Titteli.png






Tanskankielinen alkuteos: Afsporet

Copyright © Michael Katz Krefeld 2013

Published by agreement with Salomonsson Agency

Like Kustannus Oy

Helsinki

www.like.fi

ISBN 978-952-01-1071-0

Tämä on Like Kustannus Oy:n vuonna 2014 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos. Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

”Always the same theme

can’t you see

We’ve got everything going on.

Everytime you go away

you take a piece of me with you.”

DARYL HALL

Vaimolleni Lisille, elämäni valolle

Tukholma 2013

Prologi

Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä. Alueen perällä jyrisi vanha kauhakuormaaja pölläytellen pakoputkestaan mustaa rasvaista savua kylmänkirkkaalle taivaalle. Ohjaamossa istui Anton yllään toppatakki, jonka rintapielessä oli kaatopaikan vihreä logo, ja päässään likainen nahkalakki, jonka läpät oli vedetty tiukasti korville. Hän joi kahvia nokkamukista, katseli uupuneesti tuulilasista ulos ja kuunteli poppia transistoriradiosta. Lähimmässä kasassa oli loppuun käytettyjä moottoreita ja hylättyjä autonosia, ja sen päällä hän huomasi jotain, mikä sai hänet valpastumaan. Hän nosti jalan kaasulta ja laski mukin kojelaudalle. Kauhakuormaajan pysähdyttyä hän laskeutui ohjaamosta ja käveli kasan juurelle. Hän kallisti päätään ja katsoi kasan päälle, missä seisoi hento alaston nainen selin häneen, tähyillen kaatopaikan yli. Anton riisui toisen kintaansa, kaivoi rintataskusta kännykän ja näppäili kiireesti numeron.

Langanlaiha olento oli painettu polvia myöten metalliromuun aivan kuin olisi haluttu varmistaa, ettei tuuli veisi häntä mennessään. Luut erottuivat selvästi kireän ihon alta ja ruumis oli kalkittu valkoiseksi, niin että se näytti aivan marmorilta. Naisen silmämunatkin oli kalkittu, hän tähyili korkeiden jätekasojen yli kuin roomalainen patsas.

– Hei, Anton täällä, hän sanoi puhelimeen. – Taas löytyi yksi…

– Löytyi mikä? pomo ärähti toisesta päästä.

– Niitä valkoisia enkeleitä.

– Oletko varma?

– Seison tässä katselemassa häntä, hän on ihan samanlainen kuin ne neljä muuta… mitä tehdään?

Puhelimesta kuului syvä huokaus. – Pitää kai ottaa yhteyttä poliisiin… taas.

Kööpenhamina 16. lokakuuta 2010

1.

Rähjäinen korjaamohalli oli autio ja hämärä. Vain nurkassa hyrisevä kompressori rikkoi musertavan hiljaisuuden. Kapeasta rasvamontusta hallin keskeltä kajasti sinertävää valoa. Työlamppu paloi himmeänä montun pohjalla. Lampun vieressä likaisella sementtilattialla kyyhötti alaston nainen. Hänen vartalossaan oli ruhjeita ja käsivarsissa ja jaloissa suuria mustelmia. Ohimossa oli haava, josta valunut veri oli kuivunut paakuiksi pitkiin vaaleisiin hiuksiin. Selässä ja pakaroissa kiemurteli punaisia juomuja aivan kuin naista olisi juuri ruoskittu.

