© Anni Kytömäki ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9484-4
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9533-9

Sirkalle ja Kallelle
metsien kaukaiseen sineen.

Ukkonen jyrähtää, terävästi ja lähellä. Hän lysähtää maahan ja kyyristyy kokoon hillitäkseen kipua. Sitä ei tule. Ilma virtaa keuhkoihin, jalat tottelevat, salama on sittenkin iskenyt ohi. Hän pääsee ylös ja tunkeutuu rantapensaikon läpi. Suuren järven pinnalla kelluu ilta-auringon kajo. Hän laskeutuu veteen ja ui.

Ukkonen jyrähtää uudelleen. Hän laskee pään lähes uppeluksiin ja kapuaa ensimmäiseen saareen varjonpuolelta. Takaa-ajajat huutelevat lähimmillä rannoilla. Ukkonen raivoaa pilvettömältä taivaalta. Hän painautuu sammalta vasten.

Hetken kuluttua vesi loiskahtaa. Hämärän läpi erottuu vesilintu, joka räpiköi rantavedessä. Aurinko on jo laskenut, rajuilma tyyntynyt. Hän uskaltaa hiipiä lähemmäs. Lintu on pahasti haavoittunut ja koettaa henkitoreissaan päästä kuivalle maalle.

Murskasiipeä lintua katsoessaan hän ymmärtää, etteivät ne häntä tavoitelleetkaan. Vielä.

Hän nostaa linnun vedestä melkein hellästi. Se elää päivänsä loppuun sileällä kivellä, ehtii nähdä muutaman tähden. Sitten hän antaa sille armoniskun.

Saaresta saareen hän ui, myöhäissyksyn kohmeisessa vedessä hitaasti yli suuren selän. Hän väistää veneitä, joiden kokassa palaa soihtu, hyytyy vesikiveksi puhetta kuullessaan – ja selviytyy vastarantaan, sillä yöllä järvi huokuu sumun hänen suojakseen.

Hän pudistelee pisarat yltään ja ottaa askelen. Kotimetsä on laaja ja korkea, kuuset pilviin asti, männynrungot vankat kuin valkeat valaat idän merellä. Hän on palannut, ja metsä upottaa hänet sisäänsä epäröimättä.

Aamun tullen metsä riisuu verhonsa ja hän näkee muutoksen.

Mitä etäämmälle järvestä hän kulkee, sitä taajemmin polut suonivat maata. On niitä ollut ennenkin, mutta vuosien poissaolon aikana niitä on uurtunut lisää ja entiset kyntävät tannerta leveinä raitoina. Väylien mutapaikkoja kirjovat ihmisten jäljet.

Sitten hän haistaa savun. Se kiemurtelee notkeasti puiden ympärillä. Ensin on mahdotonta paikantaa mistä se on peräisin, mutta aikansa tiheikössä rymyttyään hän on törmätä vaaleaan hirsiseinään. Savu tupruaa pirtin katolta. Rakennuksesta kuuluu ihmisen pennun itku. Aukion takana näkyy toinen asumus. Hän pakenee vuorenrinteeseen ja kätkeytyy louhikkoon.

Ne ovat tehneet pesänsä metsään.

Louhikkoon ne eivät tule, mutta pian tulee ääni, sujuttelee puiden takaa, täällä ennenkuulumaton. Ääni vahvistuu ja kumisee kohta tauotta, lumoaa ja kutsuu. Hän hautaa pään varvikkoon ja hengittää sammalten läpi, kunnes on taas helpompi olla. Ääni kaikuu rungoista, mutta hän tuhahtaa ja kömpii eteenpäin.

Ikinä, ikinä ei pidä lähteä katsomaan ahoilla kilkattavia kelloja.

Päivänvalo hehkuu valkoisesta kalliosta, kun hän ponnistaa ylimmän kielekkeen päälle. Huipulta näkee järven. Se lepää vuoren itäpuolella sileänä ja laakeana kuin kaistale taivasta, kirkkaana, rannat riitteessä. Järven takana levittäytyvät tutut marjakankaat, eläinten polut, suojaisat luolat, idän metsien sini lähes ulottuvilla mutta saavuttamattomissa.

Hän katselee veneitä, savuja, laitureita joilla seisoo ihmisiä. Ne valvovat järveään, ne liikkuvat päivisin ulkona ja heräävät öisin herkästi, niitä on pursissaan laineilla ja olisi pian suksilla jäällä, ja kylien ympärillä talloo maata niiden karja. Ja niillä on hallussaan ukkonen.

Hän kääntyy kohti länttä. Taivaan alla lemuavat tunkiot, pellonraivaajien hiki ja maantiepöly. Hän nousee seisomaan ja antaa ilman viheltää sierainten läpi keuhkoihin.

