TAMPERE 2014
2. versio
Kustantaja
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Toimitus
Heikki Nevala
Anni Nupponen
Shimo Suntila
Taitto (nid.) ja typografia
Jani Laatikainen
ePub
Kari Välimäki
Painopaikka (nid.)
Kopijyvä
Tampere 2014
ISBN 978-952-6642-16-1 (nid.)
ISBN 978-952-6642-18-5 (ePub)
Sisällysluettelo
Esipuhe
Tarinat kummituksista ovat kauhukirjallisuuden selkäranka. Erilaisten aavetarinoiden kirjo ja määrä onkin varsin runsas: lähes jokaisen kauhukirjailijaksi itseään tituleeraavan kynästä tai näppäimistöstä on joskus lähtenyt kummitusjuttu. Aavetarinoita löytyy myös heiltä, jotka eivät itseään varsinaisiksi kauhun tekijöiksi tunnusta (ks. myöhemmin pieni novelli- ja romaanilista). Kummitusten kirjallisen suosion takana lienevät tarut ja kansanperinteeseen kuuluvat tarinat, joissa aaveilla on vankka osansa.
Länsimainen aave on perinteisesti henkiolento, joka ei välitä fyysisen maailman rajoista. Lisäksi aaveet vaativat yleensä sielun (tai hengen) – oli kyse sitten kahleita kalisuttavasta linnankummituksesta tai jonkinlaisen pahuuden kiroamasta esineestä. Sielut löytyvät helpoiten tietyistä paikoista tai niiden asukkaista. Siksi monet aavetarinoista ovat hyvin paikkasidonnaisia. Tarinaperinteestä löytyy kummitustaloa ja -linnaa, aaveiden riivaamia hautausmaita ja kokonaisia henkien asuttamia kaupunkeja. Eikä unohdeta aina yhtä mehukkaita mielisairaaloita tai laajoja sotakenttiä. Yhteistä kaikille kummittelupaikoille on niissä sattunut väkivaltainen kuolema tai tragedia, joka yhä kaikuu nykyisyydessä. Matemaatikko Eleanor Sidgwick sen tiivisti jo 1800-luvun lopulla: esineet ja rakennukset pystyvät varastoimaan psyykkistä energiaa, jota meistä ihmisistä vapautuu kriisitilanteissa. Kummittelu on tuon energian väreilystä aiheutuva ilmiö. Näin selittyy helposti ikävien paikkojen aaverikkaus – niillä on ollut aikaa imeä sisuksiinsa mittavia määriä tragedioiden tihkuttamaa psyykkistä voimaa.
Jos kuitenkin jätetään 1800-luvulla noussut pseudotieteiden aalto ja sen mukana purjehtineet meediot ja kummitustenmetsästäjät itsessään vain äskeisen maininnan tasolle, ja keskitytään olennaiseen – itse tarinoihin. Onkin sanottu, että aavetarinoiden luonnollisin elinympäristö on novelli. Toteamus juontaa juurensa kummitusjuttujen vanhasta luonteesta. Aavetarinat ovat olleet iltapuhteeksi kerrottuja pelottelukertomuksia, jotka ajan myötä ja eri vaiheiden kautta ovat jalostuneet kaunokirjalliseen muotoon.
Kirjallisten aavetarinoiden yksi tyypillinen piirre on niiden tulkinnallisuus. Aave ei aina edusta pelkkää viihteellistä kauhua, vaan sen taakse kätkeytyy muutakin. Milloin on kyse yhteiskunnan kritiikistä tai turvallisen kodin kaipuusta, milloin pahojen tekojen nostattamasta syyllisyydestä tai puhtaasta hulluudesta. Tulkintoja on enemmän kuin itse tarinoita.
Parin menneen vuosikymmenen aikana on ilmestynyt jonkin verran kotimaista romaanimittaista kummituskirjallisuutta, mutta viime aikoina aaveet ovat viihtyneet enemmän novellimuodossa. Toisinaan aaveen rooli tai laatu ei ole myöskään täysin selvä tai yksikäsitteinen, joten kattavan listan teko aavekirjallisuudesta ei ole mielekästä. Romaaneista mainittakoon kuitenkin Laila Korhosen Ystävämme Ebe-setä, kummitus (TAMMI 1980), Kari Nenosen Se ken tulee viimeiseksi on kuolema (VIIHDEVIIKARIT 1988), Eija Laitisen ja Anne Leinosen yhteisteos Peilikuvarakkaus (WSOY 2005) ja Stefan Nymanin Anna on-line (SÖDERSTRÖM 2008) sekä Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar (OTAVA 2009).
