävijä. Silläkin uhalla, että kuulostan ylimieliseltä, sanon etten tarvitsisi tällaista alkeistason kurssia, vaan olen kirjoittajana itse asiassa ammattilainen. Toki julkiset kirjoitukseni ovat olleet lähinnä lauluntekstejä ja tieteellisiä huippujulkaisuja, mutta kuitenkin: ammattilainen. Ystäväni Tessu ja Kirsti ilmoittivat minut tälle kurssille ns. vittuillakseen eräänä iltana baarissa sen jälkeen kun olin noussut aika kännissä pöydästä seisomaan ja huutanut olevani parhaita suomenkielisiä kirjoittajia ellen jopa paras, ja sen lisäksi totesin kovaan ääneen, että kompetenssini myös englanninkielisen lyriikan ja filosofis-luonnontieteellisen tutkimuksen saralla on vertaansa vailla, Suomessa JA ulkomailla, koska, kuten huusin, NYKYÄÄN AMERIKASSAKIN KIRJOITETAAN PELKKÄÄ PASKAA. Tessu ja Kirsti ilmaisivat olevansa eri mieltä ja siteerasivat minulle teksteistäni muutamia pätkiä joissa oli heidän mielestään ”selkeää inkoherenssia” tai ”epäluonteva lause” tai ”väkinäinen itsetietoinen postjuiceaalinen riimi” tai ”tarpeettomia puolipisteitä”, minkä jälkeen he puhuivat siitä että olin ehkä operoinut liian kauan samojen tekstilajien kanssa, minun pitäisi kirjoittaa välillä novelleja ja ehkä yrittää jopa romaania, toisaalta ongelmana oli heidän mukaansa se etten ollenkaan osannut kirjoittaa proosaa, joten ainoa kuviteltavissa oleva ratkaisu tilanteeseeni oli mennä kirjoittamisen kurssille työväenopistoon. Yritin selittää ettei minulla ole mitään ”tilannetta” joka kaipaisi ”ratkaisua”, mutta he tuntuivat pitävän asiaa sovittuna ja ehdottivat jatkopaikkaa.

Haluan korostaa, että kukaan ei kärsinyt tästä ryyppyillastani, olen lapseton, minulla ei ollut töitä seuraavana päivänä, viereisten pöytien ihmiset olivat niin uppoutuneita omiin keskusteluihinsa että tuskin edes rekisteröivät huutamistani. En halua kenenkään luulevan että olisin jotenkin vastuuton. Muiden ihmisten mielipiteet huolestuttavat minua paljon, ja uskonkin, ettei paikkani olisi kirjoittajakurssilla vaan ennemminkin jossain syyllisyyttä ja neurooseja lievittävässä terapiassa. Mutta ehdottivatko kusipääystäväni sellaista? Eivät.

No mutta siis. Olen täällä. Nimeni on Gwendolyn. Ei sukunimeä. Saatatte muistaa minut legendaarisesta The Glitter Girls -tyttöduosta ja sen hitistä Oh Yeah, joka soi radioaalloilla Atlantin molemmilla puolilla ja siivitti albumin The Greatness Of The Greatest uskomattomaan multiplatinamyyntiin ympäri maailmaa. Suomessa sama albumi julkaistiin nimellä Ruosteiset lehdet, ja levyn teksteistä julkaistu kirja voitti sekä Helsingin Sanomain että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Nobelista huhuttiin, mutta se meni Afrikkaan. Pidin tärkeissä nuorisolle suunnatuissa itsenäisyyspäiväjuhlissa puheen, joka järisytti kansakunnan perustuksia. Muutin duokaverini Tessun kanssa New Yorkiin, hengasimme siellä, bailasimme ja joimme viinaa.

Siihen aikaan minulta ja Tessulta pyydettiin nimikirjoituksia jatkuvasti, olimme sitten Pihtiputaalla tai New Yorkissa. Tuo oli vertauskuva, en ole ikinä käynyt Pihtiputaalla. Menimme menestyksestä ymmärrettävästi hieman sekaisin. Tessu innostui huumeista, vaikka oli jo kertaalleen päässyt niistä eroon ja kuuluttanut selväpäisyyttään koko maailmalle. Minä ostin saaren Tyynestämerestä ja kattohuoneiston Seinen rannalta. Minua pyydettiin säveltämään ja sanoittamaan oseanialaisen saarivaltion kansallislaulu, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä harmittaa minua edelleen. Googlailin (tai pikemminkin altavistailin) nimeäni jatkuvasti ja olin koko ajan onneton, sillä joka päivä löysin jostain uuden ”lahjaton paska tekee musaa vain dollarinkuvat silmissä” -kommentin. Tessu ei tuntunut löytävän itsestään muuta kuin ylistystä. ”Taas joku sanoi netissä että Tessu on ihanin, Tessu is the sweetest!” se riemuitsi kokaiinipäissään. Jossain vaiheessa rahavarani ehtyivät, bisnekset Tyynenmeren saarella eivät vetäneet. Jouduin myymään Pariisin-asuntoni Johnny Deppille. Olin aika masentunut.