Silloin hän huomaa lännessä uusia tuoksuja: maatuvia lehtiä, soita, pulppuavia virtoja, pihkaisia mäntyjä, muurahaisten polkuja, karpaloita.

Ehkä siellä olisi vielä tilaa?

Vuorensyrjään on aikojen alussa kiilautunut iso lohkare. Hän laskeutuu sen luo ja ryömii kiven alle jääneeseen onkaloon. Sieltä hän katselee järven yli itään vielä hetken.

Illalla hän hiipii alas valkoiselta vuorelta. On kylmä, taivas harmaa, sammuvassa tuulessa tuoksuu raskas lumisade.

Hän syö puolukoita, syö kunnes ei enää löydä niitä lumen alta.

Mäki viettää korpien halki synnyinkodille, matalan harjanteen kupeeseen kuusenoksien suojaan.

Hän käy levolle.

Vettä tippuu vuoteeseen. Hän herää. Seinien läpi tunkeutuu lumen alta paljastuneiden neulasten tuoksu, kevät. Hetken hän hengittää pimeää ilmaa, kömpii sitten jaloilleen ja hivuttautuu ulos. Aurinko laskee otsalle lämpimät kämmenensä, jalkojen alla lusahtaa vetinen hanki.

Hän katsoo kotia. Se on vanha, joku vanhemmista rakensi sen. Matkaa lähimpään taloon on vain vähän yli silmänkantama. Se ei ole haitannut – naapurit ovat antaneet toistensa olla.

Hän nuuhkaisee kodin tuoksua mukaansa ja jatkaa kohti metsänlaitaa. Kaikkialla tiukkuu lintujen laulu. Naapurin harmaiden rakennusten takaseinät näyttävät valjussa valossa pieniltä kallioilta. Muutaman askelen välein hän jähmettyy kuuntelemaan. Talossa ei ole aiemmin ollut koiraa, mutta kuka tietää...

Ovi narahtaa. Askelet osuvat portaisiin rakennusten keskellä. Hän piiloutuu jykevän hongan juurelle ja odottaa. Toinenkin on pysähtynyt.

Aamu välkkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askelen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha niissä ei särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin.

Tuuli pujahtaa metsään, katkaisee polun ja ryöpyttää sanat kappaleiksi. Hän heilauttaa päätään ja tassuttelee kohti länttä, ja nainen antaa hänen mennä.

1919

1

Ensin luulen, että vauva on jo kuollut. Sitten sen silmäluomet värähtävät ja se liikauttaa suutaan. Se makaa korin pohjalla ja katsoo minua. Siirrän punaruutuisen liinan syrjään. Lapsella on yllään pitkä, mekkomainen paita ja pienet villasukat.

En jää vauvan viereen. Se on vieras. Olen pitänyt sitä sylissäni vain ensimmäisenä päivänä ikuisuuksia sitten. Laskeudun avojaloin lähemmäs vesirajaa. Kallio on kuiva, laineet eivät jaksa kavuta kovin ylös. Käyn istumaan ja riisun räntäsateen kasteleman villapaidan. Se mätkähtää viereeni kuin kalanraato.

Meri on karistanut jäälautat pinnaltaan. Silokallio viettää loivasti aaltoihin, jotka loiskivat jäiden runteleman laiturin ympärillä. Etuvasemmalla on saari, jonka metsätupsujen keskeltä nousee huvilan siro torni. Talvi on raapinut sen kyljet hilseelle, eikä kukaan ole vielä korjannut maalia. Kun kesävieraat meren lämmettyä saapuisivat, rantakallio olisi jo ehtinyt peseytyä käynnistämme.

Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren. Asetun kalliolle makaamaan siten, että aallot hätyyttävät varpaita. Meri on suuri jääkellari, jonka äärellä iho rypistyy nopeasti kananlihalle. Emme luultavasti joutuisi odottamaan kovin pitkään.

Taivas on pelkkää harmaanvalkoista pilveä mutta yhtä kirkas kuin aurinko, joka puskee yläilmoissa harhailevan vesihöyryn läpi. Tällaista oli illallakin, vasta eilenkö se oli, kaksitoista tuntia sitten. Niin valoisaa, että silmät olivat revetä irti. Sairaalan käytävän katossa räköttivät kirkkaat lamput.

– Ette sitten pessyt käsiänne, kuiskaan. Se ei kuulosta enää miltään. Toistan sanat voimakkaammin ja suljen silmät, ja siinä hän jälleen tulee, lääkäri, rientää kohti. Kattovalot kutistavat pupillit niin pieniksi, etten näe kunnolla. Särky kieppuu kallon sisällä ja asettuu poskipäihin jyskyttämään. Lääkäri, lyhyt ja hintelä ukko, yrittää ohi, mutta tartun häntä hihasta. Hän katsoo minua alaviistosta ja erehtyy hymyilemään epävarmasti, ei kai kuullut mitä sanoin.