Novellirintamalla aaveita on esiintynyt enemmän kuin yhden antologian esipuheessa on järkevää luetella. Mutta nimettäköön muutama esimerkin vuoksi: Pasi Ilmari Jääskeläisen Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (Portti 4/1996), Johanna Sinisalon Grande Randonnée (Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, TEOS 2005), Tarja Sipiläisen Viiden aistin juhla (Jännityslukemisto Nro. 2, 2008), Juha-Pekka Koskisen Titanicin kansituoli (Portti 2/2010), Jussi Katajalan Kymmenen kuvaa kuolemaan (Kultakuoriainen #3, 2011) ja Tuomas Salorannan Joku sytytti kynttilän (Usva 1/2012) sekä Samuli Antilan Juoksuhauta (Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia, TURUN YLIOPISTON TIETEISKULTTUURIKABINETTI RY 2012). Myös Vesa Sisättö on kirjoittanut kokonaisen tarinakokoelman aiheesta, Kummitusten luokka (TAMMI 2007). Jo mainitusta romaani- ja novellilistasta voidaan huomata, että monikaan tämän antologian kirjoittajista ei ole ylittämässä viimeistä rajaa ensimmäistä kertaa, vaan on jo vanha tekijä.
Kuriositeettina nostettakoon esiin tietopohjaiseen aavekirjallisuuteen profiloitunut pieni Haamu Kustannus. Tätä kirjoittaessa Haamu on saattanut maailmalle pohjalaisia aavetarinoita ja legendoja yksien kansien väliin kokoavan Aaveiden Pohjanmaa – Kummitustarinoita mailta ja meriltä (2013). Haamu Kustannuksen perustajan, Tiina Hietikko-Hautalan, bibliografiasta löytyy myös sellainen kiinnostava teos kuin Aaveiden kaupunki – Kummitustarinoita Vaasasta (SCRIPTUM 2010).
Jättäkäämme lyhyt kirjallisuuskatsaus kuitenkin nyt taaksemme, sillä Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja, jota juuri pitelet käsissäsi, tarjoaa kattauksenaan 14 uutta kummitustarinaa. Tyyli oli kirjoittajilla vapaa, ja kokoelman aiheet vaihtelevat puhtaasta kauhusta scifiin ja romantiikkaan. Aaveet kuitenkin pysyvät. Sekä tulkinnallisuus, jota kummitusten viestejä lukiessa ei sovi milloinkaan unhoittaa.
Kylmän viihtyisiä hetkiä aaveiden parissa!
Toimittajat Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila
J. S. Meresmaa
Kielolinna
Kuistin porras narahti Rebekan lenkkitossun alla, kun hän loikkasi katoksen alle suojaan. Suuret sadepisarat rummuttivat ränsistynyttä kattoa. Vesi räiskyi harottavista räystäistä holtittomasti kielojen tummille lehdille ja maitohorsmapöheikköön, joka saartoi taloa. Hän ravisteli irtopisarat käsivarsistaan ja haraisi poninhännältä karanneita hiuksiaan korvan taakse. Vaatteet valuttivat pieniä lätäköitä laudoille, joista vaalea maali oli rapistunut aikaa sitten. Ukkonen kumisi. Rebekka oli ollut kuuron alkaessa puolivälissä aamulenkkiään, ja jos hän olisi palannut takaisin Emmin talolle, hän olisi kastunut litimäräksi. Onneksi lehtipuiden lomasta pilkottaneen isokuistisen rakennuksen torni oli osunut hänen näköpiiriinsä. Hylätty kartano tarjosi edes jonkinlaista suojaa.
Rebekka katsoi kartanoa tarkemmin.
Outoa, ettei hän muistanut nähneensä sitä aiemmin lenkillä käydessään. Tuuli, aurinko ja pakkanen olivat kuluttaneet rakennusta hartaudella, jota yksikään sen entisistä asukkaista ei ollut vaivautunut uhmaamaan. Kuistin kaiteiden koristeleikkaukset ja oven puukuvioinnit kielivät siitä, että talon oli rakentanut ammattitaitoinen puuseppä. Pintojensa rapistumisesta huolimatta kartano seisoi ryhdikkäänä. Sen perustukset näyttivät viivoittimella tehdyiltä ja kaikki ne ikkunalasit, jotka Rebekka näki, olivat ehjiä.
Kun Rebekka kääntyi tarkastelemaan rakennuksen ympäristöä, hän ei kyennyt erottamaan, missä tontin raja meni tai mitkä kasvit olivat kuuluneet puutarhaan. Rebekka ei olisi pystynyt kertomaan eroa villivadelman ja viljellyn välillä, vaikka katsoikin puutarhaohjelmia mielellään televisiosta. Tämänkokoisella talolla oli täytynyt olla komeat kasvimaat ja hedelmätarha. Sateen verhon takaa häämöttävistä puista oli kuitenkin mahdoton sanoa, olivatko ne omenapuita. Rebekka erotti laonneiden horsmien ja heinien polun, jonka hän oli raivannut kiirehtiessään suojaan – muita teitä tai polkuja talolle ei johtanut.