Masha avasi äkkiä silmänsä ja tuijotti lampun kylmänsinertävää valoa. Hän haukkoi henkeä. Tunsi pelon ja adrenaliinin ryöpsähdyksen. Jokainen lihas oli jännittynyt, jano kuristi kurkkua. Hitaasti hän yritti nousta, mutta alaruumiin kivut saivat hänet pysähtymään. Hän ei muistanut, miten oli päätynyt tähän haisevaan loukkoon. Joka paikkaa pakotti eikä hän pystynyt ajattelemaan selkeästi. Hän yritti taas nousta, pääsi polvilleen ja nojasi kylmään, kosteaan sementtiseinään. Hallin lämpötila lähenteli nollaa ja hän tärisi vilusta. Kauempana montussa lojui pieni vaatemytty. Punainen silkkimekko, stringit ja ruskeat mokkasaapikkaat. Hän tunnisti vaatteet. Ne olivat hänen. Joku oli riisunut ne häneltä. Mutta hän ei muistanut vieläkään mitään. Samassa kuului kolahdus ja hallin toisessa päässä avautui ovi. Masha nousi hitaasti. Yöilma lehahti avoimesta ovesta ja häivytti hetkeksi voiteluöljyn kuvottavan hajun. Masha nousi varpailleen, niin että ulottui kurkistamaan rasvamontun reunan yli. Hän erotti hämäriä hahmoja. Heitä tönittiin häntä kohti. Kolme lyhyttä kahden leveän välissä. Lyhyet komennettiin laskeutumaan pieniä portaita rasvamonttuun. Masha kumartui sieppaamaan vaatteensa ja yritti peittää itsensä mekolla. Hän katsoi kolmea tyttöä, jotka laskeutuivat hänen luokseen. He olivat 18–20-vuotiaita, saman ikäisiä kuin hän. Hentoja slaavityttöjä. Viimeinen heistä horjahteli epävarmasti, oli selvästi aineissa. Toiset kaksi pitelivät suojelevasti kiinni toisistaan, nyyhkyttivät ja rukoilivat. Masha tunnisti rukouksen. Sama ortodoksinen hokema jonka hän oli lapsena oppinut. Hän ymmärsi katkelmia tyttöjen puheista, he puhuivat venäjää. – Emme pääse ikinä pois… ikinä pois, pienin heistä itki.

Masha yritti sanoa jotain, mutta ääni petti ja kurkkua vihloi kun hän yritti uudelleen. – Keitä… te… olette? hän sopersi. – Mikä paikka… tämä on?

Tytöt eivät välittäneet hänestä, seisoivat vain toisiinsa painautuneina. Masha tähyili halliin päin mutta ei enää nähnyt niitä kahta miestä, jotka olivat tuoneet tytöt. Hän kiskaisi päälleen mekkonsa, joka oli öljyn ja veren tahrima. Sitten hän lähti hoippumaan tyttöjen ohi kohti portaita, jotka johtivat montusta ylös. Hänen täytyi päästä pois! Nyt heti!

Silloin ovi aukeni uudestaan ja halliin astui viisi miestä. Rasvamontun reunoilla olevat loisteputket sytytettiin. Masha jähmettyi kuin auton valokiilaan osunut villieläin. Hän yritti varjostaa kädellä silmiään ja hiipi vaistomaisesti takaisin toisten tyttöjen luo. Heidän yläpuolellaan seisoi viisi miestä. Miesten hengitys huurusi pilvenä kylmässä hallissa ja sai heidät näyttämään lohikäärmeiltä. Masha kuuli yhden heistä puhuvan venäjää. Toisten puheesta hän ei oikein saanut selvää. Miehet olivat varmaan albaaneja tai serbejä, jostain sieltäpäin. – Tuo tuossa! jyrähti ääni pimeydestä. – Hän onkin jo saanut kunnon käsittelyn!

Masha tunnisti äänen. Tunnisti kähinän, joka kuului miehen puhuessa ja voihkiessa. Tuo mies oli pomo – tuo mies oli johtanut raiskausta. Ja heiluttanut vyötä. Mashan jalat tärisivät ja henkeä ahdisti. – Auta minua, hän mumisi, – auta minua, Igor… Sitten hän lysähti syvän, pimeän montun sementtilattialle.

Kaksi päivää aiemmin

2.

Ragnar Bertelsen istui hotellin sängyllä ja katsoi seinään kiinnitettyä pientä televisiota. Hän oli suunnilleen viidenkymmenenviiden, tukka oli jo ohentunut mutta rinnassa ja selässä karvaa kasvoi sitäkin enemmän. Vyötäisille kiedottu kylpypyyhe, jossa oli Radissonin logo, oli kiristetty tiukasti jotta pullea maha ei näkyisi. Ragnar joi pienen kulauksen proseccolasistaan. – Mahtavaa… hän sanoi sointuvalla norjalla tuijottaen uutislähetystä syvästi keskittyneenä. – Ihan uskomatonta, hän toisti itsekseen.