– Ette sitten pessyt käsiänne! huudan ja ravistan. Valkoinen takki on vahvaa kangasta, kuin tehty höykytettäväksi. Lääkärin kasvot tutisevat edessä hahmottomina, naamataulu kuin puurolautanen, jossa katse ui voisilmänä puolelta toiselle. Käsivarsissa kihelmöi helpotusta lupaava voima, jota en ole tuntenut sitten lapsuuden leikkitappeluiden. Työnnän hänet huonepalmun alle. Lehvien varjot heittyvät takkikankaalle ja ohjaavat: tuosta, tuosta ja tuosta poikki.

– Erik! Sahlman huutaa takanani. Hän lukitsee vasemman käsivarteni kyynärkoukkuunsa, sivupenkiltä loikannut vieras mies rusentaa oikeaa. Hintelä lääkäri perääntyy seinän viereen kädet puurokasvoilla. Kämmenselkä on suuri ja karvainen, lokoisa pesä basilleille.

– Lopeta, Sahlman sanoo. – Ei tässä auta ketään syyttää, Railoa vähiten. Hän hoiti tehtävänsä juuri niin kuin piti.

Voima varisee ensin käsivarsista, sitten kaikkialta. Seison Sahlmanin ja vieraan miehen välissä pää riipuksissa. Silmät painuvat kiinni. Sahlman puhuu tohtori Railolle. Kun vilkaisen ylös, mies on kadonnut. Toiset alkavat höllätä otettaan.

– Vaimollasi ei ole lapsivuodekuumetta, Sahlman lausuu hitaasti ja selkeästi kuin vierasta kieltä. – Täällä pestään käsiä yhtenään, sinä tiedät sen. Mene kotiin. Saamme pian selville, mistä on kyse. Soitan sitten.

He päästävät irti. Huojahdan mutta en kaadu, tuijotan Sahlmanin kenkiä ja valkoisen takin helmaa, joka ulottuu lähes polviin. Joudun siristelemään, vaate heijastaa kattolamppuja kuin peili.

– Hoitaja soittaa auton, Sahlmanin ääni kuuluu vaimeasti. – Haluatko unilääkettä?

– En.

– Koeta nukkua. En soita ennen aamua, ellei mitään erityistä tapahdu.

Lähden, mutta en nukkumaan. Otan vuokra-auton ja pyydän kyydin sinne, missä tiedän olevan tarpeeksi pimeää. Auto jyrryttää yli mukulakivien, niiden jälkeen soralla, koukkailee ohi isoimpien kuoppien. Ikkunoiden takana rakennukset pienenevät ja synkistyvät.

Kun nousen kyydistä, tien länsipuolella on muutama työläistölli, joiden ikkunoista tunkee haurasta kajoa. Itäpuolella ammottaa ryhmyisten tervaleppien välissä polun musta suu.

Pitkospuu kallistuu eteenpäin. Vesi hulahtaa saappaitten päälle. Peräännyn vähän ja kumarrun tunnustelemaan parrua. Se on sahattu poikki. Käärin villapaidan hihan, työnnän käden vesikasvien sekaan ja tavoitan pohjan. Se on pehmeää mutaa saappaanvarren yltämättömissä.

Sataa räntää, isoja, repaleisia hiutaleita. Kuulostelen kuoleman sijaintia. Ei kaikuakaan. Ei se ymmärrä omaa parastaan, ei tunne tietä keskelle öistä luhtaa. En itsekään tiedä tarkalleen missä olen. Maantielle ei voi olla pitkästi, mutta tulvan läpi ei pääsisi umpipimeässä. Ja takaisin kilometrien taipaleelle en jaksa kääntyä.

Entä jos Sahlman soittaa?

Räntä sulaa päälaella vedeksi. Kuivaan otsan villapaidan helmaan. Sahlman soittaisi varmasti ennen aamua. Kun hän soittaisi, kaikki olisi ohi, sillä ”mitään erityistä” on menehtymisen peitenimi. Kiskon saappaat jalasta, riisun sukat ja housut. Käärin varusteet mytyksi syliin ja astun pitkospuulta veteen. Se on niin kylmää, että keuhkot kuroutuvat kiinni. Muta tursuaa varpaiden välistä, pintaan kuplii mädän hajua. Haukon ilmaa ja otan askelen ennen kuin jalat ehtivät juuttua kiinni. Tässä kohtaa reittiä ei ole mutkia. On mentävä vain suoraan, niin pitkokset tulevat vastaan.