Ukkonen jyrisi jälleen. Sade lankesi maahan lyijyverhon raskaudella. Rebekka silmäili taivasta varovasti katoksen lipan alta, mutta pilviverho näytti tasaiselta. Hän saisi pitää sadetta hyvän tovin.
Emmin talolle oli täältä useampi kilometri. Rebekka oli saapunut viikko sitten talonvahdiksi työkaverilleen, joka oli ottanut heinäkuisen äkkilähdön Kreikkaan, ja ahdistus oli saanut hänet tuntemaan kuin hänen keuhkonsa olisivat puolittaneet kokonsa. Osittain sen vuoksi hän oli aloittanut lenkkeilyn – keuhkojaan vahvistaakseen – mutta suurimmaksi osaksi hän juoksi, koska vain juoksemalla hän pääsi pakoon ajatuksiaan. Eskon Erhe, kuten hän mielessään kutsui entisen avopuolisonsa tempausta pettää häntä niinkin kliseisesti kuin pikkujouluissa nuoren assistentin kanssa, oli ajanut hänet kriisiin, jonka hän oli naiivisti uskonut välttäneensä. Toisin oli monen hänen ikätoverinsa laita. He marssivat kakkoskierroksella, perustivat uusioperheiden sekalaisia seurakuntia ja valittivat elämänsä näköalattomuutta. Rebekalta ei ollut puuttunut näköaloja. Hän oli halunnut kodin, perheen ja uran. Vaikka synnynnäisen munasarjavian vuoksi hän ei kyennyt synnyttämään lapsia, hän oli valmis antamaan kodin lapselle, jolta se puuttui. Kun hän oli tavannut Eskon, hän oli ostanut kymmenvuotiskalenterin. Merkintöjä oli ehtinyt kertyä yli puolenvälin. Tälle vuodelle hän oli merkinnyt projektiksi adoptioneuvontaan menemisen ja prosessin vireillepanon, mutta vuotta oli eletty tuskin kolmea kuukautta, kun Eskon Erhe paljastui.
Nyt kaikki oli menetetty. Kolme viikkoa aiemmin he olivat myyneet asuntonsa, ja Rebekka oli kuullut, että Emmi etsi kaitsijaa suokilpikonnalleen Raunille kuukaudeksi. Rebekka tiesi suokilpikonnista yhtä paljon kuin vadelmalajien eroista, mutta miten vaikeaa yhden matelijan hoitaminen voisi olla. Kirjallisten hoito-ohjeiden avustamana luulisi olevan hankala saada hengiltä otusta, joka evoluutiossa oli pärjännyt muuttumattomana miljoonia vuosia. Lisäksi maisemanvaihdos voisi auttaa siihen, ettei Rebekan maailmassa ollut enää värejä.
Salama repi taivasta. Maa tärähteli jylyn voimasta. Iho Rebekan käsivarsissa nousi kylmännypyille. Myrskytuulen puuska pyyhkäisi metsikön läpi, ja Rebekka kokeili ovenkahvaa. Hän yllättyi, kun lukonkieli vetäytyi äänettömästi sisään ja ovi avautui. Häntä tervehti haju, joka kosteuden ja asumattomuuden sijaan kertoi kodista. Talossa ei kuitenkaan tuoksunut pulla, jota Rebekka oli kiinteistövälittäjän kehotuksesta leiponut ennen näyttöjä. Hajussa oli jotain vanhanaikaista, jotain mikä sai Rebekan ajatukset suuntautumaan mummolaan. Hänessä ailahti lämmin muisto pullataikinaan tehdystä mustikkapiirakasta, uintiretkistä lähijoelle, ja hetkeksi hänen keuhkojensa tilavuus laajeni.
Rebekka sulki oven takanaan, sillä ikkunoista kurotteli riittävästi valoa. Hänen edessään levittyi tyhjä eteishalli, josta aukeni oviaukot sekä vasemmalle että oikealle. Leveä portaikko kiertyi puolispiraalina yläkerran huoneisiin hänen vasemmalla puolellaan. Seinillä kupruilevissa tapeteissa erottui vaaleita, neliskulmaisia kohtia. Missään ei lojunut roskia, kuolleita lehtiä tai eläinten jätöksiä. Rebekka ei nähnyt myöskään vesivaurion tummia jälkiä katossa tai lattiassa.
Hän pysähtyi kuuntelemaan.
Sateen ääni vyöryi yläpuolelta tasaisena virtana. Muuten oli lähes aavemaisen hiljaista. Vanhan puutalon nitinät ja natinat huusivat poissaoloaan. Hän kuuli oman hengityksensä.
