Alkusanat

Siljalle, Paulukselle, Seelalle, Joelille,

Malvalle ja Matiakselle

Esipuhe

Esipuhe

”Sen pomot heitti sen pois.”

MATIAS, 5

Tämä kirja sai alkunsa potkuistani. Jouduin lähtemään toukokuussa 2013 luottamuspulan vuoksi Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan tehtävästä – työstä, jota olin nimitykseni yhteydessä kolme vuotta aiemmin kuvannut uutismiehen unelmaksi. Kuultuani potkuistani kirjoitin kirjeen Helsingin Sanomien toimitukselle, johon olin vuosien varrella kiintynyt ja jota yhä kaipaan. Kirje julkaistiin 29.5.2013 Helsingin Sanomien pääuutisaukeamalla. Totesin siinä seuraavaa:

”Minulle on tänään kerrottu yhtiöjohdon toimesta, että tehtäväni HS:n vastaavana päätoimittajana päättyy. Vastuun viestikapula siirtyy eteenpäin.

Lähtöni syyksi on kerrottu luottamuspula.

Vastaavan päätoimittajan tehtävä on luonteeltaan sellainen, että siinä pitää nauttia lukijoiden luottamusta, oman toimituksen luottamusta ja myös lehden kustantajan luottamusta. Olen kokenut luottamusta niin lukijoilta kuin omalta toimitukselta.”

Jätin mainitsematta kustantajayhtiön luottamuksen. Kohtaloni kertoi siitä, luottamus oli huvennut. Luottamuksen niukkuus ei ollut aina yksipuolista; myös omaa luottamustani yhtiön johtoa kohtaan oli koeteltu. Luottamus on vastavuoroista: sitä saa, jos sitä antaa. Lähtöni päivänä ja edelleen koen, että minulla oli ollut sekä toimituksen että lukijoiden luottamus. Mutta ne eivät riitä päätoimittajalle. Pitää olla myös omistajan tuki.

Oli ajatuksia herättävää, että lähtöni syy oli juuri luottamuspula. Olen pohtinut luottamusta eri näkökulmista koko työurani. Se on ollut toistuva aihe kolumneissani ja puheissani. Olen yrittänyt rakentaa luottamuksesta johtajuuteni keskeistä teemaa kaikissa niissä johtajan tehtävissä, joita olen saanut hoitaa Sanomassa ja sen lähipiirissä vuodesta 1996, valtaosan aikuiselämästäni. Pääsääntöisesti olen saanut nauttia suuresta luottamuksesta. Viime vuosina olen ehkä opettanut siitä, mistä olen tuntenut niukkuutta.

Luottamus on ihmeellinen voima. Se on ehtymätön luonnonvara, joka luo hyvää elämää. Se on pulppuava ja itsestään uusiutuva lähde. Se lisääntyy jakamalla, kun luottamusta kokenut ja siitä voimaantunut levittää sitä eteenpäin luottamalla itse. Kun luotat, sinuun luotetaan. Näin syntyy hyvää rakentava luottamuksen kierre. Luottamus on kuin rakkaus, kiintymys, energisyys tai menestys, joka antaa voimaa sitä kokevalle.

Samalla tavalla toimii epäluottamus, epäily. Jos sinuun ei luoteta, sinunkin on vaikea luottaa ja toimia luottamusta rakentavasti. Kun et luota, sinuunkaan ei luoteta. Syntyy voimia vievä epäluottamuksen kierre. Moni perhe, yhteisö ja kansakunta on keskellä tällaista kierrettä juuri nyt.

Joku voi ajatella, mitä väliä luottamuksella on. Ei ihmisiin voi luottaa, jokainen pelaa omia pelejään ja ajattelee omaa etuaan. Näin ei kannata ajatella. Mitä enemmän on luottamusta, sitä nopeammin, mukavammin ja tehokkaammin asiat hoituvat ja sitä paremmassa maailmassa saamme elää. Tämä pätee kotiin, ystävyyteen, työpaikoille, yhteiskuntaan ja koko maailmaan. Sama toimii myös toisin päin. Mitä vähemmän on luottamusta, sitä enemmän tarvitsemme valvontaa, säätelyä, byrokratiaa ja voimakeinoja. Mitä vähemmän luotamme, sitä enemmän on riitoja, konflikteja, taisteluita ja mustamaalausta. Nämä vievät voimaa hyvältä. Siksi kannattaa oikeasti nähdä vaivaa luottamuksen rakentamiseksi.