Vesi syvenee. Kahlaan puolireittä myöten ja yritän nähdä jotain muuta kuin mustaa, mutta muuta ei ole. Pitkospuita ei löydy. Ehkä niiden loppupää on varastettu kokonaan, vaikka kulmakunnan asukkaat ovat rakentaneet ne itselleen kulkuväyläksi merenlahden rantaan. Sunnuntairetkiä ja kalastamista, räpiköintiä matalassa vedessä, pulleiden muuttolintujen sala-ampumista – pitkospuut ovat kultainen rengasreitti, joka vie kauas pölyisistä kaduista ja tehtaanpilleistä.

Ehkä polttopuiden hinta kohosi talvella niin paljon, että pitkokset pilkottiin kuivumaan vajanseinustoille. Oliko talvi kova? En muista. Jaloissa ei ole enää tuntoa. Kävelen muutaman askelen sivuun, ja yllättäen vesi madaltuu. Pajut ojentavat oksiaan, tartun tarjottuihin käsiin ja rymyän eteenpäin. Kun törmään pajukon keskellä ensimmäiseen järeään koivuun, rutistan sitä kuin hengenpelastajaa. Pakotan itseni olemaan juoksematta, tunnottomat jalkapohjat voisivat huomaamatta silpoutua juurissa tai kivissä. Lopulta pajut väistyvät. Kompastun saviseen pientareeseen, ryömin sen laelle ja riuhdon itseni irti laitimmaisista oksista.

Maantien pinnassa haukottelevat roudan ahnaat kidat, mutta nyt ne näyttävät melkein ystävällisiltä. Puen housut ja sukat, sovittelen saappaat jalkoihin ja lähden kymmenkilometriselle matkalle kotiin.

Käsi on lämmin ja udusta kostea, ei kuuma ja kuiva kuten illalla sairaalassa. Silti se on hänen, varmasti. Puristan kättä lujasti. Kun keskityn, näen hänen nappiensa värit, silmäniskunsa ja nutturasta irtoavat suortuvansa, kuulen sananpuolikkaat ja hymähdykset. Yksityiskohtia on vielä niin paljon, että ne riittävät tekemään hänet eläväksi.

– Onko maisteri kunnossa?

Istun kotitalon kivirapulla. Portaan kuviot ovat tutut, tuollaisiksi koukeroiksi magma jähmettyi miljardeja vuosia sitten. Käsi jota puristan on omani. Vieressä seisoo Andersson, harmaa tukka pystyssä ja ylimmät puseronnapit auki. Mies astuu kadulle, nuuhkii ilmaa, tutkailee seinustoja.

– Oletteko istunut vahdissa koko yön? kysyn.

– En. Alkoi vain valjeta niin kovasti, ei nukkuminen enää...

Andersson kömpii perässäni aulaan ja ottaa seinän viereltä katuharjan.

– Ei sovi tuhlata päivänvaloa, hän mutisee, nyökkää ja lampsii takaisin valjuun aamunkoittoon harjanvarsi rehvakkaasti olalla, isännän elkein. Andersson on asunut paikalla jo silloin, kun punertavaksi rapatun kerrostalon tilalla oli harmaa mökki ja sileiden kallionupujen saartama kaalimaa. Kun tölli ja kalliot murskattiin kivilinnan perustusten alle, Andersson sai jäädä haravoimaan, hoitamaan koksikattilaa ja nyökkäilemään ovivahdin koppiin.

Ovi kumahtaa kiinni, väsynyt kaiku vastaa vinttikerroksesta. Nousen portaat neljänteen kerrokseen ja kopeloin taskujani, mutta en löydä avainta. Kello on puoli kuusi. Koputan hiljaa.

Hanna avaa oven heti. Hän nojaa kahvaan kuin kävelykeppiin ja hytisee sinisessä aamutakissaan. Hänen silmänsä ovat hautautuneet turvonneiden luomien alle ja kasvoja ruuduttavat uudet uurteet. Nuttura repsottaa vasemman korvan takana. Minuakin alkaa paleltaa. Vanutan villapaidan hihoja kourissani ja niiskaisen. Öisestä ajatusvyörystä ei ole jäljellä mitään.

– Missä olet ollut? hän kuiskaa.

– Ulkona.

– Sahlman soitti. Hän pyysi soittamaan takaisin heti kun ehdit.

Astun Hannan ohi eteiseen ja painan oven kiinni.

– Mihin aikaan hän soitti? kysyn.

– En ole varma, olen niin väsynyt. Joskus puolenyön jälkeen.

– Käy nukkumaan. Minä soitan hänelle.

Hanna vastustelee, mutta jätän hänet salin ovelle ja menen työhuoneeseen. Vauva nukkuu pienessä sängyssään, sängyssä jonka joku tuntematon, innokas isä pyysi pari kuukautta sitten Anderssonia nikkaroimaan. Kun palaan eteiseen, Hannan huoneen ovi on kiinni. Puhelin jököttää seinällä piirongin yläpuolella. Istun toppatuolille koneen viereen. Yritän nostaa luuria ja totean huojentuneena, etten jaksa. Nojaan piironkiin ja päätän nukkua. Enää ei ole kiire.