Varovasti, kuin arastellen liata paljaita lattioita mutaisilla lenkkitossuillaan, Rebekka asteli peremmälle. Hän tutki ensin alakerran huoneet – tai salit, kuten hän korjasi mielessään, kun hän näki huoneiden korkeuden, kultamaalista yhä hohtavat kattolistat ja ruutuikkunoiden epätavallisen koon sekä kapeuden. Vihreäkivinen tulisija kyhjötti keskimmäisen salin sisäseinällä, oletettavasti jakaen hormin toisella puolella sijaitsevan keittiön kanssa. Huonekaluja ei ollut. Talosta viimeisenä lähtenyt oli muistanut ottaa mukaansa kynnysmatonkin.
Aika ja ulkona riehuva rajuilma unohtuivat. Rebekka alkoi mielessään sisustaa taloa, täyttää sitä väreillä, äänillä ja tavaroilla. Hän kulki huoneissa kosketellen ovenpielustoja, ikkunalautoja ja takan syvänvihreitä kaakeleita. Tuohon hän olisi laittanut tätinsä piirongin, tuohon taulun, jonka isä oli ostanut viimeiseksi jääneeltä matkaltaan Istanbuliin; tuohon hän olisi ripustanut viherkasviamppelin, kenties saniaisen.
Talon hiljaisuuden leikkasi piipitys ja värinä. Rebekka taputteli juoksuhousujensa toista etutaskua, kunnes löysi etsimänsä.
Viesti kännykässä oli Emmiltä.
Jos on lämmin ilma, Raunin voi viedä hetkeksi ulos. Pidä huolta, ettei se karkaa!
Rebekan suupieli kääntyi ylöspäin. Hän oli saanut Raunia koskevia tekstiviestejä päivittäin talonvahtina ollessaan. Emmin tarkastukset olivat hieman läpinäkyviä, mutta Rebekka näppäili nopean vastauksen, tipautti kännykän takaisin taskuunsa ja suuntasi yläkertaan vieville portaille. Pyöreä värilasi ulko-oven yläpuolella päästi läpi himmeää valoa, joka maalasi väritäpliä vastapäiseen seinään. Ikkunan kasvikuvio muistutti Rebekasta art nouveau -tyylin julisteita, joilla Emmi oli vuorannut olohuoneensa seinät. Kielon valkoiset pallomaiset kukinnot taipuivat toisiaan kohti kuin salaisuuksia kuunnellakseen. Suuret teräväkärkiset lehdet antoivat kukille kontrastia.
Astellessaan verkkaisesti ylös rappuja, jotka eivät narahtaneet kertaakaan, Rebekka pohti kuka talon mahtoi omistaa. Hän ihmetteli, kuinka talo oli säilyttänyt kuntonsa eikä ollut houkutellut ryyppysakkeja tai vandaaleja avoimilla ovillaan. Yläkerran tasanteella hän pysähtyi. Sateen humina oli loppunut. Vaaleansävyisissä huoneissa valo kirkastui, kun aurinko murtautui pilviverhon läpi.
Rebekka etsi tornihuoneen, jota oli ihastellut ulkopuolelta. Pyöreä huone kylpi valossa. Hän asteli ikkunalle. Lasiin takertuneet pisarat kimmelsivät kuin timantit. Maisema huikaisi. Tuulen liikuttelemien kirkkaanvihreiden puunlatvustojen takaa pilkotti järvenselkä. Ukkosrintama roikkui mustikanvärisenä pilvimassana vastapäätä, lujaa kauemmas vyöryen.
Täällä me olisimme voineet asua. Ajatus tuli yhtäkkiä ja keveästi, mutta asettui vahvana häneen. Hän värähti huoneen äkillistä kylmyyttä. Käsivarsien ihokarvat terhistyivät. Kostuneiden vaatteiden syytä, Rebekka päätteli, ja suuntasi askeleensa ulos huoneesta.
Käytävällä hän pysähtyi. Auringonsäteen välkähdys perimmäisen huoneen kynnyksellä kiinnitti hänen huomionsa. Rebekka asteli lähemmäs.
Kynnyksellä lepäsi avain.
Se oli tumma ja vanha, samanlainen kuin Rebekka muisti käytetyn mummolan pirtin ovessa. Kenties avain sopi ulko-oveen. Rebekka kyykistyi ja poimi avaimen käteensä. Metalli tuntui viileältä. Hän palasi alakertaan, astui ovesta kuistille ja sulki oven. Lämpö hyväili ihoa, ja vasta nyt Rebekka huomasi, että hän oli ollut kylmissään koko matkan tornihuoneesta alakertaan.
Hän sovitti avaimen ovenkahvan yläpuoliseen lukkopesään ja väänsi. Kuului heikko naksahdus. Hän kokeili kahvaa. Ovi oli mennyt lukkoon.