Suomea on pidetty vahvan luottamuksen yhteiskuntana. Voi olla, että olemme olleet luottamuksen rakentamisessa monia kansoja parempia. Siihen voi olla historiallisia syitä, kuten meitä yhdistäneet kohtalon hetket ja koettelemukset. Pienessä ja harvaanasutussa maassa on tarvittu toisia, on nähty yhteistyön välttämättömyys. On totuttu auttamaan toisia ja luottamaan toiseen. Luottamus on voinut syventyä vapaassa yhteiskunnassa, luottamus ja vapaus kun liittyvät vahvasti toisiinsa. Nyt on kuitenkin nähtävillä merkkejä luottamuksen rapautumisesta eri puolilla – perheissä, kouluissa, politiikassa, työmarkkinoilla ja yrityksissä. Tämä on valitettavaa, sillä harva voima parantaa maailmaa niin nopeasti kuin luottamus.

Olen hyvin kiitollinen, että sain olla Sanoman johtotehtävissä ja mukana tekemässä yhtiön ja lehden isoja uudistuksia. Olen iloinen, että saimme toteutettua viime vuosina yhdessä asiakkaiden kanssa – mielestäni menestyksellä – monta suurta, opettavaa ja jopa historiallista hanketta. Totesin kirjeessäni:

”Olen saanut hoitaa kolme vuotta Suomen uutiselämän ehkä kiehtovinta tehtävää, olla Hesarin vastaava päätoimittaja. Olemme saaneet paljon aikaan: lehtiuudistuksen, avoimen maksumuurin, HS:n ja Nelosen toimitusten yhdistämisen ja paljon muuta.

Olen ylpeä siitä, mitä HS:ssä on viimeisen kolmen vuoden aikana tapahtunut. Jokainen voi arvioida, mitä on tehty ja saatu aikaan.”

Isojen hankkeiden jälkeen potkut tuntuivat epäreilulta kiitokselta. Oli haastavaa vastata esimerkiksi kesäiltoina takan äärellä 9-vuotiaan tyttäreni Malvan kysymyksiin: ”Isä, miksi sait potkut? Etkö tehnyt riittävän hyviä lehtiä?” Vastaaminen oli vaikeaa, kun en itse tiennyt, mistä luottamuspula johtui. ”Sen pomot heitti sen pois”, viisivuotias Matias selvitti – eikä tuntunut olevan harmissaan, vaikka usein palasi asiaan. Oli uusi tilanne, kun isä oli useammin viemässä poikaa päivähoitoon ja hakemassa kotiin.

Olen kiitollinen niille monille, joiden kanssa olen saanut keskustella luottamuksesta – sekä aiemmin urallani että varsinkin nyt kirjaa tehdessäni. Heitä ovat kollegani, työkaverini ja ystäväni vuosien varrelta. Kun kirjahanke tuli julki, sain paljon palautetta, vinkkejä ja lähdemateriaalia. Ihmiset ovat tulleet puhumaan omista luottamuksen ja sen puutteen kokemuksistaan. Olen saanut käydä monta hyvää keskustelua – sosiaalisessa mediassa, kokoussaleissa, toreilla, lentokoneissa, kouluissa ja kahviloissa. Kiitän lämpimästi näistä keskusteluista ja avusta.

On ollut hienoa tehdä kirjaa otavalaisten kanssa. Tämä kirja olisi vaatimattomampi ilman kustannustoimittaja Jukka Hartikaisen taitoa. Kiitän häntä ja muita Otavan ihmisiä. Kiitän myös Katja Hyryä, Matti Lainemaa, Mari Leppästä ja Harri Saukkomaata käsikirjoitukseni kommentoimisesta, sekä Marjut Rahkolaa esipuheen signeerauksen suunnittelusta.