Vessan ovi aukeni ja Masha astui huoneeseen. Hänen alaston, kapealanteinen vartalonsa ja pienet kiinteät rintansa kiilsivät kosteusvoiteesta, jota hän oli juuri levittänyt iholleen suihkun jälkeen. Ragnar käänsi hetkeksi katseensa ruudusta ja vilkaisi tytön takamusta, kun tämä nosti mustat stringinsä lattialta. – Siis kerta kaikkiaan fantastista.

Masha katsoi häntä, ja Ragnar kääntyi kiireesti poispäin.

– Mikä sitten? Masha kysyi ja veti stringit jalkaansa.

– Nuo chileläiset kaivosmiehet! He ovat olleet loukussa siellä kaivoksessa yli kaksi kuukautta, mutta nyt pelastusjoukot ovat viimeinkin saaneet heidät ylös. Eikö ole uskomatonta? Hän osoitti tv:tä lasillaan. Ruudulla pyöri CNN:n rakeisia kuvia Chilestä, vapautetut kaivostyöläiset poseerasivat pelastusjoukkojen ja maan presidentin kanssa.

– Olivatko nuo kaikki loukussa?

Ragnar rypisti kulmiaan. – Ei, vain nuo, joilla on aurinkolasit päässä. Heistähän on puhuttu uutisissa koko syksy. Etkö ole kuullut?

– Minä en katso telkkaria, luen mieluummin kirjoja.

– Niinkö? Ragnar vilkaisi häntä epäuskoisesti. – Sitä en olisi arvannut.

Masha kohautti olkapäitään ja veti pienen tummanpunaisen mekon ylleen. – Mutta miksi heillä on aurinkolasit?

– Koska heidän silmänsä ovat tottuneet pimeään siellä maan alla. Valo on heille aivan liian kirkasta. Ilman aurinkolaseja he saisivat vakavia silmävammoja.

– Minun poikakaverillani on täsmälleen samanlaiset. Hän on ihan hulluna niihin. Ne ovat Oakleyn Radar-mallia, ennen niitä hänellä piti olla M-framet tai Jawbonet. Ne ovat mielettömän kalliita, mutta hintansa arvoisia, hän sanoo.

Ragnar ei selvästikään aivan ymmärtänyt mistä Masha puhui, mutta nyökkäsi ystävällisesti ennen kuin kääntyi taas televisioon päin.

Masha otti mustan kirjekuorilaukkunsa pyöreältä pöydältä näköalaikkunan vierestä ja seisahtui hetkeksi katselemaan 17. kerroksesta avautuvaa näkymää. Liikenne Langebron yli Rådhuspladsenille päin oli vilkastunut. Christianshavnin puolella välkkyi Vor Frelsers Kirken kullattu torninhuippu iltapäivän auringossa. Igor oli kutsunut hänet sinne heidän ensimmäisillä treffeillään vajaat kolme kuukautta sitten, mutta torni oli ollut suljettu sinä päivänä eikä Igor ollut myöhemmin uusinut tarjousta. Itse asiassa he eivät olleet käyneet missään yhdessä pitkään aikaan, mutta tänä iltana Igor oli luvannut viedä hänet syömään sushia. Vähän kuin juhlimaan. – Nähdään, kulta, Masha sanoi ja kääntyi.

Ragnar nousi kohteliaasti sängyltä. – Saisinko tarjota neidille lasin samppanjaa?

– Ei kiitos. Ehkä ensi kerralla.

Masha oli jo ovella menossa.

– Voin siis soittaa sinulle uudestaan?

– Totta kai, Masha vastasi, – olit tosi söpö.

Ragnar tuli avaamaan hänelle oven ja Masha astui käytävään. – Ja sinä olit… fantastinen, mies sanoi huulillaan hymy, joka osoitti hänen olevan tosissaan. – Pieni jäähyväissuukko?

– Poskelle, Masha vastasi ja kurkotti sivuttain miestä kohti.

Ragnar suuteli häntä pehmeästi. – Nähdään, Karina.

Masha käveli hissille ja painoi nappia. Ennen kuin astui hissiin hän väläytti Ragnarille pienen hymyn. Matkalla ...