Tyytyväisenä Rebekka kääntyi. Hän katsoi avainta kädessään ja harkitsi hetken sen piilottamista kuistin läheisyydessä kasvavien kielojen alle. Lopulta hän sujautti sen kuitenkin taskuun, eri puolelle kuin kännykkänsä, ja jatkoi juoksulenkkiään.
Matkalla Emmin talolle hän ajatteli tyhjää rakennusta ja sitä, millaisen kodin siitä olisi saanut; olisivatko he voineet olla onnellisia.
ii
Rauni raahusti nurmikolla. Rebekka seurasi sen hidasta kulkua ajatukset harhaillen. Helle oli palannut eilisen ukkosmyrskyn jälkeen ja ilma muuttunut kostean hautovaksi. Varjossa ruoho tuntui viileältä paljaita sääriä vasten.
Emmin takapiha oli suojaisa, joskaan ei kovin suuri. Kirsikkapuu, pieni kukkamaa, takakulmassa kompostin vieressä iso raparperi, josta tehtyä mehua Rebekka oli tuonut kannussa pienelle terassipöydälle. Pöydällä juomalasin vieressä lojui myös hänen kännykkänsä ja kesäpokkari, jota hän oli yrittänyt huonoin tuloksin lukea. Rebekka vilkaisi terassia, sitten Raunia, ja yritti arvioida ehtisikö käydä nappaamassa mehunsa ennen kuin Rauni raivaisi tiensä tontin rajalle. Rebekka ponkaisi ylös. Rauni säikähti äkillistä liikettä ja vetäytyi kuoreensa.
Kätevää, Rebekka tuumi. Hän olisi kaivannut samanlaista kykyä Eskon Erheen paljastumisen jälkeen. Hetkittäin hän oli kuvitellut, että kaikki muut olivat tienneet asiasta ennen häntä ja nauraneet hänelle.
Hän nouti mehulasin ja palasi Raunin viereen.
Kun hänen kännykkänsä ilmoitti viestin saapuneen, Rebekka huokaisi. Emmi. Rentoutuisi nyt lomallaan giorgosten keskuudessa eikä huolehtisi. Rebekka nousi uudelleen, vilkaisi Raunia, josta ei näkynyt kuoren alta edes kuononnypykkää, ja asteli terassille.
Viestin lähettäjä oli tuntematon.
Tule takaisin. Kaipaan sinua.
Rebekka tuijotti tekstiä. Oliko Esko vaihtanut numeronsa? Hän katsoi lähettäjän tiedot. Ei numeroa, johon voisi vastata. Kellonaika paljasti, että viesti oli lähetetty jo tunti sitten. Jostain syystä se oli viipynyt matkalla. Suuttumus leimahti hänessä. Perkeleen Esko, sillä ei ollut mitään asiaa lähetellä hänelle tuollaisia viestejä.
Rebekka haki miehen nimiluettelostaan ja soitti.
”Esko.”
”Sulla on sitten tämäkin numero vielä käytössä, vai?”
”Mitä?”
”Vitun raukkis. Lakkaa häiritsemästä mua.”
”Rebekka?”
”Painu helvettiin.”
Rebekka katkaisi puhelun. Sydän hakkasi rintakehää vasten. Yhtäkkiä kuumuus oli sietämätön, ihoa kiristi ja keuhkoja ahdisti. Hän vilkaisi taivasta, jossa harhaili muutama valkoinen pilvenhöytäle. Virvoittava järvivesi tuntui hyvältä ajatukselta. Rebekka kuvitteli, kuinka tumma vesi ympäröisi häntä, nostaisi hiukset leijumaan, täyttäisi suun ja sieraimet ja korvat. Sulkisi hänet pimeyteen ja hiljaisuuteen. Toiseen maailmaan. Hän työnsi kuvan mielestään.
Rauni oli alkanut työntää päätään ulos, mutta veti sen nopeasti takaisin, kun Rebekka tarttui kuhmuraiseen kilpeen ja nosti kilpikonnan maasta. Hän kiikutti eläimen takaisin sisälle terraarioonsa, varmisti karkureittien olevan ummessa, ja että hedelmiä ja vettä oli saatavilla. Sitten hän vaihtoi uimapuvun kesämekkonsa alle, pakkasi pyyhkeen kassiinsa, haki kirjan ja kännykän terassipöydältä ja tarkisti, että oli ottanut talon avaimet mukaansa. Lopuksi hän sujautti aurinkolasit nenälleen ja tarttui Emmin pyörää sarvista.
Emmin talolta oli uimarannalle vajaa kilometri.