Sahlman päättää toisin. Puhelin rämähtää soimaan. Tempaan luurin pidikkeestään, kannattelen sitä käsivarrenmitan päässä ja ehdin kuulla keskusneidin äänen ennen kuin katkaisen yhteyden. Lasken luurin piirongin päälle ja hengitän syviä keuhkollisia, mutta eteisen seinät lähestyvät toisiaan. Juuri ennen rusentumista nousen ja pakenen keittiöön. Nurkkakaapin ylähyllyllä on kori, sama jonka poimimme viime kesänä muutaman kerran täyteen keltavahveroita. Vuoraan korin sanomalehdillä ja punaruutuisella pöytäliinalla ja haen vauvan sängystään.

Andersson lakaisee katua naapuritalon oven edustalla eikä huomaa, kun talutan pyörän ulos, vyötän korin tarakalle ja polkaisen matkaan.

Kuuluiko takaa jotain?

Kallio keinuu. On kuuma, aurinko häikäisee silmäluomien läpi. Nousen istumaan ja ähkäisen, kun unen puuduttama päänsärky lentää sähikäisenä ohimosta toiseen. Meri on tasoittunut ja tervalepikossa laulaa peipponen. Mitään muuta ei kuulu.

Entä jos olen saavuttanut tavoitteeni vain puolittain? Pieni ihminen kohmettuu nopeammin kuin iso. Elämän ensimmäinen parkaisu johtuu aina kylmyydestä, joka syöksyy lämpimistä vesistä saapuneen kimppuun. Vauvan kuuluu itkeä kylmää!

Kapuan korin luo. Lapsi ei itke, ei enää koskaan. Sen silmät ovat kiinni, luomet yhä kurtussa.

Kun peitän auringon vartalollani, silmäluomet värähtävät, siliävät. Vaivun polvilleni. Housujeni lahkeita kirjovat kauttaaltaan harmaat kuratäplät. Kurainen on myös pöytäliina, jonka kulman tuulenpuuska on heilauttanut takaisin lapsen päälle. Kumarrun koskettamaan mitätöntä nyrkkiä. Se on viileä. Nostan hänet syliin.

Paino jakautuu kahdelle kämmenelle eikä tunnu juuri ilmaa kummemmalta. En muista millaista oli kannatella häntä aiemmin. Onko hän kuihtumassa vai vahvistumassa? Hanna on hoitanut häntä kaksi viikkoa, hankkinut ruoan, nukuttanut ja vaihtanut kuiviin, kun olen kulkenut kodin, rantojen ja sairaalan väliä pelosta hulluna.

Kiedon pöytäliinan hänen ympärilleen, sitten villapaitani, joka on jo ehtinyt kuivua auringossa. Käärö asettuu kyynärtaipeeni varaan. Hän ei herää, kun kohottaudun jalkeille ja solmin kengännauhani yhdellä kädellä hatarille ruseteille. Vasta kun kiipeämme kallion laelle, hän räväyttää silmänsä auki. Tummansiniset soikiot, laidoissa ohut kaistale valkuaista, siristelevät kohti loittonevaa merta. Muuta elonmerkkiä en havaitse. Entä jos hän vahingoittui matkalla tänne? Jos pikkusormen vahvuinen selkäranka murtui jonkin kuopan yli ajaessani?

Kun pääsemme varjoisaan tervaleppämetsään, tyttö puristaa silmänsä kiinni. Kasvot punertuvat ja vääntyvät kokoon. Suusta pääsee parkaisu, ovensaranankireä ääni kuin kenen tahansa vastasyntyneen. Lämpimät laineet uivat lävitseni. Pysähdyn ja lasken korin maahan. Ovensarana kitisee yhä voimakkaammin ja ajaa minut penkomaan koria, mutisemaan lempeitä sanoja, keinuttamaan häntä sylissäni, kaikkea samaan aikaan ja suunnittelematta. Tuttipullo löytyy pehmikkeeksi sysäämäni sanomalehden alta. Tarjoan sitä epävarmasti, mutta hän tajuaa, haukkaa kiinni ja alkaa raivokkaasti imeä viilennyttä maitoa. Kankaiden läpikin tunnen, miten pienet kyljet painuvat käsivarttani ja rintaani vasten ja pullistelevat hengityksen mukana. Hän on vielä melkein vesieläin, haukkoo henkeä kuivalla maalla.

Yritän hahmottaa kasvoista tuttuja piirteitä, mutta niitä ei näy, ei kuvittelemallakaan. Ehkä niitä ei tulekaan, ehkä lapsi saa piirteensä tuntemattomilta esivanhemmilta, joita kukaan ei enää muista. Olen hänelle kateellinen siitä ja muustakin – hän ei koskaan tuntisi äitiään, ikävä ei koskaan paiskaisi häntä pimeyteen, huhtikuu olisi hänelle kuukausi muiden joukossa, ehkä jopa iloista aikaa, syntymäpäiväkutsuja ja linnunlaulua.