Eräänä päivänä Tessu tuli luokseni ja sanoi, ettei halunnut enää olla maailman kuuluisimman duon toinen osapuoli. Maailmassa on muutakin, hän sanoi, eikä hän enää keksinyt mitään Glitter Girlsiin liittyvää mistä olisi voinut unelmoida, ei yhtäkään mahdollista tapahtumaketjua joka olisi saattanut tuntua hänestä mukavalta. Tiesin että hän oli oikeassa, tiesin olevani itsekin kuolemanväsynyt kiertämiseen, suosioon, kaikkeen. Oli paras ja ainoa vaihtoehto vain lopettaa.

Ja mitä sitten tapahtui, sen saatte tietää ensi kerralla.

Silja lopettaa lukemisen ja katsoo ylös. Hänen kätensä tärisevät hieman, nenänpäässä on hikikarpaloita. Kukaan ei sano mitään.

Mies valtavan kirjoituspöydän takana naputtaa pöytää. Taoin sormia pöytään kuin nuorempi Charlie Watts. Liitutaululla miehen yläpuolella lukee VILLE SALONEN. Se on miehen nimi. Sitten siinä lukee LUOVA KIRJOITTAMINEN, kurssi nro 23 687.

Ville Salonen nousee ylös. ”Kiitos, Silja”, hän sanoo.

Salonen kävelee vähän aikaa edestakaisin kirjoituspöydän edessä. Ulkona jyrisevät rekka-autot. Aurinko paistaa sälekaihdinten läpi ja raidoittaa seinän.

”Kuten jo alkupuheenvuorossa ja kurssiesitteessä sanoin”, Ville Salonen aloittaa, ”olen ottanut kurssin lähtökohdaksi täyden paljauden. Lähestymistapani on dogma-henkinen: kirjoita vain siitä, mikä on totta. Kirjoita vain se, mikä on tapahtunut. Älä enempää, älä vähempää. Kerroin teille Karl Ove Knausgårdista, norjalaisesta kirjallisesta sensaatiosta. Hänen voimansa on täydellisessä rehellisyydessä.”

Eturivissä istuva silmälasipäinen nuori mies, jonka nimilapussa lukee Petteri, viittaa.

”Niin?”

”Minä en ehtinyt vielä ostaa sitä Taisteluani, merkitseekö se etten voi nyt osallistua tälle kurssille?”

Salonen näyttää ärtyneeltä.

”Ei tietenkään. Ehkäpä ’ehdit ostamaan’ sen myöhemmin. Mutta on tämä aihe muutenkin pinnalla. Iltalehdessä oli juuri juttu muutama vuosi sitten tehdystä amerikkalaistutkimuksesta. Missäs se leike nyt olikaan. Tuossa. No niin: Sairaalloisen itseihailun ja narsistisen persoonallisuushäiriön on todettu olevan tietoyhteiskunnan ja tosi-tv -aikakauden vitsauksia, tässä lukee. Puhutaan 2000-luvun narsismiepidemiasta, joka näyttäisi olevan lisääntymässä nuorten ihmisten keskuudessa. Ja sitten toimittaja siteeraa erään yliopiston professoria, joka on tutkinut kulttuurin ja kulttuurituotteiden muutosta lähinnä populaarimusiikin tekstien kautta. Tutkijat analysoivat Billboardin Hot 100 -hittilistalle vuosina 1980–2007 yltäneiden laulujen lyriikoita ja havaitsivat, että minäkeskeisyys, itseensä uppoutuminen, itsekkyys, turhautuminen, vihaisuus ja uhkailu ovat lisääntynet vuosikymmenten saatossa hittien sanomissa ja sanavalinnoissa. Ja tässä on jotain esimerkkejä hiteistä mutten tunne näitä niin en viitsi ruveta niitä ruotimaan.”

Ville Salonen katsoo oppilaitaan. Nämä tuijottavat takaisin.

”Tutkimuksessa puhutaan sairaalloisesta itseihailusta, mutta se ei ole ainoa mahdollinen tulkinta. Vilpitön itsestä kertominen voi olla myös rehellisyyttä.”

Silja hengähtää. Salonen katsoo häntä kysyvästi, mutta hän pysyy vaiti.