Järvi oli sama, jonka selkää Rebekka oli katsellut kielojen saartaman aution kartanon tornihuoneesta. Hän oli yrittänyt etsiä tietoa talosta, mutta vetänyt vesiperän. Maanmittauslaitoksen kartoissa tai ilmakuvissa sitä ei näkynyt, eivätkä hänen osoiteveikkauksensa tuottaneet tulosta. Kauppareissulla hän oli uskaltautunut kysymään talosta eräältä vanhalta mieheltä, joka tervehti häntä joka kerran, kun he osuivat kaupoille samaan aikaan. Ukko istuskeli sään salliessa kaupan edessä ja imeskeli tekohampaitaan. Mies ei kuitenkaan ollut tunnistanut Rebekan kuvailemaa taloa.
Polkupyörän renkaat rahisivat hiekkatiellä. Aurinko vilkutteli reunuspuiden lehvien takaa. Rebekka ei yllättynyt, kun kännykkä alkoi piristä hänen kassissaan. Soittoääni paljasti, että kyseessä oli Esko.
Rebekka jarrutti. Hän katsoi rantakassiaan, joka oli ahdettu pyörän eteen kiinnitettyyn koppaan, ja odotti. Kännykkä pirisi ja pirisi. Hemmetti. Hän kaivoi puhelimen kassista ja nosti korvalleen.
”No?”
”Mä olin syömässä”, Eskon ääni kuulosti kireältä. ”Mitä hittoa sä sekoilet, nainen?”
”Luulisi sun tajuavan, että nyt on vähän liian myöhäistä vinkua takaisin.”
”Mitä?”
Rebekka yritti tukahduttaa ärinän, joka uhkasi nousta hänen kurkustaan. ”Lakkaa esittämästä ja kasvata pallit itsellesi. Jos et voi edes suoraan myöntää lähettäneesi sitä viestiä, niin ei sulla vahvasti mene.”
”Mitä viestiä?”
Rebekka katkaisi puhelun ja irvisti. Mulkkuvalehtelijapetturi. Hän halusi pitää kiinni vihastaan, sillä se kantoi pidemmälle kuin suru. Hän ei antaisi yhdenkään hyvän muiston pilata tätä kaunaa. Rebekka heitti kännykän kassiin. Hento epäilys ehti kuitenkin livahtaa tunteiden sekaan. Entä jos Esko ei ollutkaan lähettänyt viestiä?
Kaunis ilma oli houkutellut runsaasti uimareita ja auringonottajia rannalle. Lapset läiskyttelivät rantavedessä, teinit pelleilivät laiturilla ja hyppivät uimatornista syvään veteen. Aurinko välkähteli laineista niin voimallisena, että Rebekka siristeli silmiään aurinkolaseista huolimatta. Hän levitti viltin varjoisaan kohtaan rannassa kasvavan suuren lepän alle, purki pyyhkeen kassistaan, riisui mekon ja suunnisti vettä kohti.
Tumma vesi ympäröi ensin hänen nilkkansa, sitten sääret ja polvet, lantion ja vatsan. Sen paino ja viileys sulattivat Rebekan rinnasta kovan möykyn, joka oli asettunut sinne Eskon puhelun jälkeen. Hän levitti kätensä ja ponkaisi. Vesi kannatteli häntä. Rebekka ui rauhallisin vedoin ja keskittyi hengittämään. Järvi tuoksui pehmeältä. Rannan äänet vaimenivat, ja siitä Rebekka tiesi kääntyä takaisin.
Kun hän palasi paikalleen rantalepän alle ja poimi pyyhkeen taputellakseen hiuksensa kuivemmiksi, hän huomasi kassinsa kellistyneen ja kännykän kierineen viltille. Näyttö ilmoitti uuden viestin saapuneen.
Odotan sinua.
Tuntematon numero, taas. Rebekan läpi kulki väristys. Hän vilkaisi ympärilleen. Aurinkorasvasta kiiltäviä kehoja ja tummien lasien peittämiä katseita oli kaikkialla. Hiekalta kuului lasten kiljunta, etäämpänä soi radio. Tuulenvire, joka ei tuntunut iholla, kahisutti puiden lehtiä rinteessä. Rebekka tunsi olonsa paljaaksi – paljastetuksi. Hän halusi rannalta pois.
Heti kun hän pääsi pyörän selkään, hartialihakset vallannut jännitys alkoi hellittää. Uimarannan äänet jäivät taakse. Lehdon keskellä oli viileää. Rebekka yritti keksiä, miksi Esko piinaisi häntä lähettelemällä outoja viestejä tuntemattomasta numerosta. Ei miehellä ollut mitään syytä kostaa tai kiusata, hänhän se oli Erheestä koituneiden seuraamusten alullepanija. Rebekka oli ollut vastaanottavassa päässä: hän oli kohdannut nöyryytyksen ja häpeän. Rebekan, jos kenen, olisi pitänyt hautoa kostoa.