Silmät painuvat kiinni. Huulet hellittävät otteensa tutista, ja vedän pullon varovasti kauemmas. Mittaan määrää, jonka hän on juonut, jäljellä on kolme neljännestä. Maidon piti riittää vain tulomatkalle, vaientaa lapsi, jos hän rupeaisi itkemään ihmisten ilmoilla. En muista kuka niin ajatteli.

Kiskon kengät irti kurasta ja kävelen pyörän luo. Elämän palkeet liikkuvat sylissäni. En vielä tiedä, riittävätkö ne pitämään minutkin hengissä. Pitänevätkö kohta enää edes häntä, ellemme pian pääse lämpimään.

Kun käännymme polulta tielle, pysähdyn ja laskeudun satulasta. Kaupunki pilkistää viimevuotisten ruokojen lomasta idässä, merenlahden takana. Kotiin on pitkä ja hidas matka. Sen jälkeen kun isot maantiet ovat valmistuneet, merenrannan reitti on kutistunut kyläläisten saviseksi oikopoluksi, jolle ei uskaltauduta autolla eikä edes kummoisilla kärryillä.

Taivas on taas säikkymässä pilviin ja ilma viilenee, tuuli vetää henkeä kylmältä ulapalta. Lahden kiertämiseen ei ole aikaa. En edes uskaltaisi polkea ihmisten ilmoille, en vauvan kanssa, ihmiset voisivat ottaa sen pois, voisin kaatua, kori voisi pudota, voisin keksiä uudelleen jotain mieletöntä. En muista milloin olen viimeksi nukkunut. Puolitekoiset ajatukset pulpahtelevat aivojen pohjasta. Niiden selkenemistä odottamatta käännyn vasemmalle, kohti Aspholmia.

2

Kartano kumottaa lehdettömän puutarhan läpi maantielle. Avaan portin haan ja poljen koivukujaa päärakennuksen eteen. Talossa on kaksi pitkää päätyä, keskellä portaikko ja veranta. Solakat pylväät kannattelevat verannan yläpuolella aurinkotasannetta, parveketta, johon on käynti äidin huoneesta. Kiipesin sinne usein villiviinisäleikköä pitkin.

Nyt säleikkö on luhistunut pilkkeiksi kukkapenkkiin. Jätän polkupyörän nojaamaan kivijalkaan. Talo näyttää läheltä liian suurelta, vieläkin. Ikkunoita on paljon ja ne ovat samankokoisia ala- ja yläkerrassa. Niistä puhuttiin usein.

– Kuka tarvitsee kaksi kerrosta korkeaa huonetilaa, äiti hymähti. – Talon lämmittämiseenkin menee kokonainen metsikkö talvessa.

– Onhan meillä mistä ottaa, isä sanoi. – Tai voittehan muuttaa talveksi kaupunkiin.

Yleensä keskustelu loppui siihen. Isä asui virkansa vuoksi talvet kaupungissa ja vietti siellä kesäisinkin pitkiä aikoja. Äiti ei halunnut ahtaaseen asuntoon nokisen kadun varrelle. Hän halusi päästä kotiovesta ulos, ei rappukäytävään.

Kaivan avaimen kukkapenkin reunakiven alta. Mullasta sojottaa peltosaunioiden kuivuneita rankoja ja tulppaanien piikkimäisiä versoja, joiden päälle on satanut seinästä keltaisia maalihituja. Nousen verannalle, avaan oven ja astun sisään varovasti kuin vieraaseen taloon. Aulassa lemahtaa asumattomalta, muuten kaikki on ennallaan. Pöydät, tuolit, vaatearkku, vanha kaappikello, jonka viisarit ovat pysähtyneet viittä vaille kahteentoista. Lapsena pelkäsin kaappikelloa ja erityisesti kahtatoista, kun kello löi loputtomiin kumeita iskuja, jotka läpäisivät korvia vasten painetun tyynynkin.

Kiipeän toiseen kerrokseen ja poimin liinavaatekomeron hyllyiltä ullakolta tuoksuvia riepuja. Pudistelen ja tutkin niitä, mutta en löydä merkkejä koiperhosista tai turkiskuoriaisista. Tyttö nukkuu. Nostan hänet korista ja kiedon villaa ja flanellia hänen ympärilleen kerroksittain, kunnes tajuan, etten tarkistanut, pitäisikö hänet vaihtaa kuiviin. Varmasti pitäisi. Mutta eikö ole parempi antaa hänen nukkua? Kai hän ilmoittaa, kun on välttämätöntä. En ole koskaan edes nähnyt, miten kapalot vaihdetaan. Ei minun pitänyt sitä joutua tekemään. Minun piti olla tavallinen isä, joka tulee töistä kotiin, suutelee hymyileviä kasvoja, sipaisee pientä poskea, hyppäyttää taaperoa pari kertaa kattoa kohti, vähitellen opettaa maat ja mannut.