”Nyt tämä Silja Seppälän kirjoitus, jonka hän on tuonut ensimmäisen kerran esittelytekstiksi. Mitä te siitä sanotte?”

Oppilaat ovat hiljaa ja katselevat ympärilleen.

”Sanokaa mitä siitä tuli teille mieleen! Ei ole oikeita tai vääriä vastauksia tässä!”

Noin kuusikymmentävuotias rouva pyöräilyhousuissaan, Marjatta, viittaa ja sanoo:

”Minusta se oli jotenkin erikoinen mutta kumminkin oikein kulkevaa kieltä. Siitä en kyllä pitänyt että tätä kurssia sanottiin siinä alkeiskurssiksi, kun eihän tämä sellainen ole, minäkin olen käynyt vaikka kuinka monta kurssia tätä ennen. ”

Tulee taas hiljaista. Sitten Petteri sanoo: ”Ja siis tämä teksti ei ylipäätään ollut totta, totta siinä mielessä että olisi ollut dokumentti. Eli se ei tällaisenaan taida aivan vastata tehtävänantoa.”

”Aivan, tuntuu ilmiselvältä ettei Silja Seppälä ole maailman kuuluisin poptähti”, Ville Salonen sanoo, ”nimeltään Gwendolyn, ei sukunimeä.”

”Täysin varma en tietenkään voi olla”, Petteri sanoo, ”en tunne ketään julkkiksia. Tapani Kansan tunnistin kerran kun näin Shellillä.”

”Onks nykyään vielä Shellejä?” kysyy Silja hermostuneesti, ”mä luu- olin siinä uskossa että kaikki on nykyään ABC:ita, niinkuin – siis että kun on S-ryhmän monopoli, tai siis kartelli S ja K ja. Ei sillä että Shelliä kaipaisin, riistoyhtiö –”

”Mun mummolassa Ilmajoella kaikki käy sunnuntailounaallakin ABC:lla,” puhkeaa nuori vaalea takapenkin tyttö, Ulla, puhumaan, ”ja äitienpäivälounaalla, ja kas kun ei jouluaterialla, tai käy varmaan silloinkin, en oo vaan kattomassa koskaan, tai ei se kai jouluna ookaan auki se ravintola, muistin just että kerran sitä kyseltiin, oi anteeks nyt mä aloin puhua ihan asian vierestä, mä oon jotenkin ihan sekaisin siis anteeks.”

”Niin,” Ville Salonen sanoo, ”psykologisesta perspektiivistähän tällaiset ironian sävyttämät tekstit ovat kiinnostavia. Että miksi ihminen kirjoittaa ironisesti, mitä hän pelkää?”

”En mä tarkoittanut tota juttua ironiseksi”, Siljan ääni nousee, ”ehkä itseironiseksi tai --- Koska meillä oli tuonniminen duo, Glitter Girls. The, siis The Glitter Girls. Nuorena. Ja haaveita. Jotka ei toteutuneet. Kenenpä toisaalta toteu-”

”Mä oon kyllä ajatellut toteuttaa omat unelmani, makso mitä makso!” sanoo Ulla.

Ville Salonen katsoo Siljaa joka on kasvoiltaan punainen.

”No niin, mennään eteenpäin,” hän sanoo. ”Seuraavaksi Hannu Leimiö lukee tekstinsä ’Äitini ja pullo’.”

Kurssi loppuu, kaikki pakkaavat laukkunsa ja kävelevät ovelle. Ville Salonen ottaa pari kevyttä kimmoisaa juoksuaskelta ja saa Siljan kiinni ovella.

”Silja, tuletko käymään tonne mun toimistoon.”

Odottamatta vastausta Salonen lähtee kävelemään käytävää pitkin. Silja kulkee hänen perässään, laahaa jalkojaan ja roikuttaa kassiaan, tässä on jotain tuttua, tämä on sama kohtaus kuin melkein 30 vuotta sitten ala-asteella. Hän joutui silloin rehtorin puhutteluun koska oli poistunut Tessun kanssa toistuvasti koulun alueelta. He olivat seisseet monta viikkoa joka ikinen välitunti kymmenen senttiä koulunpihan rajoja osoittavan viivan ulkopuolella. ”Onko teillä jotain sääntöjen noudattamista vastaan?” rehtori kysyi surullisen näköisenä. Siljaa itketti rehtorin katse, siinä näkyi tuomio, alamäki, kadotus. ”Se uskoo et me joudutaan vankilaan!” Tessu selitti kaikille jälkeenpäin silmät loistaen.

