Kilimanjaron sankari

Kirjoittajan teoksia


Seikkailuja Lapissa -sarja

Sotatunturin porovarkaat (2006 1.p, 2007 2.p)

Inarijärven aarre (2007 1.p, 2013 2.p julkaistu e-kirjana)

Huumaava Haltin reitti (2008 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Lemmenjoen kultakätkö (2011 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Prinsessan sieppaus Pältsalla (2011 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Takaa-ajo Ruijassa (2012 1.p, 2013 2.p julk. e-kirjana)

Koarvikoddsin noita (2012)

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa (2012)

Kevon kanjonin rosvo (2013 1.p julkaistu e-kirjana)

 

 

Seikkailuja maailmalla -sarja

Murha Niilillä (2013 1.p, 2013 2.p julkaistu e-kirjana)

Kuolema Kultaisessa Kolmiossa (2013 1. p julkaistu e-kirjana)

Serengetin salametsästäjät (2013 1.p julkaistu e-kirjana)

 

 

 

 

Matti Uurinmäki


Kilimanjaron sankari


SEIKKAILUJA MAAILMALLA 4


© copyright Matti Uurinmäki
Kustantanut Naruska Saivo Oy – www.naruska.fi
e-kirjan toteutus Naruska Saivo Oy (2014)

1. painos, julkaistu e-kirjana
ISBN 978-952-68029-8-5 (epub)

Kannen layout © Matti Uurinmäki
Valokuvat © Matti Uurinmäki & Riku Uurinmäki

1
Keniassa


Nairobin lentokenttä oli juuri sellaista kaaosta kuin sen voi kuvitella olevankin. Onneksi hollantilaislentoyhtiö KLM oli onnistunut huolehtimaan matkatavaroista niin hyvin, että Taavin ja vaarin matkakassit olivat tulleet perille. Olisi ollut melko onneton tilanne, jos nyt seisottaisiin täällä ilman varustelaukkuja, Taavi tuumiskeli itsekseen. No, olivathan he matkanjärjestäjän vinkin ansiosta tosin varautuneet siihenkin, että varustelaukut myöhästyisivät. Sitä varten Taavi ja vaari olivat pakanneet käsimatkatavaroihin kaikkein tärkeimpiä varusteita ja lisäksi pyntänneet ylleen vaellusvaatteet aina vaelluskenkiä myöten. Niinpä lentokentän aulassa pukkasi hikeä oikein kunnolla, kun oli sonnustautunut merinovilla-alusasuun ja paksuihin vuorivaellushousuihin ja -takkiin.

Taavin vaari oli vuosien mittaan kolunnut Lapin kolkkia ristiin rastiin – ja viime vuosina Taavikin oli ollut usein mukana. Jostakin vaari oli sitten saanut päähänsä, että pitäisi vielä käydä valloittamassa Kilimanjaro, Afrikan korkein vuori. Vaari oli ollut kuitenkin sen verran epävarma selviytymisestään, ettei ollut halunnut lähteä yksin tuohon vaativaan yritykseen. Niinpä hän oli houkutellut Taavia lähtemään kaverikseen vuorivaellukselle. Tietysti Taaviakin kiinnosti maailman kenties tunnetuimman tulivuoren valloittaminen. Onneksi vuori oli jo pääosin sammunut. Eivät he toki kahdestaan olleet matkassa. He olivat päätyneet osallistumaan Suomen pätevimmän vuorivaellusten järjestäjän Aventuran valmismatkalle. Niinpä heidän seurueeseensa tulisi kuulumaan kymmenkunta muuta fyysisten ja henkisten rajojensa koettelijaa. Ryhmän vetäjänä toimisi eräs Suomen tunnetuimmista vuorikiipeilijöistä. Hänelle kuusitonninen Kilimanjaro oli kevyttä harjoittelua, sillä hänen omana tavoitteenaan oli valloittaa Himalajalla maailman kaikki kasitonniset aina Mount Everestiä myöten.