Miten saisin tuollaisen pysymään hengissä siihen saakka tai edes iltaan asti?

Käytävässä vetää, joten jätän korin liinavaatekomeron puolelle ja kiiruhdan itään antavan ikkunan luo. Puhelinlanka repsottaa nurmikolla. Sivummalla makaa talven taittama lehtikuusen latva, jonka alta pilkottaa johdon katkennut pää. Turha yrittää kutsua vuokra-autoakaan.

Palaan lapsen luo. Hänen nenänpäänsä pistää pienenä nyppylänä villaliinojen keskeltä. Puistoissa olen joskus nähnyt lastenhoitajien kumartelevan omenaposkisten pienokaisten kasvojen edessä: kylmä nenä on tuominnut kantajansa kotiin, lämpimän on saanut suunnata takaisin leikkeihin. Hipaisen olematonta kohoumaa. Se on lämmin, mutta päteekö sama sääntö vauvoihin? Ehkä hänen henkensä on vaarantanut jo se, että olen vienyt hänet ulos.

Kiedon käsivarret säärten ympärille ja painan otsan polviin. Hormeissa ujeltaa tuuli. Olisi hiljaa, kerrankin talo nukkuu.

Äidin huoneen ovi on vain muutaman metrin päässä. Tiedän katsomattakin, miltä siellä näyttää. Sänky on ikkunan edessä, pitsinen päiväpeitto hipoo lattiaa. Seinällä on vaaleankeltaiseksi kuivunut kielokimppu. En muista, saiko äiti sen minulta vai Fredrikiltä. Kirjahyllyssä seisoo lasipurkki täynnä kellertäviä, ruskeapilkkuisia munia.

Riuhtaisen itseni jalkeille, otan korin lattialta ja suuntaan portaisiin. Alakerrassa noukin aulan matolta muutaman kuivuneen vaahteranlehden. Niiden täytyy olla viime lokakuulta. Voimakas yötuuli oli lennättänyt lehdet haravoiduista kasoista ympäriinsä. Kannoin muuttomiesten kanssa kärryihin niitä harvoja tavaroita, joita halusimme mukaan kaupunkiin. Pilvetön taivas oli korkea, kosteat lehdet liiskana saappaanpohjissa.

Astun verannalle ja lukitsen ulko-oven.

Meri kohisee talon takana. Verannalla on tyyntä ja melkein lämmintä. Tähän aikaan vuodesta Aspholmin puutarhassa voi olla läsnä kaksi eri vuodenaikaa. Talon suojanpuolella saattaa hehkua kevään ensimmäinen hellepäivä, kun merenpuolella käy talvinen vihuri.

Istun ylimmälle portaalle käsivarsi korin kantokahvalla.

– Kyllähän me tässä pärjäämme? kysyn vauvalta. – Jos minäkin levähdän tuokion? Sitten vien sinut Hannan luo.

Hän tuhisee. Painelen peukalolla verannan lattialautaa. Kynsi jättää puuhun kuunsirpin muotoisia jälkiä. Talo on antamassa periksi, jauhautumassa tuuleen, sateeseen ja mehevään maahan. Ja puutarha – melkein kuulen, miten nurmikon alla ahnas, mullansekainen savi nielee kulottuneita ruohonkorsia. Kukkapenkeissä vuohenputket nostavat suppuisia päitään, vatukko leviää metsänreunasta. Ei kuluisi kauankaan, kun saniaiset, tähtimöt ja lehväsammalet peittoaisivat kaiken ja kartanon vanhat hirret lahoaisivat pensaikon siimeksessä unohduksiin. Ohut kerros kulttuuria on peittänyt merenrantalehtoa yli sata vuotta, mutta se on lainattua aikaa, pelkkä pintasilaus. Luonto odottaa vaiti tilaisuuttaan. Minuunkin se iskee kiinni heti kun en ole varuillani – nujertaa Erikin, joka koettaa tehdä lähtöä kaupunkiin, nyt kun lapsikin on pakattu lämpimästi.

Vielä pieni hetki, mietin silmät ummessa kuin liian kauan lumihangessa istunut.

Vauva ynähtää. Nostan korin syliini.

– Lähdetään.