Villen ”toimisto” on pieni ikkunaton koppi joka sopisi paremmin siivouskomeroksi. Ville istuutuu pöytänsä ääreen ja rapistelee papereitaan. Silja seisoo, sillä hänelle ei ole tuolia. Mä oon kohta neljäkymmentä, hän ajattelee, mutta tässä sitä vaan seistään opettajan nuhdeltavana. Tämä on naurettavaa. Tai tämä on hassua. Hän ei osaa päättää.

”Sitä halusin kysyä, että mikä on sinun asenteesi?” Ville Salonen kysyy.

Mikä on hänen asenteensa? Se, että kesä oli uuvuttava ja tylsistyttävä, hän oli tiennyt tarvitsevansa jotain muuta, hänen oli pakko saada jotain muuta, miljoona miljoona mitävaan kunhan ei tätä kuivuutta. Hän muistaa hyvin sen päivän: jatkuva väsymys, levottomat lapset, leikkipuiston pölyävä hiekka, Harri työmatkalla. Maailma tuntui ahtaalta ja pieneltä, taivas näytti haalistuneelta ja särki päätä. Ja sitten, illalla, sellaisen päivän jälkeen Tessun ja Kirstin nauravat ilmeet, Tänään on Marian päivä, Silja Maria, sun nimipäivä, tärkeä päivä! Lahjaksi me ilmoitettiin sut tällaiselle: ”Luovan kirjoittamisen kurssi. Teemana: totuus. Ohjaaja: Fil. maist. Ville Salonen.” Tää on niin sulle! Teemana: totuus! Kuka voi vastustaa tollasta teemaa? Ja heidän käsissään esite ja siinä Villen kuva, Silja tuijotti kuvaa ja ajatteli, että tämä on merkki. Ja kun kahvit oli juotu ja Tessu ja Kirsti lähteneet kotiin, Silja katseli esitettä pitkään, fil. maist. Ville Salonen, siinä keski-ikäinen mies hymyili asiallisesti. Silja siristi silmiään ja näki miten nelikymppisyyden takaa ja alta tuli esiin 16-vuotias Metallica-paitainen varsilenkkaripoika, Hei, mikä sulla on? Ootsä varma että kaikki on hyvin? Ja hän lähetti sisarelleen Krisselle viestin, tulisiko tämä lastenhoitajaksi syksyn jokaiseksi keskiviikkoillaksi, ja Krisse vastasi heti, kyllä se käy.

Ja sitten tuli syksy ja hän katseli taas esitettä, Teemana: totuus, se hymyilytti häntä, tuntui mukavalta mennä, mukavalta ja yllättävän jännittävältä. Se olisi pitkästä aikaa jotain mikä ei liittynyt lapsiin tai Harriin tai Lasten Säätiöön, jotain omaa. Hän osti kyniä ja muistivihon ja tietokoneeseen uuden kirjoitusohjelman ja kirjoitti ja se oli hauskaa. Ja nyt hän on joutunut tähän koppiin selittelemään kirjoitustaan. Hän ei sano mitään.

”Niin siis ymmärrän että etenkin aikuisten on tärkeää saada käyttää taiteilijan vapauttaan,” Ville Salonen jatkaa pahastuneen näköisenä, ”mutta haluan vain tarkistaa, että sulla ei ole mitään auktoriteettiongelmaa. Kun tämähän on ihan vapaaehtoinen kurssi.”

”Tietenkin,” Silja sanoo. ”Ei todellakaan ollut tarkoitus. Mä vaan. Siis tarkoitus loukata. Anteeksi.”

He ovat hiljaa hetken aikaa.

”Niin siis kun.” Siljan ääni on käheä, hän yskäisee, käheys ei lähde. ”Mä halusin tulla tälle kurssille koska haluan saada opetusta, toisia näkökulmia tavallaan, siis kirjoittaminen on aina ollut mulle tärkeetä ja. Mulla on vaan tähän ”dokumenttiin” ja ”dogmaan” vähän ristiriitainen suhde kun mä vihaan tavallisen elämän, tai en tietenkään vihaa mut. En ainakaan KOE OMAKSENI arjen kuvauksia. Mutta mulla on ollut teini-iästä saakka tällainen mielikuvitushahmo, tämä Gwendolyn, ja mä vaan lähdin siitä että se ois tavallaan sivupersoona tai joku --- rinnakkaistodellisuus.”

Villen kasvot ovat ilmeettömät. ”Tai siis en mä tiedä, mä aattelin. En mä tiedä”, Silja sanoo. Sitten on taas pitkään hiljaista. Äkkiä Ville nauraa.