Tärkeimmät opettajani ovat kotona, puolisoni Silja ja lapseni Paulus, Seela, Joel, Malva ja Matias. He ovat jaksaneet rakastaa ja tukea, vaikka olen tehnyt monesti juuri toisin kuin olisi pitänyt ja tässä kirjassa opetan. Joku lapsistani esittikin, että äidin pitäisi kirjoittaa ainakin ne kirjan osat, jotka käsittelevät luottamusta kotona.

Tämä kirja on osin vastoinkäymiseni käsittelyä. Se auttoi katsomaan eteenpäin ja käymään kohti uutta. Enemmän se on kuitenkin löytöretki luottamukseen – teemaan, joka sykähdyttää minua edelleen väkevällä tavalla ja jolla on valtaisa merkitys ihmisten ja yhteisöjen hyvälle elämälle. Toivon, että tämä kirja osaltaan antaa Sinulle hyvän syyn luottaa enemmän ja käydä luottamusta tuntien ja vahvistaen elämässä rohkeasti eteenpäin. Luottaminen on päätös. Se on joskus vaikea päätös, mutta se voi muuttaa oman maailman.

Helsingissä 3.1.2014

Mikael Pentikäinen

mikael@mikaelpentikainen.fi

OSA I

Luottamuksen olemus

Mitä on luottamus?

”Sillä hetkellä, kun ihmisen motiiveja epäillään,

kaikki hänen tekemänsä turmeltuu.”

MAHATMA GANDHI

”Kun ihmisiä kohdellaan hyväntahtoisesti, oikeudenmukaisesti ja oikeamielisesti ja heille osoitetaan luottamusta, armeija on yksimielinen ja palvelee johtajiaan ilomielin.”

SUN TSU

”Luottamussuhteet henkivät yhtenäisyyttä,

hyvää tahtoa ja tasapainoisuutta.”

MAX DE PREE

Jokaisella on elämässään koskettavia hetkiä, jotka piirtyvät pysyvästi mieleen. Sellainen osui kohdalleni joulukuun ensipäivinä vuonna 2003. Olimme Naistenklinikalla Helsingissä. Neljäs lapsemme oli syntymässä. Kesken synnytyksen jokin lähti menemään vikaan. Äidin kohdun seinämään tuli repeämä, josta alkoi raju sisäinen verenvuoto. Äidin verenpaine laski, ja lapsen sydänäänet heikkenivät nopeasti. Hoitohenkilöstö teki pikaisia ratkaisuja: pitää tehdä hätäsektio. Äiti vietiin kiireesti leikkaussaliin ja minut ohjattiin odottamaan muualle.

Vietin leikkaussalin oven ulkopuolella elämäni pisimpiä minuutteja. Odotin ja odotin. Tiesin, että olimme sairaalassa, jossa oli maan paras asiantuntemus ja pätevä henkilökunta. Uskalsin luottaa mutta pelkäsin pahinta.

Parin tunnin odotuksen jälkeen leikkaussalin ovi aukeni. Tuttu lääkäri työnsi hymyillen ovesta pientä vaunua, jossa oli läpinäkyvät muoviseinät. Vaunussa makasi kaunis tyttölapsi, joka katsoi lasien läpi minua suoraan silmiin. Pieni vauva oli taistellut äitinsä lailla elämästään, käynyt kuoleman porteilla, mutta voittanut elämänsä ensimmäisen kamppailun. Molemmat selvisivät. Nyt lapsi katsoi minua, viattomana ja avuttomana mutta luottavaisena.

Kun pieni lapsi makasi siinä vaunussa, hän oli – kuten syntymänsäkin hetkenä minuutteja aiemmin – täysin aikuisten armoilla. Saattelin tunnemyrskyssä tytärtäni vaunussa sairaalan kellarikäytäviä Naistenklinikalta Lastenklinikan puolelle, jossa sain hoitaa häntä. Siinä mietin, miten osa...