Vastaan tuli risteys. Hetken mielijohteesta Rebekka valitsi pidemmän reitin, jota hän oli käyttänyt viimeisimmällä aamulenkillään. Vastaantulijoita ei näkynyt. Pian hiekkatiestä erkani hyvin tallattu polku. Rebekka suuntasi pyörän sille ja nosti painonsa polkimille, jotta juurakoiden ja kuoppien tärinä ei tuntuisi takamuksessa. Sananjalat ja ohdakkeet kurottelivat hänen paljaita sääriään. Silloin tällöin renkaan alta kuului kovaääninen raksahdus, kun huono-onninen lehtokotilo jäi alle. Rastaan heleä laulu kaikui metsikössä.
Aukea, jonka laidasta hän oli löytänyt suojan sateelta edellisenä päivänä, lähestyi. Auringon kultaiset täplät kasvustossa muuttuivat täysimittaiseksi loistoksi. Rebekka nosti katseensa polulta ja jarrutti. Hän veti syvään henkeä.
Talo oli poissa.
Hänen oli täytynyt erehtyä kohdasta. Metsäinen niemi oli laaja ja reitistöltään sokkeloinen. Rebekka juoksutti katsettaan lähistön puissa. Hän tunnisti männyn, joka oli alkanut keloutua. Ja koiranheisipensaan punaisine marjoineen.
Hän koukkasi tukijalan pyörää kannattelemaan ja eteni polkua jalan. Punaisena hehkuva horsmatiheikkö huojui tuulenvirissä. Hyönteisten surina porautui metsän hiljaisuuden läpi. Rastas oli vaiennut. Rebekan sydän hakkasi. Hän pysähtyi, kun edessä nousi nokkosten muuri.
Paikka oli sama. Rebekka oli siitä varma. Mutta kohdassa, jossa talon olisi pitänyt olla, ei näkynyt edes perustusten jäänteitä. Hän tunsi alkavan päänsäryn tykytyksen niskanjuuressa ja kääntyi takaisin pyörälle.
Juuri kun hän oli tarttumassa sarviin, kassin sisältä kuului tekstiviestin helähdys. Ihokarvat tanassa Rebekka luki viestin.
Minulla on ikävä sinua.
iii
Talon arvoitus ei jättänyt Rebekkaa rauhaan. Seuraavana päivänä hän etsiytyi Väestörekisterikeskuksen rakennustietojärjestelmän sivuille. Muutaman turhautuneen tovin jälkeen hän tarttui puhelimeen ja soitti maistraattiin, jonka numero näkyi yhteystietosivulla. Nuivan oloinen virkailija kertoi hänelle, että pelkän kuvailun perusteella kiinteistöä oli mahdoton löytää rekisteristä. Virkailija huomautti myös, että jos kerran kartoissa ja ilmakuvissa ei näkynyt mitään, hänen kannattaisi kenties kääntyä paikallishistorian tuntijan puoleen – tai psykologin.
Rebekka katkaisi yhteyden.
Seuraavaksi hän pyöräili helteen kuumentamia katuja pitkin lähikirjastoon. Avulias nuori kesätyöntekijä kehotti häntä käymään maakuntakirjastossa, joka sijaitsi vajaan sadan kilometrin päässä lähimmässä isossa kaupungissa. ”Heillä on siellä arkistot ja laajempi paikallishistoriaosasto”, hän kertoi Rebekalle. Se Rebekan oli helppo uskoa: pikkukirjaston paikallishistoriaosasto käsitti yhden kylässä syntyneen viihdetaiteilijan elämäkerran sekä omakustanteisen evakkomuistelmateoksen.
Rebekka polki takaisin Emmin talolle, kävi suihkussa, huolsi Raunin terraarion, teki itselleen voileivän ja istahti sohvalle miettimään. Jos hänellä olisi talosta kuva, hän voisi näyttää sitä paikallisille. Kyllähän jonkun olisi se tunnistettava. Talon arkkitehtuuri oli erityislaatuista – se ei ollut mikään tavanomainen rintamamiestalo. Rebekka arveli, että talo oli rakennettu kauan ennen sotia.
Hänen kännykkäkameransa kuvanlaatu oli kuitenkin surkea. Rebekka oli nähnyt Emmillä digikameran ja etsi sen käsiinsä. Paristoissa riitti virtaa ja muistikortilla tilaa. Hänen oli täytynyt olla väärän aukean laidassa eilen. Ei talo voinut vain kadota.
Rebekka päätti odottaa ilman viilenemistä ennen kuin polkisi niemelle. Kun hän lähti, hän otti mukaansa autiotalosta löytämänsä avaimen.
Hän oli ollut oikeassa, ei talo voinut noin vain kadota.