”Vai rinnakkaistodellisuus. Sivupersoona. Selvä, voinen elää sivupersoonan kanssa! Ja mä ymmärrän ristiriitaisen suhteen dokumenttiin. Omakin suhteeni siihen on ristiriitainen. Siitä ristiriidasta tää koko kurssin idea lähti. ”

Silja miettii, pitäisikö hänen kertoa, että he ovat tavanneet aiemminkin, tai pitäisikö kysyä jotain yllättävää, kuten ”onko sulla vielä varsilenkkarit”, olisiko se hauskaa, ei olisi, ei tietenkään pitäisi kysyä sellaista tai yhtään mitään, hän vaikuttaisi mielipuolelta. Hän hymyilee, mutisee jotain hyvästiksi ja kompuroi ovesta ulos. Lähes törmää mustatukkaiseen laihaan tyttöön, Lindaan, joka oli kurssilla myös, naputti koko ajan levottomana korkojaan lattiaan kuin flamencotanssija, oli kirjoittanut jutun jossa siivosi kämppäänsä äitinsä kanssa.

”Ai moi”, Silja sanoo.

”Moi”, Linda vastaa, ”tuollako on sen Villen toimisto?”

”Joo, siellä. Joudutko säkin puhutteluun?”

”Puhutteluun? En. Mä vaan aion lopettaa tän kurssin ja mun pitää kysyy et saanko osallistumismaksun takaisin.”

”Ai? Lopettaa? Miksi?”

”Sehän on ihan vittu selkee psykopaatti”, Linda sanoo ääntään madaltaen, ”musta tosi epämiellyttävä. Enkä mä muutenkaan jaksa.”

Siljaa hymyilyttää. Nuoriso.

”Okei”, hän sanoo, ”eiköhän se jotenkin hoidu, mee kysymään.”

Linda katoaa Villen huoneeseen, Silja kävelee käytävää eteenpäin työväenopiston aulaan. Häntä väsyttää äkkiä aivan hirveästi. Hän kaivaa euron kolikon taskustaan ja ostaa automaatista kahvin, istahtaa käytävän penkille sitä juomaan, räplää kännykkää. Tessu on lähettänyt soittopyynnön ja muutaman kuvan uudesta asunnostaan. Sadanneljänkymmenenkahdeksan neliön asunto jugendtalosta Ullanlinnassa, kolmejapuolimetriset huoneet, ylikin. Tessun sisustussuunnittelija on saanut vision ja muuttanut kaiken, asunnossa on lasikuutioita, terästä, valoruutuja lattioilla, kylpyamme olohuoneessa, mikään ei muistuta vanhasta.

”Silja kultaseni!” Tessu ähisee puhelimeen, ”Kerro mulle. Onks tää hyvä vai ihan kauhee? Anna tulla. Fire away. Älä säästele Tessulationin tunteita.” Hyvä se on, Silja sanoo. Makuuhuoneen katossa näyttää olevan tähtitaivas, ja peili, seksihommiako varten? Silja ei kehtaa kysyä, mutta Tessu kertoo, kyllä, niitäpä niitä. Panopeili. Jooga on iso osa Tessun elämää ja siihen liittyy myös seksuaalisuus, tantra, niin kuin Stingillä, hahahaa, muistatsä sen jutun, ”message” in a ”bottle”? Tosin Stingillä on Trudie ja Tessulla ei ole ketään, tai on niitä tietysti välillä riesaksi asti ja luonnollisesti Jooga-Jussi aina kun pyytää, muttei ketään kunnollista, Silja sä olet niin onnekas kun olet hyvä vakiintumaan ja sulla on Harri ja lapset, terveisiä ja pusuja pikkuisille. Mulla on Iidalle mekko ja Eemelille haalari, ostin Porvoosta, aivan ihanat! Missä oot nyt, nähdäänkö? Ei ei nähdä, Silja sanoo, ei pysty, pitää käydä Oulunkylän K-Raudassa. Pitää käydä siellä siristelemässä silmiä loisteputkien alla ja tuijottamassa maalipurkkeja vanne päätä kiristäen, että jos vaikka sen saunan pukuhuoneen penkin maalaisi mutta millä ihmeen värillä, ja tuijottamassa puutarhatarvikeriviä, ostamassa näppylähanskoja, hän ostaa niitä aina kuusi paria ja mihin ne häviävät, sitä ei ihminen voi käsittää.