Vähitellen ryhmä kasautui Nairobin lentäkentän aulaan. Tehtiin tuttavuutta, sillä kaikki eivät ennestään ole tavanneet. Ja niin vain jouduttiin toteamaan, että kahden henkilön varustekassit eivät olleet saapuneet perille. Vihdoin saatiin sen verran selvyyttä, että kassit olivat koneenvaihdon yhteydessä jääneet Amsterdamiin. Sieltä oli kuitenkin aamuksi tulossa toinen kone, johon kassit yritettäisiin saada mukaan. Jos kaikki hyvin sujuisi, niin aamulla kassit saataisiin eikä matkaohjelma pahoin häiriintyisi. Lähdettiin hotelliin, joka sijaitsi Nairobissa kohtuullisen rauhallisella alueella. Kenian pääkaupunki Nairobi tunnettiin hyvin levottomana kaupunkina, joka ei ollut etenkään valkoihoisille turvallinen.

Aamulla jatkettiin kadonneiden laukkujen metsästämistä. Osoittautui, että Keniassa kaikki ei suju nuottien mukaan. Parin tunnin sinnikkään selvittelyn jälkeen opas sai tietää, että laukut olivat – kaikeksi onneksi – kylläkin tulleet lentokentälle, mutta ne oli itse sieltä käytävä hakemassa. Jos odotteli kuljetusta, niin se saattoi kestää iät ja ajat. Niinpä ajettiin takaisin kentälle, josta laukut saatiinkiin matkaan. Voitiin kääntää jeeppien nokat kohti Kilimanjaroa.

Tienvarsinäkymät olivat Taaville ja vaarille Afrikan eksotiikkaa. Vaikutelma oli, että paljon köyhempää täällä oli kuin koti-Suomessa. Tienvarren asumukset olivat melkoisia röttelöitä kotimaahan verrattuna. Tosin täällä ei tarvinnutkaan varautua paukkupakkasiin. Vaikka köydyydestä olikin kyse, Taavi ei voinut olla naurahtamatta nähdessään hökkelin seinässä hotellikyltin. Maassa maan tavalla, vaari murahti.


Tienvarsihotelli Keniassa

Ostettaviksi tarjotut vihannekset ja hedelmät oli useimmiten levitetty suoraan hiekkakentälle – keskelle savuttavia moporämiä ja korvat luimussa luikkivia irtokoiria. Tienreunamissa pienet paljasjalkaiset lapset paimensivat laihankäppänöitä lehmiään ja takkuisia vuohiaan. Ankaraa ja ankeaa elämää, vaari ja Taavi päättelivät näkemästään.

Maisema avartui savannimaiseksi. Kauempana autereessa häilyi hieman vuoristoakin. Maaperä oli rautaoksidin punaiseksi värjäämää lateriittia, joka vaarin käsityksen mukaan oli melko ravinneköyhää.


Karjaa laidunnettiin lateriittitasangolla

Sitten tultiin kohtaan, jossa opas alkoi viittilöidä taivaanrantaan. Siellä hän kertoi Kilimanjaron ensi kertaa näkyvän. Auto pysäytettiin hetkeksi tien reunaan, vaikka oltiinkin paikallisella moottoritiellä, jossa ei olisi saanut pysähtyä. Taavi tiiraili ja tiiraili. Ei hän erottanut mitään. Opas viittoili pilvien keskelle. Nyt Taaville vihdoin valkeni, että kaikki tuo valkoinen ei ollutkaan pilveä. Siellä – pilvien keskellä – hohti kuin hohtikin Kilimanjaron luminen huippu. Alaosa vuoresta katosi savannin ja taivaanrannan pilvien taakse, mutta ylhäällä pilvissä oli aukko, josta Kilimanjaron huippu kurkisteli. Aivan upeaa! Taavi henkäisi. Mutta myös pelottavaa, vaari jupisi. Miten ihmeessä tuonne pilvien keskelle pystyisi kapuamaan?


Kilimanjaron luminen laki pilvien keskellä

Vaellusseurue oli haltioissaan. Vaikka odotukset olivatkin olleet korkealla, mitään näin vaikuttavaa he eivät olleet osanneet odottaa.

Matka jatkui. Saavuttiin Loitokitokiin. Se oli pieni kaupunkipahanen Kenian ja Tansanian rajaseudulla. Täällä oltaisiin toinen yö ja laiteltaisiin kaikki kuntoon vaellusta varten. Seuraavana aamuna olisi h-hetki.

Matkaan tulisi varustekassi ja päiväreppu. Varustekassin kantaisi kantaja, päivärepun vaeltaja itse. Ylimääräiset varusteet – esimerkiksi lentomatkan vaatteet – tulisi jättää kolmanteen laukkuun, jota tietenkään ei raahattaisi vuorelle. Kantajalle annettava varustekassi saisi painaa enintään 10 kiloa. Painoraja oli ehdoton. Niinpä jokaisella oli ongelmia varusteiden valinnassa. Omaankaan päiväreppuun ei kannattanut liikaa laittaa. Siihen tulisi painoa pelkästään juomavedestä 2-3 kiloa.