Se seisoi ryhdikkäänä pitenevissä varjoissa, lehdon huminan keskellä. Tornin huipulla sojottava ruosteinen viiri poimi kimpun auringonsäteitä. Vaalea maalipinta hehkui himmeänä kuin korpimetsän keskeltä pilkottava lampaankääpä. Kielot puskivat tummanvihreinä mättäinä kivijalkojen juuresta.
Rebekan sydänalassa ailahti. Talo oli juuri sellainen kuin hän muisti.
Hän viritti kameran ja napsi kuvia edestä, sivusta ja takaa. Kameran salama välähteli. Hän otti lähikuvia kaiteiden koristeleikkauksista, ikkunanpielistä ja pyöreästä lasi-ikkunasta ulko-oven yläpuolella. Lopulta hän suoristautui ja antoi kameran roikkua kaulassaan. Rebekka poimi vanhanaikaisen avaimen taskustaan ja sovitti sen ulko-oven lukkoon. Ovi avautui äänettömästi. Hän veti talon tuoksua sisäänsä.
Koti.
Kiertäessään alakerran huoneet läpi Rebekka muisti jättäneensä kännykkänsä Emmin eteisen pöydälle. Hetken hän tunsi olonsa helpottuneeksi, sitten epämukavaksi. Outoja viestejä ei ollut tullut eilisen jälkeen lisää, mutta Emmi odotti, että hän vastaisi tämän viesteihin heti. Se oli ollut yksi ehdoista. Vaikka Emmin säännöt olivat tuntuneet Rebekasta holhoukselta, hän yritti ymmärtää. Keväällä hänen tilansa oli ollut epävakaampi, mutta hän oli vakuuttanut Emmille, että asiat olivat toisin nyt, kun lääkäri oli määrännyt hänelle uusia lääkkeitä.
Rebekka ohitti yläkertaan vievän portaikon ja hätkähti, kun hän näki liikettä oikealla puolellaan. Hän jähmettyi aloilleen. Ilma purkautui keuhkoista, kun Rebekka tajusi tuijottavansa peilikuvaansa. Hän ei muistanut peiliä edelliskerralta, mutta muisti oli osoittautunut viime kuukausien aikana yhdeksi niistä asioista, joihin hän ei voinut luottaa. Kielokuvioidun ikkunan läpi kajastava valo osui hänen tukkaansa. Se näytti peilissä siltä kuin hänellä olisi ollut päässään läpikuultava, värikäs hattu. Rebekka hymyili ja astui lähemmäs peiliä.
Maisema hänen takanaan muuttui.
Tyhjiin huoneisiin ilmestyi elämä. Räsymatot peittivät lattioita, seitinohuet vaaleat verhot ikkunoita. Salin seinällä näkyi tauluja ja kynttilänpidike, ikkunoiden välistä pilkotti siro kukkapöytä roikkuvalehtisine kaktuksineen. Pehmeä gramofonimusiikki alkoi rahista taustalla. Rebekka kuuli sen läpi lapsen kujeilevan naurun, tanssiaskelten töminän puulattialla. Kun näkökentän piirissä vilahti varjo, ihmisen hahmo, Rebekka nykäisi katseensa peilistä.
Musiikki lakkasi. Huoneet huokuivat jälleen tyhjyyttä.
Kolme askelta ja Rebekka oli kuistilla. Hän ei vaivautunut sulkemaan ulko-ovea takanaan, vaan juoksi koko matkan pyörälle taakseen katsomatta.
Näyn jälkeen Rebekka pelkäsi unetonta yötä tai vähintään painajaisia, mutta hän heräsi uuteen päivään virkeänä ja uniaan muistamatta.
Aamupalan ja Raunin ruokkimisen jälkeen Rebekka uskaltautui tarttumaan Emmin kameraan. Hän yhdisti siirtokaapelin kannettavaan tietokoneeseensa ja latasi kuvat kovalevylle. Kun hän yritti aukaista niitä, ohjelma ilmoitti lukuvirheestä. Yksikään kuvista ei auennut.
”Ei voi olla totta”, Rebekka jupisi.
Hän yritti selata niitä kameran näytöltä, mutta talon julkisivun sijaan ruutuun tuli teksti ”tuntematon virhe”.
Rebekka laski kameran viereensä sohvalle ja huokaisi. Vaikutti siltä, että hänen ei auttanut muu kuin ottaa auto tallista ja ajaa maakuntakirjastoon. Reissuun menisi puoli päivää, mutta ehkä hän voisi piipahtaa samalla elokuvissa ja syödä jotain muuta kuin itse valmistamaansa ruokaa. Hemmottelupäivä, sitä hän kaipasi. Eron ja muuton aiheuttama stressi ei selvästikään ollut helpottanut, johan sen eilinen oli osoittanut. Jokin koversi häntä sisältä ontoksi. Hänen mielessään pilkahti ajatus, olisiko hänen sittenkin pitänyt kä...