Oikeasti hän ei ole menossa K-Rautaan mutta ei halua kertoa missä on. Tessu on kysellyt häneltä jo pitkään Koska se kurssi alkaakaan? Ootsä kirjoittanut? Mitä sä oot kirjoittanut? ja hän ei jaksa selittää, ei nyt, ei vielä. ”Mikset sä kerro ikinä mitään”, Tessu kysyi jo lapsena, ”siis mitään OIKEETA. Siis sillä hetkellä kun ne asiat TAPAHTUU. Myöhemmin kyllä sanot: silloinkin meinasin hypätä ikkunasta alas. Mutta et SILLOIN kun se TAPAHTUU.” Ei Silja osaa vastata, ei hänellä ole mitään periaatteellista sitä vastaan että hänen asioistaan tiedetään, hän ei vain ikinä jaksa kertoa niistä.

Tessu nauraa jutulle K-Raudasta ja sanoo että hänenkin itse asiassa pitää mennä pian, Hyvä Olo -messut ovat tulossa ja Tessun joogakoulu järjestää siellä retriitin. Messukeskuksen johtaja on ihme kääpiö, ei siis lyhytkasvuinen mutta kasvoiltaan jotenkin kääpiömäinen, ja sen kanssa on kauheeta säätöä. ”Tänäänkin se soitti että ’mun tahtotila ois että järjestäisin American Car Shown viereiseen halliin samaan aikaan näiden Hyvä Olo -messujen kanssa, tiedän että tämä menee vähän sun epämukavuusalueelle mutta’, voitsä KUVITELLA? Onneks mä olen mielenhallinnan mestari, hahahaa!” Ja uutta henkistä kirjallisuutta julkaistaan koko ajan ja Tessun pitää lukea kaikki, se on todella rasittavaa, varsinkin kun suuri osa on hyvin heikkotasoista, mutta onneksi osa värisyttää sielua. Ja sehän on ainoa millä on mitään merkitystä, sielun värinällä. Sielun värinällä ja pillun pärinällä, hahahaa. Näinhän se on. Oioi. No, palataan, joo palataan.

(Silja ei tietenkään koskaan ole varsinaisesti meinannut hypätä ikkunasta alas. Joskus lapsena hän oli pohtinut, mitä tapahtuisi jos unohtaisi tai tahallaan pudottaisi päältään kaikki rajoitukset: nousisi luokassa seisomaan kesken historiankokeen ja huutaisi ”KULLI!”, tai potkaisisi kadulla jonkun koiraa, tai menisi seisomaan ikkunalaudalle ja astuisi alas, vaikka oltaisiin neljännessä kerroksessa. Ei hän oikeasti halunnut tehdä mitään niistä, varsinkaan potkaista koiraa tai pudota ikkunasta, mutta silloin, lapsena, hänestä oli ollut ihmeellistä ajatella, millaista olisi olla ilman sääntöjä ja moraalia. Kyseessä oli siis ikään kuin filosofinen pohdinta, ja Tessu ei ollut tajunnut ollenkaan, oli vain pitkään kysellyt Siljalta otsa kurtussa tämän ”itsetuhoisuudesta”, ja vielä ensimmäisiä kännejä otettaessa hän oli laskuhumalassa syyttänyt Siljaa koiranpotkijaksi.)

Työväenopiston aulassa on päivän lehti, tänä iltana tulee näköjään televisiosta uusintana pari vuotta vanha henkilökuva Tessusta. Tessusta on juuri tehty kunniatohtori Aalto-yliopistoon. ”Kunniatohtori!” Tessu oli nauranut itsensä kunniaksi järjestämissään juhlissa pitäessään puhetta, ”Minä joka en oo ees ylioppilas! Ystävät, saat sen mistä luovut, todellakin.”

Silja on nähnyt dokumentin useaan kertaan, hän osaa sen ulkoa. Alkupuolella näytetään vanhaa pätkää Glitter Girlsistä, Silja sulkee silmänsä ja näkee itsensä ja Tessun televisioruudussa. Siinä he istuvat samettinauhat pantana kaulassa, tummaa huulipunaa, luullen näyttävänsä Twin Peaks -Audreylta. ”Tässä paikataan huonoa suomalaista itsetuntoa”, sanoo toimittaja ivallisesti. Äänestä kuulee, ettei se uskonut hetkeäkään, että heistä tulisi mitään. Unholaan vaipunut Glitter Girls toimi ponnahduslautana Teresa Riekin imperiumille, sanoo pirteä naisääni. Uudempaa kuvaa Tessusta jakkupuvussa puhumassa salilliselle yritysjohtajia. Joogakoulu on nostanut Riekin Suomen vauraimpien naisten joukkoon. Hän on myös erittäin suosittu kouluttaja ja puhuja.