Vaikka Taavi ja vaari olivat jo kotimaassa etukäteen suunnitelleet varusteasioita mahdollisimman tarkkaan, meni tovi, ennen kuin pakkaukset saatiin lopullisesti ratkaistua. Varustekassin painoraja käytettiin täysimääräisesti. Silti omaankin päiväreppuun tulisi kertymään painoa 7-8 kiloa.

Illalla oli aikaa käväistä kävelyllä Loitokitokin kujilla. Täällä pikkukaupungissa se oli riittävän turvallista. Iltalenkillä sai pienen pintaraapaisun paikallisiin oloihin.


Kenialaiskylä Loitokitokin pikku poikia

Lodgen tien varressa oli infotaulu, jossa kerrottiin, että oltiin yli 1700 metrin korkeustasolla. - Me olemme itse asiassa suomalaisittain melko korkealla, vaari tuumi. - Selvästi korkeammalla kuin mihin yltää Suomen korkeimman tunturin Haltin laki.

Päivän päätteeksi ryhmän vetäjä kertaili vielä ohjeita seuraavana päivänä alkavaa nousua varten. Hänen mukaansa heidän vaellusreittinsä – Rongain reitti – ja vaellusohjelmansa olivat parhaat mahdolliset huiputuksen onnistumiselle. Vaellusohjelman kenties merkittävin asia oli yksi välipäivä, ns. akklimatisoitumispäivä. Se helpottaisi suuresti ohuthappiseen ilmaan sopeutumista ja vähentäisi hengenvaarallisen vuoristotaudin ilmenemistä.

2
Pole pole!


Aamu oli vielä hämärä – tuskin erotti edes pihan pensaita -, kun Taavi kurkisti lodgehuoneen ovesta ulos. - Tulehan vaari katsomaan! Hän innoissaan hihkaisi. - Kibo näkyy jo upeasti aamuauringossa.

Vaarikin työntyi oviaukolle. Tosiaankin. Kilimanjaron päähuippu Kibo näkyi suoraan majoitushuoneen avatulta ovelta. Siellä se kohosi kellertävänruskeana metsänreunan yläpuolelle. Huippua koristi valkoinen lumireunus. - Se on aivan kuin jouluinen piparkakkuvuori, vaari henkäisi.


Kilimanjaron keskushuippu Kibo Loitokitokista nähtynä

Pitempäänkin Kiboa olisi ihaillut, mutta nyt ei ollut aikaa. Oli valmistauduttava lähtöön. Tänään alkaisi tosikoitos, nousu Kilimanjarolle, Afrikan korkeimmalle huipulle. Taavi ja vaari pakkailivat viimeisetkin varusteet varustekasseihin ja päiväreppuihin. Samalla he päättivät, millaisella vaatetuksella lähdettäisiin. Ensimmäisenä päivänä, kun vielä ei ollut minkäänlaista omakohtaista tuntumaa vaeltamiseen Kilimanjarolla, kaikki oli outoa. Oli vaikea ennakoida, millaista varustusta oikeasti tarvitsi, vaikka ryhmän vetäjä olikin antanut parhaansa mukaan neuvoja. Riittäisikö jalkaan shortsit vai pitäisikö olla pitkät vaellushousut? Entä paita. Pitäisikö sen olla pitkähihainen vai lyhythihainen? Eihän siihen selvyyttä tullut, vaikka kuinka pohdiskeli. Oli vain päätettävä niin tai näin. Eiköhän sitä yhden päivän selviäisi, vaikka kaikki ei olisikaan aivan kohdallaan. Seuraavana päivänä varmaankin olisi viisaampi.

Yö oli mennyt muutoin rauhallisesti, mutta ulkoa oli kuulunut jos jonkinlaisia omituisia ääniä. Majoitushuoneiden verkotettu ikkuna oli ollut auki, jotta huone olisi pysynyt edes siedettävän viileänä. Iltayöstä sammakot – tai rupikonnat mitä lienevätkään – olivat pitäneet aivan uskomatonta möykkää. Taavi oli ensin ajatellut, että ulkona täytyi olla valtaisa sika- tai härkälauma, mutta sitten hän oli tajunnut, että sammakoiden ku...