Lapsi jatkaa uniaan. Hän tuoksuu, en tiedä miltä, lämpimältä ja tuoreelta. Tunnen tuoksun, vaikken katso häneen vaan korin yli portille. Keinutan koria hitaasti. Olen istunut Aspholmin yläportaalla lukemattomia kertoja pohtimassa, minne ohikulkeva maantie johtaa, odottamassa vieraiden saapumista, äidin paluuta, ajatusten selkiytymistä. Lapsena oli tärkeintä, että kukaan ei päässyt tulemaan valtakuntaan salaa. Pidin silmällä porttia ja koivukujaa, joka lähestyy taloa ja ripottelee alleen salavihkaisia varjoja. Kuja päättyy verannan eteen ja tekee portaiden juurella huomaavaisen silmukan. Soraväylä puhdisti kavioista ja kärrynpyöristä pahimmat savipaakut ennen kuin hevonen ennätti paraatiovelle. Vieraat, joita yleensä kapusin aurinkotasanteelle vakoilemaan, pääsivät perille siistein jaloin.

Nyt kujan sorapeitteestä on jäljellä enää rippeet. Koivujen välissä hivuttautuu kartanolle kurainen polku, jolla lojuu puista pudonneita ryhmyisiä oksankappaleita. Onneksi isä ei ole näkemässä, ajattelen ensimmäistä kertaa eläessäni. Pihakäytävä oli hänelle kunnia-asia, kapinakeväänäkin. Kukaan toivottu ei silloin käynyt vierailulla, mutta ikäloppu Ville ajoi väylälle soraa ja tasasi sen isän kulkea.

Siitä on vain vuosi, ja maa on jo hotkaissut omansa takaisin.

1903

3

Hanna kauhoo hernekeittoa lautaselle.

– Rupea syömään vain. Isäsi myöhästyy hieman.

Hän pyöräyttää kämmentään päälaellani orastavassa kesäsängessä ja lähtee sisälle. Tuomitiheikössä navetan takana laulaa satakieli. Se on ollut siellä jo monta päivää ja yötä, poukottanut säkeitään valkoisten kukkaterttujen lomassa ja saanut herkkäuniset piiat äkäisiksi. Äiti toivoo silti, että lintu viipyisi kevätjuhlaan asti. Taitaa pysyä, helluntaihin on enää viikko.

Haukkaan leipää ja sekoitan keittoa. Se jäähtyisi helteessä hitaasti, mutta istuttava tässä on joka tapauksessa. Isä ei pidä siitä, että pöydästä noustaan ennen hänen saapumistaan. Kiirehtiminen on pahempaa kuin myöhästyminen, hän sanoo. Siitä ja monista muista isän lausahduksista tulee epämääräisen syyllinen olo. Koetan painaa niitä mieleen, mutta muistan enemmän piikojen ja renkien sananparsia. Ne pyörähtävät suussa juonikkaasti ja usuttavat kokeilemaan todenperäisyyttään. Kevättalvella Ville lupasi, että kun tuomi kukkii, lahna kutee. Eilen nuput avautuivat kaikkialla puutarhan laidoilla, ja pinkaisin välittömästi rannalle onkimaan. Kaloja siellä heti molskahtelikin, mutta mato ei kiinnostanut niitä hiukkaakaan. En käsitä mikä on vialla – paitsi nyt ainakin se, että olen juuttunut verannalle.

Aulan kaappikello lyö kerran. Lasken lusikan pöydälle ja hiippailen katsomaan. Puoli kaksitoista. Viisarit nitkuttavat kohti puoltapäivää, muuten on hiljaista. Keittiö on kaukana aulasta ja piiat hyssyttelevät toisiaan äidin nukkuessa, on päivä miten pitkällä tahansa. Seison kellon edessä niska tikkuna. Joku on takanani, varmasti on. Minut on jätetty yksin suureen taloon, huijattu istumaan ruokapöydässä ja odottamaan kahtatoista lyöntiä, ja sitä mikä niitä seuraa: narisevia saranoita, askelia ullakon portaissa ja käytävillä, kylmää hengitystä takaraivolla.

Avaan kaappikellon luukun ja pysäytän heilurin. Hiljaisuus syvenee ystävälliseksi.

Isä ja tilanhoitaja Marttinen saapastelevat portista koivukujalle, kun olen lusikoimassa keittoa loppuun. Marttinen jatkaa matkaa kulman taa kyökin ovelle, isä harppoo verannalle kaksi porrasta kerralla ja istahtaa penkille. Hän riisuu saappaansa ja huokaisee.

– Soitanko kelloa? kysyn.

– Ei tarvitse, saan minä itsekin.

Hän kaataa lautaselleen neljä kauhallista hernekeittoa ja kumoaa lasiin puoli kannua kotikaljaa, vetää paksun siivun voita leivälle, puraisee palan ja nyökkää.

– Kesällä kuuluu syödä hienostelematonta ruokaa, hän sanoo. – Missä äitisi on?

– Nukkuu kai vielä.

Isä kaivaa liivintaskusta kellon. Kulmakarvat kimmahtavat toisiaan k...