Ja sitten siinä näytetään Glitter Girlsiä lavalla, he seisovat tikkusuorina ja välillä riehuvat hetken kuin hullut, sitten taas seisovat. Duon toinen osapuoli Silja Seppälä on nykyään kahden lapsen äiti, järjestöaktiivi ja naimisissa liikemies Harri Ojan kanssa. Ja tuhruista videokuvaa hänestä huutamassa silmät palaen ”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla! on säe, joka teidän kannattaa muistaa, jos te jotain muistatte!” Ne nuorisomessut, ankea jumppasali ja hän sen katederilla, yleisö joka tuijottelee seiniin. Itsenäisyyspuhe, heidän managerinsa Margarita Méndezin junailema, ”tää on hyvää promoo”. Olisi ollut jos hän olisi puhunut ”kauniisti”, kuten Margarita Méndez sanoi, nyt se oli lähinnä antipromoa. Omorp. Margarita Méndez haukkui hänet siitä, keikkoja kuulemma peruuntui sen puheen takia, Tompan mummo soitti itkien. Se oli kauheaa, Silja ei tietenkään halunnut pilata keltään mitään, jumalauta, kurkkua kuristaa taas kerran, itsesääli valtaa. Ei halunnut pilata mitään eikä myöskään loukata.

Ehkä pahinta oli se, ettei äitikään ollut puheesta varauksettoman innostunut. Äidille hän sen puheen oli loppujen lopuksi kirjoittanut, äidille ja isälle. Äiti inhosi ”pinnallisuutta”, ja Siljasta tuntui että kaikki, mitä hän noihin aikoihin teki, oli ”pinnallista”: Glitter Girls, porvarillinen elämä Tompan kanssa. Hän oli ajatellut, että puhe korjaisi sen, tekisi hänestä hurjan ja ei-pinnallisen. Mutta äiti oli sanonut vain: ”Ehkä se ei ollut ihan kaikkein asiallisin puhe. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.” Silja oli sopertanut jotain uusista näkökulmista, joita yritti tuoda keskusteluun. ”Suomessa ei ole mitään näkökulmia”, isä oli sanonut, ”on vain yksi totuus ja se on Mannerheim.” ”Sä olit just siisti”, sanoi Krisse, ja se lohdutti vähän muttei paljon, koska Krisse oli aina kirjoittanut kaikkiin ystävänikirjoihin ”Ihailemani henkilö: Silja (isosiskoni)”, eikä hän siksi ollut luotettavin mahdollinen todistaja.

Silja nousee ylös ja astuu ulos lämpimään valoisaan iltaan.

LINDA

Vittu. Kämppä on aivan täynnä paskaa. Mutsi soitti että tulee kattomaan. ”Mä voin auttaa sua järjestelemään sitä. Oon siellä vartin päästä.” Näkee kuinka vähän se tietää tyttärestään! Tätä paskakasaa ei voi järjestellä. Tää sotku ei ole normaalia. Teini-iässä mä huusin ja kirjoitin pöytiin et ”mä en haluu olla normaali”. Nyt todellakin haluisin, jos se tarkoittaisi että esim. pystyisin pitämään mun kämppää sellaisena et se esim. ei näyttäis narkkarin kämpältä. Narkkarin joka on vasta uransa alussa eikä ole joutunut myymään kamojaan. Onkohan se kamojen myyminen oikeesti totta? Valistusteksteissä sanotaan että ”huumeidenkäyttäjät joutuvat tekemään rikoksia ja myymään kaiken omistamansa, muun muassa silitysraudan”. Haluisin nähä sen joka ostais ton mun haisevan silitysraudan, se ruikkii höyrytysvesiä miten sattuu. Sain sen ylioppilaslahjaksi joltain sukulaiselta joka ei tajunnut että rahalahja on paras lahja. Toisaalta ne rahalahjat meni kesäloman ekalla viikolla makeaan elämään, silitysrauta on mulla vieläkin, ja jos mun tekee mieli huumeita niin voin kätevästi myydä sen ja hankkia niitä.

Mutsi tulee ja peittää hyvin tunteensa, joista päällimmäisenä lienee järkytys, laittaa joululevyn soimaan (syyskuussa! Nainen on vittu järjiltään!) ja alkaa kerätä roskia muovikassiin. Sanon etten kestä jos tulee Varpunen jouluaamuna. Se tulee tietenkin heti ekana, mutsi laittaa kovempaa. Hyväksyn kyseisen biisin vain jos kohdassa ”ota siemen multa” nuollaan huulia ja elehditään pornahtavasti. Muuten en kestä sitä, enkestäenkestäenkestä. En tiedä miksi. Tavallaan mua itkettää se että se lintu onkin veli joka on kuollut. Ja samalla mua vituttaa, koska on niin halpaa, niin ankeeta, niin jotenkin perseestä itkettää kokonaista kansakuntaa sillä että jonkun pieni veli on kuollut. Synkkä helvetillinen maa, pimeä, kylmä, ja sitten vielä tahallaan ulistaan kuolleista pikkulapsista vaikka vois nauttia joulusta ja rauhasta.

Siirtelen keittiössä jotain paskaisia laseja paikasta toiseen ja mietin keikkaraporttia jonka aion raapaista. Keikkaraportin raapaiseminen. Luin lapsena Suosikkia jossa toimittaja oli ollut jonkun bändin (tosi suositun mutta arvatenkin aivan paskan) kanssa kiertueella erilaisissa perslävissä, ja se kertoo siitä jotenkin päiväkirjamaisesti (”Sköbö ostaa kioskilta karkkia. Alkuasukkaat tuijottavat.”), ja sanoo lopuksi että ”Tulen kotiin. Olen väsynyt, mutta päätän raapaista keikkaraportin saman tien.”

Itse aion mennä tsekkaamaan kolmea indiebändiä parin viikon kuluttua, olen jo myynyt jutun underground-musalehti Parsaan. Ne pyysi kirjoitusnäytteen, annoin niille palan päiväkirjaani ja kerroin että suunnittelen gonzo-henkistä otetta ja aion heittää oman persoonani peliin. Toimituspäälliköksi itseään tituleeraava luuseri sanoi että aihe on kiinnostava, kaiken lisäksi siinä baarissa on alkuillasta jonkun uuden viinin lanseeraustilaisuus ja näin ollen paikalla julkkiksia! Niiltä vaan kommenttia, se sanoi, ja jos pääset imuttelemaan pääbändin naistenmiehen maineessa olevaa mutta naimisissa olevaa laulajaa, vielä parempi. Näköjään huoran maineeni on levinnyt toimittajapiireihinkin, ja näköjään musalehdet on nykyään juorulehtiä. Kuinka piristävää. Sit se vielä sanoi että ”muista sitten, että oikeakielisyysasioissa me olemme täällä todellisia berfektionisteja”. Vittu kun jengi on niin vitun tyhmää.

Laitetaan mutsin kanssa suurin osa kaikesta paskasta muovikasseihin, loput kasoiksi, mietin että hankin varmasti kohta jonkun kaapin jostain. Jos jaksan. Mitä en tee. Eilen olin yhdellä luennolla, ihme, väsytti aivan saatanasti ja oli kankkunen. Luennoitsija siellä luennoitsi Medeiasta, ja mä yhtäkkiä keksin et MUNHAN PITÄÄ NYT KOMMENTOIDA. Narsististen kusipäiden hommaa, luennoilla kommentointi, olen narsistinen kusipää. Sanoin että ”Mutta väite siitä että kuoro vaatisi Medeiaa toimimaan perinteisen naisen tavoin, alistumalla, on absurdi. Kuorohan haluaa vain estää tragedian. Ja silti se tapahtuu, väistämättä.” Huomasin että selittäessäni hieroin koko ajan naamaani kuin joku psykopaatti. Luennoitsija, joka on idiootti, pyysi mua toistamaan mielipiteeni, ja toistin sen ja tajusin ETTÄ TAAS HIEROIN NAAMAANI mielisairaan oloisena. Naamanhieronta vitutti mua niin paljon etten kuunnellut ollenkaan mitä luennoitsija vastasi. Mikä todistaa että todellakin olen narsistinen kusipää, jota ei kiinnosta herättää keskustelua, kiinnostaa vain kääntää huomio itseensä ja esittää älykästä.

Mutsi selittää ummet ja lammet Mikaelin vauvasta ja siitä, miten kreisiä on olla isoäiti, hän on aina pitänyt itseään niin nuorena, mutta kyllähän tämä mummous nyt on merkki siitä että. Sit se kysyy, millaista oli kiertueella. Ihan kivaa. Se kysyy, millä me liikuttiin. No Vertin autolla, tai joku vuokra-auto se oli, mutta Vertti ajoi.

”Kuka on Vertti?”

”No yks koomikko, näyttelijä, oon kyllä puhunut siitä vaikka kuinka paljon.”

”Ai se nuori mies siitä televisio-ohjelmasta?”

”Ei se missään televisiossa oo ollut, tai ainakaan vähään aikaan.”

”Eikö? Se joka juuri meni uutisiin?”

”No ei todellakaan vittu mennyt uutisiin!”

Tää keskustelu naurattais mua jos roskakasoista nouseva pöly ei kutittais mun silmiä samaan aikaan tosi ärsyttävästi. Dementikkojen keskustelua. Onko tuo nyt se sama mies joka äsken putosi sieltä ikkunasta? Kuka minä olen? Keitä te olette ja mitä te täällä teette?

...